Juhana Vartiainen

Kiander ja Pursiainen – kaksi pientä huomiota taloustieteestä ja finanssikriisista

Erityisesti vasemmistolaisesti orientoituneet sosiaalipolitiikan ja politiikan tutkijat ovat tyytymättömiä taloustieteeseen ja sen saavuttamaan vaikuttavaan asemaan yhteiskuntapolitiikassa. Jotkut sosiaalipolitiikan tutkijat ehkäpä ikävöivät edelleen sitä ihanaa taloustieteellisen ajattelun ja hyvinvointivaltion rakentamisen vaihetta (n 50 vuotta sitten), jolloin julkisten hyvinvointipalvelujen kasvattaminen ja täystyöllisyyden tavoittelu ekspansiivisella finanssipolitiikalla olivat heille yhtä ja samaa ”keynesiläisyyttä” – joka sittemmin on korvautunut ikävällä ekonomistiniuhotuksella pitkän aikavälin budjettirajoituksista, rationaalisista odotuksista, rakennetyöttömyydestä ja työnteon kannustimista. Tuossa ihanassa vaiheessa taloustiede oli ikään kuin hetkellisesti napsauttanut katkaisijasta pois ”niukkuuden”, koska ikärakenne antoi tilaa kaikenlaisille uudistuksille, rationaalisia odotuksia ei vielä ollut keksitty eikä sosiaaliturva ollut vielä sellaisella tasolla että työnteon kannustinongelmat olisivat kärjistyneet.

Monet politiikan  tutkijat vierastavat puolestaan taloustieteen rationaalisen valinnan lähestymistapaa ja sen ”imperialistista” ja varsin menestyksekästä tunkeutumista muiden yhteiskuntatieteiden alueille.

Aion myöhemmin kirjoittaa näistä aiheista enemmänkin. Tässä kuitenkin kaksi pientä kommenttia hiljattaiseen ajatustenvaihtoon Jaakko Kianderin ja Heikki Pursiaisen välillä. Jaakko Kiander julkaisi  21.6. Politiikasta-verkkosivustolla taloustiedettä kriittisesti ja kielteisesti ruotivan artikkelin joka myötäili muiden tieteenalojen ”taloustiedekriitikoita”. Kiander toteaa, että finanssikriisi horjutti taloustieteen uskottavuutta, koska finanssikriisiä ei osattu ennustaa ja koska se osoitti vääräksi taloustieteilijöille tyypillisen olettaman talouden tasapainohakuisuudesta.  Kiander myötäili kirjoituksessaan myös niitä taloustieteen kriitikoita, joiden mukaan rationaalisen valinnan oletukset eivät päde inhimillisessä käyttäytymisessä ja taloustiede on siksi hakoteillä.

Heikki Pursiainen vastasi MustRead-palstalla (ilmaiskirjoituksessa, suosittelen) Kianderin kriitiikkiin ja puolusti taloustiedettä.

Olen pääosin Pursiaisen kanssa samaa mieltä enkä toista tässä hänen argumenttejaan, joihin jokaisen on helppo tutustua. Haluan tässä lyhyessä blogauksessani kuitenkin tuoda esille kaksi lisänäkokohtaa, joista toinen antaa tukea Kianderin väitteille ja toinen ei.

Tuudittauduimmeko ideologiseen turvallisuuden tunteeseen?

Ensimmäinen pointtini koskee sitä, etteivät taloustieteilijät ennustaneet finanssikriisiä. Tämähän on usein poimittu osoitukseksi taloustieteen kelvottomudesta. Pursiainen on tietenkin oikeassa todetessaan, että suhdannekäänteiden ennakoimattomuus on taloustieteen nimenomainen tulos, joka ei hetkauta talousteorian ydintä, vaan pikemminkin tukee sitä. Jos tietäisimme, että pörssikurssit laskevat ensi vuonna kun taantuma alkaa, kurssit laskisivat jo nyt, heti. Vapaa markkinatalous siis ennustaa itse itseään, aivan kuten talousteoria opettaa.

Kianderin kritiikki ei mielestäni tältä osin ole kuitenkaan aivan hakoteillä. Pursiainen on toki oikeassa todetessaan, että finanssikriisin ennakoimattomuus ei hetkauta talousteoriaa tai akateemista taloustiedettä. Taloustieteen ulkoisten kriitikoiden näkökulmasta on kuitenkin ainakin jossain määrin perusteltua lukea ”taloustieteeseen” myös sen käytännön sovellutukset eli se teknokratia, jolla talouspolitiikkaa taloustieteestä käsin perustellaan. Tässä laajemmassa mielessä ”economicsia” ovat myös virkamiesten ja ennustelaitosten kannanotot ja niiden varaan nojautuvat päättäjä- ja kansalaiskeskustelu. Ne heijastavat väljemmin sitä tiedollista muodostumaa, jota taloustiede tukee ja ehdollistaa ja perustelee.

