Julkisessa keskustelussa asetetaan usein ekonomistit ja sosiaalipoliitikot vastakkain. Lähestymistavat ovat erilaisia, mutta tavoitteet ja keinot voivat olla yhteisiä. Tavoitteemme on hyvinvointivaltion ylläpitäminen ja keinomme sen rahoittaminen työtä tekemällä eli korkean työllisyysasteen avulla. Emme kykene rahoittamaan Suomen nykyisiä hyvinvointipalveluita ja tulonsiirtoja väestön ikääntyessä ellemme saa talouteen enemmän työtunteja.

Ekonomistien lähestymistapana on miettiä työnteon taloudellisia kannustimia. Tästä kumpuaa ”työlinjan” uudistuspolitiikka. Talousteorian mukaan ihmiset tekevät yksilöinä ja kotitalouksina järkeviä päätöksiä osallistumisestaan työmarkkinoille sen mukaan, miten palkitsevaa työn tekeminen on suhteessa vapaa-aikaan ja tulonsiirroilla elämiseen. Empiirinen tutkimus vahvistaa tämän lähtökohdan pitävän paikkansa monessa tilanteessa. Siksi pohjoismaissakin on viime vuosikymmeninä muutettu sosiaaliturvaa, työttömyysturvaa ja verotusta, niin että työn vastaanottaminen muuttuisi taloudellisesti houkuttelevammaksi.

Tanskassa työttömyyskorvausten taso on hyvä, mutta tuki on ehdollista, siten, että työtön todella ottaa vastaan työtarjouksia sekä koulutus- ja harjoittelupaikkoja. Ruotsissa on vuoden 2006 jälkeen kevennetty työn verotusta ja lyhennetty (maltillisesti) työttömyysturvan tasoa ja kestoa. Tämäntapaisten uudistusten miettiminen on Suomessakin edessä.

Sosiaalipolitiikassa ensisijaista on yksilöiden ja kotitalouksien hyvinvointi ja vasta toissijaista heidän osallistumisensa työmarkkinoille: vain työkykyiset ihmiset voivat hankkia elantonsa omalla työllään. Hyvinvointivaltiota tarvitaan työkyvyn ylläpitämiseen ja palauttamiseen sekä turvan antamiseen niille, joilla työkykyä ei ole.

Vapaa-ajan valitseminen ja tulonsiirroilla eläminen eivät selitä pitkäaikaisen työttömyyden, köyhyyden ja syrjäytymisen kaltaisia monimutkaisia ongelmia. Pitkän aikaa niukalla ansioturvalla tai perusturvalla elävät ihmiset tuskin työllistyvät paljonkaan todennäköisemmin vaikka heidän tulonsiirtonsa pienenisivät tai heidän ansiotulojensa verotus alenisi.

Pitkäaikaisiin toimeentulovaikeuksiin liittyy usein päihde- ja mielenterveysongelmia sekä muita työkykyä alentavia tekijöitä. Näiden ihmisten työpanos ei valitettavasti usein kelpaa työnantajille vaikka heitä kuinka kannustettaisiin hakemaan töitä. Alhainen työllistymisen todennäköisyys on tyypillistä niille, joilla ei ole ammatillista koulutusta. Vain perusasteen koulutuksen varassa olevien ihmisten työllisyysaste jää alle 50 prosentin. Niinpä ”työlinjankin” toimet on mietittävä huolellisesti niin, etteivät ne lisää yhteiskunnan heikoimpien ihmisten kärsimyksiä. Se, että osa ihmisistä reagoi taloudellisiin kannustimiin, ei siis vielä riitä tällaisen politiikan oikeuttamiseksi.

Ekonomistien suosimat kannustimet ja sosiaalipolitiikkojen vaalima turva voivat yhdistyä sellaisissa toimissa, joilla ylläpidetään vaikeasti työllistyvien työkykyä sekä räätälöidään palkkatukia ja sovitetaan yhteen sosiaaliturvaa, verotusta ja pieniä työtuloja.

Emme kuitenkaan halua, että politiikka määrittelee köyhät ja syrjäytyneet omaksi ryhmäkseen ja taloudellisiin kannustimiin reagoivat omaksi ryhmäkseen. Kaikki ovat yksilöitä ja kaikilla tulee olla mahdollisuudet asemansa parantamiseen. Useimmille köyhyys on onneksi vain tilapäinen elämänvaihe, jonka yksilöt ja kotitaloudet voittavat omien ponnisteluidensa avulla. Taloudelliset kannustimetkin voivat yhdessä muiden sosiaalipolitiikan toimien kanssa helpottaa ihmisiä pääsemään irti köyhyydestä.

Juhanan kirjoittajakumppani Heikki Hiilamo on Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori.