Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen on loistava. Hän on utelias ja kiinnostunut talouspolitiikan ajattelutavoista. Samalla hän ainakin minusta vaikuttaa henkisesti avoimelta: hän kyselee kiinnostuneesti eri asiantuntijoiden ja päättäjien näkemyksiä ja tuntuu arvostavan hyviä perusteluja ja argumentteja — ilman että olisi muodostanut itselleen jonkin vahvan ennakkoasenteen jota pyrkisi runnomaan jutuissaan läpi. Kun hän on haastatellut minua, olen huomannut, että hän on kiinnostunut siitä mitä sanon, mutta antaa jutuissaan tilaa ja arvoa myös aivan toisenlaisille näkemyksille.
Pari päivää sitten Paavo kyseli twitterissä sitä, mistä löytyisi akateemisia naispuolisia makroekonomisteja kommentoimaan talouskeskustelua ja ilmeisesti erityisesti Joseph Stiglitzin näkemyksiä. Konsensusvastaus taisi olla ettei kovin monia laariin jäänyt ja samaa raportoi Paavokin muutamissa seuraavissa viserryksissään (yritän tässä samalla lanseerata suomalaistermiä ”viserrys” hankalan tweetin tilalle).
Laiha saalis ei yllätä, monestakin syystä. Ensinnäkin, makroekonomisteja on yleisesti vähän, ja siksi vanhastaan miesvaltaisella oppialalla nais-makroekonomisteja on erityisen vähän. Mutta talouspoliittisen keskustelun yksi hankaluus on siinä, että akateemiset taloustieteilijät harvoin kykenevät luomaan numeroiksi puettua kokonaiskuvaa koko kansantaloudesta. Akateemiset tutkijat ovat luonteeltaan yksinyrittäjiä, eikä heillä ole kannusteita tai resursseja kokonaistaloudellisten simulointimallien luomiseen. Siihen kykenevät käytännössä vain suurten tutkimuslaitosten ja virastojen tiimit. Suomessa kunnianhimoisia lyhyen ja pitkän aikavälin dynamiikkaa sisältäviä makromalleja on Suomen Pankissa ja valtiovarainministeriössä (jälkimmäinen ehkä vielä kehittelyasteella). VATT:ssa on enemmän rakennekysymyksiin ja erityisesti toimialarakenteeseen keskittyvä VATTAGE-malli joka ei toisaalta voikaan olla suhdannemakron suhteen kovin kunnianhimoinen. Oma ammatillinen taustani on myös tällaisessa mallitoiminnassa: johdin 7 vuoden ajan Ruotsin Konjunkturinstitutin tutkijatiimiä, jonka yhtenä tehtävänä oli laitoksen simulointimallin KIMOD:in kehittäminen, raha,- finanssi-, palkka- ja rakennepolitiikan vaikutusten ymmärtämiseen ja simuloimiseen.
Laajat simulointimalliprojektit ovat oppimisprojekteja koko organisaatiolle. Makromalli ei ole vain eikä edes ensisijaisesti teknokraattinen ihmekone, joka sylkäisee sisältään jonkin nimenomaisen numeron päättäjän käyttöön. Se on pikemminkin pedagoginen apuväline, joka taitavan asiantuntijatiimin käyttämänä pakottaa taloudellisen asiantuntijaorganisaation keskustelemaan ja analysoimaan talouden monipuoliset vaikutuskanavat. Kansantaloushan on monimutkainen yleisen tasapainon järjestelmä, jossa ”kaikki vaikuttaa kaikkeen” ja jonka monipuoliset yleisen tasapainoteorian mukaiset vaikutuskanavat voidaan parhaiten analysoida juuri kokonaistaloudellisen simulointimallin avulla. Kun tehdään ennustetta tai analysoidaan politiikkavaihtoehtoja, malli luo kokoavan tietojärjestelmän jossa tieto aggregoidaan kansantalouden identiteetit säilyttäväksi kokonaiseksi laskentaympäristöksi ja joka mahdollistaa monipuolisen analyysin ja keskustelun ja hypoteesien kriittisen läpikäynnin.
Mikään malli ei ole kuin pölynimuri, joka voidaan napsauttaa pois ja päälle ja joka kertoo päättäjälle totuuksia tai ennusteita. Malli on pikemminkin kuin laboratorio, jolla voi tehdä ihmeitä kunhan käyttäjä tietää mitä tekee ja ymmärtää mallin pohjana olevan talousteorian.
Akateemiset laitokset ovat täynnä lahjakkuuksia, mutta numeroiksi puetun ja jatkuvasti päivitettävän kokonaistaloudellisen näkemyksen ylläpitäminen on akateemisille yksinäisille susille yleensä mahdoton tehtävä. Siksi akateemiset taloustieteilijät joutuvat aina kommentoimaan makrotalouspolitiikan kiistakysymyksiä jonkinlaisesta alakynnestä käsin. Ja siksi Paavo Teittisen on ylipäänsä vaikeaa löytää laajaa joukkoa akateemisia kriitikkoja, jotka kykenisivät haastamaan ja uskaltaisivat haastaa virkamiestekonomistien tiimit ja resurssit ja näkemyksen. Vaikkapa Suomen Pankilla on sitävastoin simulointikykyä ja mahdollisuuksia analysoida erilaisia politiikkavaihtoehtoja Aino-mallinsa avulla. Valtiovarainministeriössä on niinikään sekä laskentamalli että talouden eri alojen tiimit, joiden asiantuntemus voidaan aggregoida yhdeksi kokonaisnäkemykseksi. Tällaista virkamiesten ammattiylpeyttä edustivatkin valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtajan Markus Sovalan Paavo Teittiselle samassa yhteydessä lähettämät viserrykset:
”Paavo, moni ”näkymätön” tekee arvokkaampaa työtä kuin ”päivystävä dosentti”.”
”Media hakee ”talousjulkkuja”, meillä kymmenet vääntävät tietoa kasaan.”
(Markus Sovala twitterissä 21.9.2015)
Olen toki varmaan itsekin puolueellinen (ruotsalaisen) virkamiestaustani vuoksi, mutta mielestäni Sovala on oikeassa. Nämä organisoituneet tietojärjestelmät ovat päättäjän välttämätön tuki ja paras lähtökohta talouspolitiikan muotoilulle. Mallit ovat toki aina vain karkeita yksinkertaistuksia taloudellisesta todellisuudesta. Minun mielestäni ne edustavat kuitenkin parasta tietoa mitä kansantaloudesta ylipäänsä on tarjolla. Ja juuri näistä syistä minun on vaikea ”ostaa” moniakaan niistä kriittisistä näkemyksistä, joilla hallitusohjelman talouspolitiikkaa yritetään haastaa.
Talouspolitiikan akateemisista kriitikoista esimerkiksi juuri Pertti Haaparanta on aivan omaa luokkaansa, koska hän kykenee tekemään monipuolisia laskelmia kiinnostavien teoreettisten ideoiden pohjalta. Silti hänenkin laskelmansa jäävät hyvin osittaisiksi, siihen verrattuna, että talouspolitiikan kriittiset vaihtoehdot simuloitaisiin läpi kokonaistaloudellisilla mallilla. Pertti Haaparannan näkemys suuremman elvytyksen tarpeesta a) sisältää mielestäni yliampuvan näkemyksen finanssipolitiikan kertoimesta ja finanssipolitiikan itsensä rahoittavuuden asteesta, b) sisältää aika rohkean arvion siitä, miten paljon työttömyys luo pysyviä menetyksiä ns. hystereesi-ilmiön kautta, ja c) laiminlyö sen keskeisen mekanismin, että suurempi kotimainen toimeliaisuus nostaa myös palkkojen ja hintojen nousupainetta ja hidastaa tai estää kustannuskilpailukykymme välttämättömän sopeutumisen.
Olisin silti oikein utelias näkemään, miltä Pertti Haaparannan politiikkasuositus näyttäisi kun se simuloitaisiin läpi näiden suurten organisaatioiden mallityökaluilla. Ei niinkään siksi, että näinkään saataisi mitään ”lopullista” vastausta, koska simuloinnissa jouduttaisiin ottamaan kantaa moniin mahdollisiin oletuksiin, joita tavanomainen talouskeskustelu harvoin tiedostaa. Näitä eivät ei-ekonomistit aina tule ajatelleeksi. Vaikkapa suuremmat julkiset menot — eli Pertti Haaparannan toivoma elvytys — aikaansaavat aivan erilaisia responsseja, siitä riippuen miten oletetaan taloudenpitäjien suhtautuvan niihin. Tulkitaanko suurempi elvytys pysyväksi menolisäykseksi vai väliaikaiseksi? Mitä oletetaan siitä, miten julkinen talous myöhemmin tasapainotetaan jos nyt valitaan alijäämän kasvattamisen tie? Varautuvatko taloudenpitäjät omassa käyttäytymisessään elvytyksestä aiheutuvaan myöhempään verojen nousuun? Tällaisiin kysymyksiin ei ole ainoita oikeita vastauksia, ja siksi mitään yksinkertaista totuutta ei ole olemassakaan. Mutta taitava asiantuntijatiimi ”mallin varressa” kykenee silti yleensä tuottamaan aikamoisia ahaa-elämyksiä. Ja arvaukseni on, että mallien oletuksia pitäisi kokolailla vääntää outoihin asentoihin, jotta Haaparannan politiikkavaihtoehto tuottaisi niin suotuisia lopputuloksia kuin hän on esittänyt. Mutta jos tuottaisi, hänen kritiikkinsä pitäisi ottaa vakavasti.
Talouspolitiikan kriitikoiden ja kansalaiskeskustelun näkökulmasta yllä kuvattu suurten organisaatioiden teknokraattien ylivalta on tietysti ikävää. Uskon hallituksen talouspoliittiseen näkemykseen (varsinkin kun olen ollut sitä omalta pieneltä osaltani luomassa), mutta uskon myös että kriittinen keskustelu nostaa myös hallituksen toiminnan tasoa. Ainakin yksi toimintatapa jota meillä voisi kehittää, olisi se, että joko VATT tai Suomen Pankki tai valtiovarainministeriö todella käyttäisivät simulointimallejaan myös opposition ehdotusten analysoimiseen.
Tämä vaatisi toisaalta lisäresursseja malli- ja analyysityöhön. Mallisimulointihan ei koskaan ole vain napin painamista vaan tohtori-intensiivistä raskasta työtä. Silti tällainen toiminta ryhdistäisi talouspoliittista keskustelua. Hallitus ei pääsisi liian helpolla — mutta samalla oppositionkin kritiikin olisi ryhdistäydyttävä aivan uudelle tasolle.