Ja minusta on kiistatonta, että vuosituhannen vaihteen jälkeen ekonomistikunta suhtautui yleisesti aivan liian huolettomasti markkinatalouden epävakausilmiöihin. Tähän huolettomuuteen myötävaikutti varmaankin DSGE-mallien (dynaamis-stokastisten yleisen tasapainomallien) parissa tapahtunut tekninen edistyminen. DSGE-malleissakin kuitenkin pääosin vain oletettiin täydelliset rahoitusmarkkinat, joilla kaikki voivat suojautua riskejä vastaan ja toteuttaa säästämissuunnitelmiaan, ilman että näitä markkinoita varsinaisesti mallitettiin.

Ehkä myös kylmän sodan lopputulos mutkan kautta valoi turhaakin itsevarmuutta sen suhteen, että markkinatalous toimii hyvin. Tällaisen älyllisesti laiskan suhtautumisen saattoi aistia monessa yhteydessä, enkä väitä olleeni sille itsekään immuuni.

Siksi ne äänet, jotka varoittivat finanssikriisin mahdollisuuksista, jäivät lopultakin liian yksittäisiksi. Totta kai heitä oli. Luin toki itsekin Wynne Godleyn kirjoituksia, samoin kuin FT:n Martin Wolfin, ja muistelin Minskyn kirjoja joihin olin perehtynyt Suomen pankkikriisin yhteydessä. Intian keskuspankin johtajaksi sittemmin nimitetty Raghuram Rajan varoitti Jackson Hole -puheessaan vuonna 2005 todennäköisestä romahduksesta. Silti ekonomistikunnan yleinen tunnelma oli aivan liian huoleton ja itsekritiikki on paikallaan.

Voidaan toki väittää, että huolettomuus oli enemmänkin laajan ekonomistikunnan kuin akateemisen taloustieteilijäyhteisön ominaisuus. Silti monet arvostetutkin akateemiset makro- ja rahatalouden tutkijat tukivat huolettomuutta — muistaakseni esimerkiksi Frederick Mishkin ja Richard Portes (en nyt lomalla viitsi lähteä tarkistamaan kaikkia näitä puheenvuoroja).

On myös jossain määrin makuasia tai keskusteltava mielipidekysymys, mitä kaikkea luetaan ”taloustieteeseen”. Heikki Pursiainen on taloustieteellisen tutkimuslaitoksen ja yliopistoyhteisön kasvatti, ja hän voi aivan perustellusti nähdä ”taloustieteeseen” kohdistuneet syytökset kohtuuttomina. Toisaalta ymmärrän niitäkin ulkopuolisia kriitikkoja, jotka näkevät taloustieteen vaikutuksen koko sen älyllis-teknokraatiseen tietomuodostuman kautta, joka talouspolitiikkaa perustelee ja harjoittaa, ja johon siis lukeutuvat myös käytännön ennustajat ja virkamiehet.

Ehkä tätä tarkastelujoukon eroa voisi verrata siihen, miten eri tavalla kristinusko tai kristillinen kulttuuri voidaan käsittää. Teologille kristinusko on ensisijaisesti Raamatun kirjoitusten rakkauden sanomaa. Siirtomaa-ajan kolmannen maailman asukille kristillinen kulttuuri taas saattoi ilmetä julmana riistona tai pakkokäännyttämisenä.

Onko suhdanneymmärryksemme lainkaan karttunut?

Kianderin toinen väite on, että suhdanteita koskeva tieto ei ole kohentunut ja että nyt käydään samoja väittelyjä kuin 1930-luvulla. Tästä olen eri mieltä. Suhdanteista ja finanssikriiseistä ei varmaankaan koskaan päästä eroon, koska talous on ovelien yksilöiden välistä peliä, jossa avoimen yhteiskunnan valtiovalta ei (onneksi) voikaan olla kaikkia muita viisaampi. Mielestäni on silti ilmeistä, että finanssikriisi kohdattiin nyt tavalla, joka on ollut verrattomasti viisaampi kuin maailmansotien välisenä aikana. On aivan ilmeistä, että viime vuosisadan kokemukset ja nimenomaan Keynesin opit myötävaikuttivat siihen, miten finanssikriisi kohdattiin — eli keskuspankkien poikkeuksellisen löysään, improvisoituunkin politiikkaan. Tässä oltiin selvästi viisaampia kuin 80 vuotta sitten, ja Keynesin ajatukset ovat olleet keskeinen viisauden lähde. Päättäjille on ollut varsin selvää, että on kaikin voimin taisteltava deflaatiokierrettä vastaan. Keinot ovat olleet kotikutoisia ja kokeilevia, mutta perusajatus on ollut hyvä.

