Olen Suomeen palattuani koettanut puolustaa työn tarjontaa kohentavia uudistuksia. Niitä tarvitaan, koska julkistaloutemme muuten vajoaa krooniseen heikkouden tilaan väestön ikääntyessä ja huoltosuhteen heikentyessä.

Siksi eläkeikää on nostettava, työperäistä maahanmuuttoa lisättävä, rakenteellista työttömyyttä alennettava ja työn tekemistä salpaavia kannustinloukkuja purettava.

Koska vasemmisto ja ammattiyhdistysliike vastustavat monia tällaisia uudistuksia, minulta kysytään toisinaan, mihin sijoitun poliittisella kartalla ja onko minusta Ruotsissa tullut ”oikeistolainen”. Hufvudstadsbladetin entinen päätoimittaja Björn Månsson kutsui minua hiljattain eräässä suomalais-ruotsalaisessa seminaarissa ”huonoksi sosiaalidemokraatiksi”.

Tällaisen ihmetyksen taustalla on mielestäni se, ettei arvoja ja analyysiä eroteta toisistaan. Arvot määräävät päämäärät, joihin pyrimme. Analyysi puolestaan on kuvaus todellisuudesta ja siitä mekaniikasta, jolla talous toimii. Analyysi määrää keinot, joilla pyrimme arvojemme mukaisiin lopputuloksiin.

Ehkä vähän yksinkertaistaen voimme ajatella, että ihminen voi olla sekä arvojensa että analyysinsa puolesta joko ”oikealla” tai ”vasemmalla”. Oikeisto ja vasemmisto ovat tässä tietysti vain nimilappuja.

Oikeistolaisilla arvoilla ei moni moderni suomalainen avoimesti liputa, mutta niitä voisi edustaa henkilö, joka hyväksyy suuremman eriarvoisuuden kuin kansalaiset keskimäärin. Romaanikirjallisuudesta tutut perinteiset patriarkat ja uskonnolliset konservatiivit ajattelevat näin: ihmisillä on luonnolliset paikkansa, ja toiset ovat köyhempiä kuin toiset.

Vasemmistolaiset arvot lienevät Pohjolassa hallitsevia. Tavoittelemme tasa-arvoa, eikä kenenkään juuri kuule perustelevan eriarvoisuutta päämääränä sinänsä.

Analyysin suhteen voisimme määritellä ”oikeistolaisuuden” niin että siihen kuuluu usko markkinatalouden ja kansalaisten vapaan sopimustoiminnan ensisijaisuuteen suhteessa valtiovallan säätelyyn ja kollektiivisiin järjestelyihin.

”Oikeistolaisen”, markkinalähtöisen, analyysin mukaan talouteen voi toki vaikuttaa valtiovallan päätöksin, mutta se edellyttää hyvin määriteltyjen politiikkainstrumenttien – verojen, julkisten menojen, tms. – käyttämistä. Jos valtiovalta puuttuu markkinatalouteen, puuttumisella tulee olla hyvät tehokkuus- tai oikeudenmukaisuusperustelut.

”Vasemmistolaisuuteen” kuuluu puolestaan usko valtiollisen sääntelyn ja kollektiivisen päätöksenteon hyödyllisyyteen ja epäluottamus hintamekanismin kykyyn tuottaa hyvinvointia.

Millaisia ihmisiä näissä ruuduissa voisi olla?

Ruutuun 1 ei varmaan Suomessa itse ilmoittaudu kovin moni, ainakaan avoimesti. Monien suomalaisten mielestä Björn Wahlroos kuulunee ruutuun 1, mutta olisi rehdeintä kysyä häneltä itseltään.

Ruudussa 2 ollaan arvojen suhteen oikeistolaisia mutta uskotaan valtion interventioon. Ruutu 2 voisi sisältää konservatiivisia, vanhan koulun vuorineuvoksia ja oikeistopoliitikkoja jotka kasvoivat Kekkosen ajan valtiollisen teollistamiskauden aikana. Ehkä sinne kuuluu myös perussuomalaisia poliitikkoja, jotka toivovat uuden valtiollisen telakkayhtiön perustamista.

Ruudussa 4 vilisee poliittista vasemmistoa ja keskustaa, varmaan myös osa kokoomuksesta, ja myös ammattiliittoaktiiveja sekä muita yhteiskuntatieteilijöitä kuin taloustieteilijöitä. Merkittävä osa mediasta on tukevasti ruudussa 4.

Itse kuulunen selvimmin ruutuun 3, jossa vieläpä uskon olevani useimpien ekonomistikaverieni hyvässä seurassa. Ruudussa 3 on varmaan markkinahenkisiä vihreitä ja kokoomuslaisia sekä ”oikeistodemareiksi” haukuttuja.

Miksi ruutu 3? Arvojeni suhteen taidan olla samanlainen perusdemari kuin 90 prosenttia Suomen ja Pohjolan kansalaisista. Pidän pohjoismaista hyvinvointimallia arvokkaana ja olen muiden tapaan sitä mieltä, että yhteiskunnan heikoimmankin arpalipun vetäneen osan pitäisi olla kohtuullinen. Mutta olen myös sitä mieltä, että näitä tavoitteita edistetään parhaiten markkinatalouden keinoin, hyväksymällä globaalin markkinatalouden raamit. Ei tietenkään dogmaattisesti. Keynesiläistä suhdannepolitiikkaa tarvitaan, ja tiedän että monet maat ovat kehitysvaiheessaan turvautuneet valtiolliseen ohjaukseen erittäin menestyksekkäästi.

Silti markkinatalouden ymmärtämisen ja hyväksymisen tulee olla politiikan lähtökohtana, ja olen taloustieteilijänä jokseenkin vakuuttunut siitä, että pohjoismaisia arvoja toteutettaisiin Suomessakin nykyistä paremmin astetta markkinaehtoisemmalla talous- ja yhteiskuntapolitiikalla – niin kuin on tehtykin muissa Pohjoismaissa, jotka edelleen tunnetaan maailmalla tasa-arvon mallimaina.

Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Useimmat yritystuet eivät millään lailla tue vaurautta ja tasa-arvoa. Juuri se, että meillä on sosiaaliturvaa ja ilmaispalveluja, mahdollistaisi puolestaan markkinaehtoisemman palkkamallin. Yleiskorotusmalli syntyi aikana, jolloin työttömyysturvaa ei ollut, monet työläisperheet elivät nälkärajalla ja inflaatiopuuskat rajuja. Nyt olisi palkansaajien edun mukaista antaa enemmän tilaa yritysten omille kannustinjärjestelmille, varsinkin kun vähimmäispalkat kuitenkin suojaavat elintasoa.

Ruudun 4 (ja ruudun 2) porukan suuri virhe on siinä, että he yrittävät toteuttaa arvojaan suoralla hallinnollisella säätelyllä, välittämättä analysoida sitä, miten markkinatalous toimii. Tästä on vaikka kuinka paljon esimerkkejä. Naisten ja miesten tasa-arvo ei ole toteutunut työmarkkinoilla, mutta sitä tuskin edistetään suuremmilla tupo-korotuksilla naisvaltaisilla aloilla, koska jakautuneiden työmarkkinoiden pohjimmainen syy on erilaisissa perhevastuissa.

Ikääntyneiden työmarkkina-asema on heikko, ja ruudun 4 poliitikot tarttuvat ongelmaan tekemällä ikääntyneiden irtisanomisen entistä kalliimmaksi. Se voi puolestaan tehdä yritykset entistä haluttomammiksi rekrytoimaan ikääntyneitä. Samalla kielletään dogmaattisesti se mahdollisuus, että palkkamallimme voisi tehdä yrityksille liiketaloudellisesti kannattavaksi ikääntyneiden irtisanomisen.

Nelosruutulaiset hoitavat niin ikään työttömyyttä ensisijaisesti tulonsiirroilla, väheksyen työnteon kannusteiden ongelmaa. Ja kun työttömyys lisääntyy, ruudun 4 vasemmistokeynesiläiset haluavat aina lisää kokonaiskysyntää, väheksyen hintavakauden vaatimusta ja palkkavaateiden ja rakennetyöttömyden yhteyttä sekä julkistalouden kestävyyttä.

Asuntopolitiikka on sekin turhautumisen suo. Poliitikot haluaisivat kaikille kohtuuhintaisia asuntoja, mutta poliittisesti suosittu kysynnän kasvattaminen korkovähennyksen kautta ei mitenkään palvele tätä tavoitetta. Vuokra-asuntojen tarjonta on tyrehdytetty syrjimällä vuokra-asumista verotuksen keinoin. Poliitikot haluaisivat julkisen vallan rakentavan vuokra-asuntoja, mutta viis veisaavat tutkimuksista, joka osoittavat julkisen asuntotarjonnan syrjäyttävän yksityistä tarjontaa.

Ja jos teolliset työpaikat katoavat, tilannetta tuskin voi kohentaa perustamalla uusia valtionyhtiöitä tai tukemalla kriisiyhtiöitä.

Eläkeiän alenemisen puolesta aikoinaan taistellut työväenliike sivuuttaa puolestaan käsittämättömän huolettomasti väestön ikääntymisestä aiheutuvan hyvinvointivaltion rahoitusuhan – kuin uskoen, että globaaleilla pääomamarkkinoillakin on löydettävissä ”rikkaiden” pääomanomistajien rahasäkki, josta voi pelkällä edunvalvonnalla hoitaa yltyneen rahoitustarpeen. Tässäkin on kyse puutteellisesta analyysistä, kyvyttömyydestä nähdä sitä, että keskiluokkaisessa Suomessa suunnilleen sama keskiluokka rahoittaa ja saa julkiset palvelut.

Siksi minä aion vastedeskin kohteliaasti puolustaa sekä hyvinvointivaltiota että markkinataloutta. Ja toivotan kaikki poliittista suuntaustaan miettivät suomalaiset mukaan ruutuun 3. Siellä ei ehkä ole isoimmat bileet, mutta taatusti parhaat keskustelut ja argumentit.