Kianderilla saattaa olla kritiikissään myös mielessä se, että finanssipolitiikka ei ole ollut Euroopan Unionin maissa riittävän keveää. Sitä tukevia unionitason budjetti-instituutioita ei kuitenkaan ole olemassa. Lisäksi Euroopan maiden finanssipolitiikkaa rajoittaa nähtävissä oleva väestön ikääntyminen aivan eri tavalla kuin 80 vuotta sitten, ja eri tavalla kuin USA:ssa, jonka väestöennusteet ja siirtolaisten vastaanottokyky ovat tyystin toisenlaisia. Nämä näkökohdat unohtuvat säännönmukaisesti EU-maiden finanssipolitiikkaa kritisoivilta USA:n liberaalikeynesiläisiltä.

 

 

Mitä mieltä sinä olet?

6 kommenttia artikkeliin Kiander ja Pursiainen – kaksi pientä huomiota taloustieteestä ja finanssikriisista

  1. Kiitos mainiosta kirjoituksesta. Olen samaa mieltä siitä, että finanssikriisien ennustaminen ei ole kovin relevantti kritiikin pohja, ja mielestäni osut juuri asian ja ongelmatiikan ytimeen todetessasi, että täältä taloustieteen oppituolien ulkopuolelta ongelma on enemmän talousajattelun käytössä teknokraattisen (ja useimmiten hyvin tietyllä, yritysten ja varakkaiden etuja myötäilevällä tavalla teknokraattisen) politiikan oikeuttajana. Juuri tästä ovat kirjoittaneet esim. ekonomisti Noah Smith termillä ”Econ 101ism” ja James Kwak kirjassaan ”Economism.”

    Tällä hetkellä hyvin monen etenkin luonnontieteellisestä näkövinkkelistä maailmaa katsovan mielestä on olemassa ilmeinen uhka siitä, että sama huolettomuus, joka osaltaan johti vuoden 2008 kriisiin, vallitsee myös taloustieteen, talouspolitiikan harjoittajien ja talouspuhetta käyttävien teknokraattien suhtautumisessa lajimme ja sivilisaatiomme säilymisen vakavasti vaarantaviin ympäristökriiseihin.

    On olemassa vahvoja perusteita epäillä, että esimerkiksi talousteknokraattien useasti esittämät ilmastonmuutoksen kustannuksia laskevat mallinnukset systemaattisesti aliarvioivat kustannuksia ja riskejä. Itse olen väitöskirjatutkimukseni perusteella ryhtynyt epäilemään, että optimistiset ajatukset sopivien ratkaisujen löytymisestä kunhan vain ympäristötuhojen hinta saadaan hilattua riittävän ylös saattavat olla toivottoman naiiveja unohtaessaan valtasuhteiden merkityksen ja sen, että merkittävää valtaa käyttävien yritysten ja rikkaiden lyhyen tähtäimen intressit eivät mitenkään välttämättä ole yhteneviä ihmisten enemmistön tai elinympäristön säilyttämisen kanssa.

    On myös mielestäni perusteltua kysyä, miten hyvin taloustieteessä suosittu tapa ajatella riskejä – vaikutukset x todennäköisyys – sopii ajattelun pohjaksi silloin, kun vaikutukset voivat olla eksistentiaalisia eli periaatteessa äärettömän suuria. ”Normaalien” ei-eksistentiaalisten riskien käsittelyyn syntynyt, optimointia ja ”tehokkuutta” korostava ajattelu ei välttämättä sovi tällaisten kysymysten käsittelyyn ollenkaan, tai ainakin se saattaa hyvin lisätä riskejä esimerkiksi vastustamalla vahinkojen välttämiseksi aloitettuja toimia teoreettisesti epätehokkaina. Tästähän on viljalti näyttöä: 13 vuoden kokemuksella ympäristökysymyksistä uskallan väittää, että katsotaan sitten käytännössä mitä tahansa ympäristövaikutusten vähentämiseen tähtäävää politiikkaa, niin vastustajien eturivistä löytyy melkein varmasti vähintään muutama taloustieteilijä tai talousajattelun sisäistänyt teknokraatti.

    Tässä asiassa on nyt taloustieteellä ja sen harjoittajilla suuri vastuu, ottaen huomioon juuri taloustieteen suosion ja menestyksen. Jos nykyinen, yhden finanssikriisin liikkeelle potkaisema taloustieteen kritiikki vaikuttaa kovaääniseltä, odottakaapa vain mitä seuraa jos emme kykene estämään esimerkiksi tropiikin muuttumista ihmiselämälle sietämättömäksi – mikä vaikuttaa nykymenon perusteella vähintään mahdolliselta, ellei peräti todennäköiseltä.

    1. Pekka Makkonen sanoo:

      Riskien arviointi on kaikessa , ei täysin analyyttisesti (kausaalisesti) arvioitavassa toiminnassa oleellista. Siihen kannattaa talouden ennustamisessakin panostaa. Myös mallintamisessa. Yhtälö riski * vaikutus voi olla ihan oikea jos kyse on simulointimallista jossa haetaan todennäköisyyksiä eri skenaarioille. Eihän tämäkään lähesteminen ole olkenkaan uutta, pikemminkin 1920 -luvulta. Mutta ei sitä sovi unohtaa. Pakko verrata tilannetta Einsteinin ja Bohrin keskusteluun suhteellisuusteoriasta ja kvanttiteoriasta. Tästä kommentista jo voi päätellä etten ole taloustieteilijä

  2. Antti Luukkanen sanoo:

    Vain finanssikriisin aiheuttamaa taloustieteen kritiikkiä kommentoidakseni, kriisin päädrivereinä oli kriisien historiassa pääosissa esiintyvät ”usual suspectit”, kiihtynyt inflaatio ja äärimmilleen virittyneet varallisuusarvot. Tuskinpa olisimme jatkaneet montaakaan vuotta 2008 jälkeen ennen näiden taloustieteen hyvin tuntemien tekijöiden aiheuttamaa taantumaa.

    Taantuman magnitudin omalle tasolleen vei spekulatiivinen ahneus, jolla on enemmän tekemistä psykologian ja huonon politiikan aiheuttamien tuhoisten ristiinkytkentöjen kanssa. Koska taloustiede on ulottunut menestyksekkäästi muille tieteenaloille, on luontevaa että sen ristiksi laitetaan myös sellaisia negatiivisia ilmiöitä joita muut tieteenalat seuraavat tarkemmin.

    On toki toivottavaa, että taloustieteen piirissä aktiivisesti seurataan ja spekuloidaan seuraavan taantuman heikkoja signaaleja sekä mahdollisia syitä, mutta kritiikki olisi osuvampaa, jos kriisi olisi syntynyt taloustieteeseen nojaavien päätöksien takia.

    Viime kriisissä tehtiin Yhdysvalloissa ideologinen ratkaisu että jokaisen on luottokelpoisuudesta riippumatta saatava omistusasunto, ja Euroopassa ideologinen ratkaisu olla piittaamatta Etelä-Euroopan talouksien heikkouksista euroa sorvattaessa. Jos seuraava kriisi syntyy esimerkiksi keskuspankkien määrällisestä elvytyksestä, joka on selkeä talouspolitiikkaan nojaava ratkaisu, on taloustieteen kritiikki kriisin syypäitä etsiessä osuvampaa.

  3. Jouko Vilmunen sanoo:

    Hei Juhana,

    Hyvä kirjoitus. Pari kommenttia. Ennen kriisiä käytössä olleet ennustemallit eivät olleet yksipuolisesti valtavirtaperusteisia (DSGE). Monet ennusteita tuottavat instituutiot – esim. SP – käytti ja käyttää eri tyyppisiä malleja ennustetyössä. Kyse on maalliperheestä, joka sisältää puhtaasti ekonometrisia malleja, puolirakenteellisia malleja ja tiukasti dynaamiseen makoteorian perustuvia rakenteellisia malleja. Tämä seikka jo yksin tekee haasteelliseksi sen, miten selvästi taloustieteeseen kohdistunut kritiikki on tulkittava pääsääntöisesti tiettyyn koulukuntaan kohdistuvaksi kritiikiksi. Kuten sanot kirjoituksessasi, kriisiä edeltävät kriittiset äänensävyt talouskehityksen luonteesta olivat kovin vähissä. Raju Rajan oli merkittävin poikkeus, jonka varoitukset ammuttiin alas V. 2005 Jackson Holen symposiumissa mm. Larry Summersin suulla.

    Itse pidin esitelmän taannoin mediaan edustajille, missä totesin, että makroeonomistit – minä ml. – tulkitsemme vuosituhannen alun makrodatasta virheellisesti: matalin korkojen ja nopean kasvun periodi ei indikoinutkaan makroriskien pienentymistä, vaan sitä, että monet taloudet kehittyivät epästabiililla uralla. Ragu – jota arvostan suuresti – summarisoi nämä ex post tulkinnat elegantisti earlier on.

    Akateemisellakin puolella tapahtui paljon: mm. Chris Sims – jonka ajatteluun kannattaa tutustua laajemminkin – kritisoi rahapolitiikan käytössä olevia malleja (mm.) V. 2006 kirjoituksessaan ”Improving Monetary Policy Models”. Viesti on yleisempi kuin mitä otsikko indikoi.

    Minusta Larry Christianon kommentissa on murunen totuutta: Meidän ei tulisi kritisoida (DSDE) malleja sinänsä, pikemminkin sitä, miten rakennamme näitä (so. mitä oletuksia teemme). Emmehän kritisoi kynää siitä, mitä kirjoitamme.

  4. Elisa Juholin sanoo:

    Hyvä keskustelu aiheesta Radio1:ssä! Tärkeitä huomioita viestinnän ja mediaympäristön haasteista. Tutkijat ja poliitikot joutuvat sopeutumaan mutta voivat myös hyödyntää olosuhteita olematta silti populistisia.

  5. Jukka Sjöstedt sanoo:

    The Lehman Trilogy tuli Lontoossa näyttämölle viime viikolla ja jokseenkin haltioituneet arviot kerkesin lukea Economistista ja Guardianista. Teatteri on -heidän wellfare tai keynespolitiikkansa Kansallisessa betonikolossissa ja näyttämöllä Lyttelton. Stoori ja esitys pitää kai paljon puhetta, vain kolmella näyttelijällä kun 3 ja puoli tuntia vedetään. Taidan silti mennä jos löydän tekstin millä prepata itseäni. Voi se tulla Finnkinon teatteritapahtumiin. Niissä usein sama vika: liikahienoa engelskaa juntin seurata.

    Lehman veljekset tulivat Baijerista USAan 1844. Alkoivat karjakaupan ja kohta puuvillan. Omilla seteleillä toimiva pankki tuli vuoroon. Se oli siis oman velkansa kaupitsemista -mikä käy luotettavalta. Heiltä siis 15.9.2008 saakka. Dick Fuldhan se oli viimeinen pomo joka uskoi vuorenvarmasti että too big to fail. Ja perustellusti mutta Hank Paulson ja Bush eivät kärsineet pelastaa. Oli jo niin paljon pantu valtion rahaa elokuusta 2007 lähtien (ensimmäiset muuten EKP:stä Ranskan BNP:n ilmoitettua ettei maksa takaisin sijoittajilleen parista US rahastosta heidän panoksiaan). Siitä se läksi ja Northern Rock Englannissa tallettajajoneineen kertoi asian kaikelle maailmalle. Vuoden kesti kunnes paniikki eli Minsky moment iski tulta myrskytuuli kulona.

    Vaikeata oli seurata, mutta Hankenilta hain ilmaislehteä Wall Street Europaa ja Financial Timesia hotellien lobbeista ja olipa niitä joinakin aikona Otaniemen kirjastonkin aulassa napsia kainaloon. Enää ei Hankenilla ole kuin vaijerissa tietokone ja minulle ihan mahdoton. Enkä ole kenenkään nähnyt sitä syliinsä ottaneen. Enpä usein poikkeakaan.

    No toinen Paulson, John kyllä tiesi subprime kriisin iskevän ja teki miljardeja itselleen mistä voi laskea että hedge fundinsa muu jengi kiskoi noin viisinkertaisesti enemmän. Olisiko Kianderin Ilmarinen ollut mukana ? No ei takuulla.

    Interbank systeemihän siinä jäätyi eli raha ja rahakauppa ja kohta oikea konkreettinenkin kauppa tyssäsi. Se potkaistiin väkipyöräveivillä käyntiin, ryypyllä. Tarpia tärpättiä pantiin peliin 700 mrd dollaria (Obama kahvoissa tammikuu 2009) ja GM ja Crysler pelastettiin -tai takemmin niiden finanssi- mm. asiakasrahoituspuolensa. Hank Paulson ex-Goldman Sachs toimitusjohtaja kertoo Jeff Immeltin GE usein soitelleen että rahat loppuu.

    Kun osakepörssi rassasi eläketurvaa, oli konsensus pelastustoimista yleinen ja kurssit ja palautuivat ja jatkavat tänä päivänä nousuaan. Moni sanoo että meni hyvä kriisi hukkaan. No, uutta pukkaa omaisuudenhoito puolelta?

    30-luvulla ei tilaisuutta pukea kapitalismi uuteen kuosiin hukattu fasismin ja kommunismin houkutellessa työläisiä joilla jo oli äänestysoikeus. Saatiinkin sosiaalidemokraattiset vuosikymmenet. Progressio ja perintöverotus, pääluottamusvalta työmaille jne. meni överiksi. Asia piti korjata.

    On monta konkreettista vaihetta erotettavissa kuinka pankkien ja finanssien annettiin irrota Roosevelt pidäkkeistään ja heittäytyä taas uusiin karuselleihin. Eikä vain hevoskiertona kääntää hyvinvointisorveja.

    Jos vain sanoa laukaisisi että keskuspankkikoron sijalle tuli helibor meillekin heti kohta 1987 ja valuuttathan ylittivät rajat Thatscherin toimesta 1979 (oli City jo heti kohta sodan päätyttyä yrittänyt mutta IMF Amerikka työnsi takaisin). Interbankhan tästä tuli ja pankit tekivät paitsi kukin omasta puolestaan, myös sullemulle systeeminä ylettomästi maksuvälineitä.

    Niille saatiin käyttöä johdannaisista joille Reagan näytti vihreätä. Luin Escape to future by Leo Melamed. Hän osallistui Chigagon yliopistoilla ilta- ja lounasseuroihin. Mies oikeastaan laajensi jo Lehman Brothersin karjapörssin derivaattoja korkoihin valuuttoihin kun Bretton Woods räjähti Nixonin toimesta 1971. Ranskalainen tykkivene jo purjehti noutamaan Fort Knoxista omia kultavarantojaan kuten sovittu oli 1944 Keynesin johdolla.

    Yksi merkkipaalu 1990-luvulla oli saada investointi eli rahakauppa takaisin tavallisiin pankkeihin. Yllyke oli Euroopan universaalipankkien kuten BNP tai Deutsche meno Amerikkaan etulyöntivaltteineen ja näille subprimejen valtaisat jälkimarkkinat Saksan kunnallisissa säästöpankkeissa ja osavaltiotakuisissa landesbankeissa.

    Ihan oikeatkin investointipankit kuten Lehman itse ja Goldman Sachs siirtyivät parthner vastuunkannosta rajoitetun vastuun piiriin osakeyhtiöiksi Ltd. Näiden sijoittajat panivat vastaan että ottaisivat liikoja riskejä ja pelaisivat omien pomojensa pussiin. Oikeassa olivat. Näitä sijoittajia oli myös Ilmarinen. Tuskin tajusi meiningeistä mitään. Tuolloinkaan. Paitsi Kojamosta ja muusta Aravasta, amerikaksi muuten Fannie ja Freddie kunnes kotitalorahoitus levisi huonompiinkin perheisiin. Ei valtion takuulle (new deal perua) mutta credit default swaps luottovakuutuksina. Huonoissa lainoissa paksummalti korkoa välikäsille. Siitä kiima. Morganhan CDS:än keksi. Älysi jättää itse käyttämättä paitsi asiakkaille myynnissä.

    Lehman vakuutti niillä omia arvopaperistamisista ylijääneitä varastojaan ja huonosti kävi. Innovaatiota ja social/financial engineeringiä tuli kuin mutaatiota ja joku valloitti usea kuihtui. Luomistyötä. Jumalan myllyt, tiesi Lloyd Blankfein GS, naurettava kuten trummppikin ?

    Ei 2008 tullut yllätyksenä valtiastahoille muistapa mitä Citigroupin Charles Prince lausui heinäkuulla 2007 että pakkohan tässä on tanssia kun soitto soi. Syksyllä 2007 oli pääjohtaja jo vaihdossa. Eivät asiat US oppineidenkaan piirissä olleet ylläreitä, sillä olihan näistä oireilmiöistä ja vaaranpaikoista merkkejä teksteissä ja puheenvuoroissa jos kohta vähän katveessa, joo niinkuin varjopankeissa.Jukka Sjöstedt