Pidin Hanasaaressa järjestetyssä seminaarissa ”Demokrati och den globala ekonomin” 2.11.2015 esitelmän, jossa käsittelin suomalaisen talouspolitiikan toiveiden ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Tässä esitelmäni teksti:
Syvä talouskriisi
Suomen politiikka ja talous ovat murrostilassa. Taloudessa on poikkeuksellisen paha kriisi, ja erotumme epäedullisesti Euroopasta ja maailmasta. Olemme yksi niistä harvoista maista, joissa tuotanto ja työllisyys ovat vielä vuoden 2008 aiemman huipun alapuolella.
Tämä on poliittiselle järjestelmälle vaikea tilanne. Ekonomistin silmin kriisissä ei kuitenkaan ole mitään kovin yllättävää. Kun taloudella on yhtä aikaa sekä huonoa onnea että huonoa päätöksentekokykyä, voi hyvinkin käydä näin. Suomen kansantalous ei käyttäydy mitenkään kummallisesti. Juuri tällaista voi odottaakin sellaisessa taloudessa, jossa käsiparit vähenevät, joka on tehnyt itsestään liian kalliin maan rahaliiton sisällä ja jonka työllisyysaste on liian alhainen rahoittamaan kunnianhimoisia julkisia palveluvastuita ja tulonsiirtoja.
Kansantalouden analyysejä on laadittu lähes riittämiin ja pohjoismaisinkin voimin – esitimme Ruotsin entisen valtiovarainministerin Anders Borgin kanssa alkutalvesta Suomen hallitukselle raportin Suomen talouskriisin anatomiasta ja ulospääsyn strategiasta. Sen ydin oli, että kustannuskilpailukykyä on parannettava ja työn tarjontaa lisättävä, samalla kun tehdään se mitä voidaan tehdä tuottavuuden parantamiseksi. Voin ilokseni todeta, että nämä strategiset linjaukset näkyvät myös Sipilän hallituksen ohjelmassa. Mutta keskityn tässä puheessani keskittyä siihen, miksi tarpeellisten päätösten tekeminen on suomalaisille vaikeaa ja miksi poliittinen järjestelmä on päästänyt taloutemme tällaiseen tilaan.
Perusväitteeni on, että olemme poliittisesti eriaikaisia, eli epäsynkronisoituja suhteessa siihen, millaista talouspolitiikkaa nykyaikaisessa globaalissa kapitalismissa tarvitaan, vieläpä tällaisena aikana jolloin aiemmin poikkeuksellisen edullinen väestön ikärakenne muuttuu epäedulliseksi. Asenteemme laahaavat ympäristön muutosten perässä ja jälkijunassa.
Historian painolasti
Lähdetään liikkeelle historiasta. Suomi vaurastui suhteellisen myöhään ja valtiojohtoisin toimin. Menemättä yksityiskohtiin voi sanoa, että naapurimaa Ruotsiin verrattuna Suomen talouskasvumalli oli valtiojohtoinen, etatistinen ja dirigistinen, hieman samaan tapaan kuin Kaakkois-Aasian ns. tiikerimaissa (Etelä-Korea ja Taiwan ja Japani). Päättäjiin ja äänestäjiin iskostui syvälle ajatus valtion vastuun ja toimintakyvyn ensisijaisuudesta. Mutta kysymys ei ollut vain ajattelutavoista vaan myös kansainvälisen ja kansallisen säätelyjärjestelmän kovista tosiasioista. Pääoman kansainvälisiä liikkeitä ja luotonantoa säännösteltiin, emmekä siis ennen 1980-lukua olleet samalla tavalla kiinteästi integroituneita globaaliin markkinatalouteen kuin nyt. Tältä ajalta jäi myös perinnöksi ajatus siitä, että oikeudenmukainen tulonjako ja voittojen ja palkkojen välinen tulonjako ovat poliittisilla päätöksillä säädeltävissä, niin että lopputulosta voidaan pitää oikeudenmukaisena.
Historialliseen taustaan on kuulunut myös pyrkimys konsensuaaliseen politiikkaan, jossa valtiovalta ja etujärjestöt yhdessä sopivat talouspolitiikan ja työmarkkinapolitiikan päälinjoista. Tällä on ideologinen ja turvallisuuspoliittinen tausta. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli geopoliittisesti kiistanalaisella alueella idän ja lännen välissä. Valtiojohto pelkäsi Neuvostoliiton laajenemispyrkimyksiä, ja vuonna 1918 klassisen luokkapohjaisen sisällissodan käyneessä maassa oli ilmeistä, että valtiojohto halusi integroida maailmansodan jälkeen vahvistuneen työväenliikkeen mukaan valtiolliseen päätöksentekoon tulopolitiikan ja hallitusvastuun kautta. Tästä on jäänyt perinnöksi vahva pelko sellaista politiikkaa kohtaan, joka tuntuu astuvan jonkin merkittävän etujärjestön varpaille. Sisällissodasta jäi toisaalta myös epäluuloa suomalaisten kesken, mikä heikensi valtiovaltaa.
Samaan kehityskulkuun osuu hyvinvointivaltion laajeneminen 1960-luvulta alkaen, ja se oli tietysti myös työväenliikkeen toivoma kehityskulku. Hyvinvointivaltion laajenemisen kulta-aikana luotiin peruskouluja, terveyskeskuksia ja vanhempainvapaita, ja kaikkeen näytti olevan varaa kun sitä riittävästi tahdottiin. Hyvinvointivaltion kehittyminen ja palkkojen nousu näytti yhdensuuntaiselta liikkeeltä: poliittisella tahdolla ja ammattiyhdistysliikkeen joukkovoimalla luotiin ”meille”, kansalle etuisuuksia kuten työttömyysturvaa,eläkkeitä ja parempia työehtoja . Tiedämme nyt, että tuo aika oli sillä tavalla poikkeuksellista ja ohimenevää, että ikärakenne todella oli edullinen. Kaikkeen näytti olevan varaa, koska veronmaksajien ja työtä tekevien kohortit olivat isoja ja kasvoivat mutta eläkeikäisten kohortit pysyivät vielä pieninä.
Kertaan vielä tuolta ajalta periytyviä käsityksiä: 1) valtiovalta määrää talouskehityksen, 2) palkkojen ja voittojen välinen tulonjako on poliittisesti päätettävissä, 3) minkään järjestön varpaille ei saa astua, 4) poliittinen tahto on riittävä edellytys hyvinvointietuuksien laajentamiseen, ja 5) niiden laajeneminen on yksisuuntainen tie huonommasta parempaan.
Maailma muuttui — globalisaatio ja ikääntyminen
Suomalainen talouskasvumalli oli tietysti erittäin menestyksellinen, ja nosti kansakuntamme muutamassa vuosikymmenessä muun läntisen Euroopan tasolle ja lähes muiden pohjoismaiden tasolle. Mutta historian paradoksi näkyy siinä, että tuolta ajalta periytyneet politiikassa elävät ajattelumallit eivät enää ole sopusoinnussa sen kanssa, miten Suomen kaltaista vaurasta ja avointa ja globalisoitunutta taloutta tulisi talouspolitiikalla ohjata. Poliittisten päättäjien ja äänestäjien käsitykset eivät ole nykymaailman kanssa sopusoinnussa, ja tämä näkyy monenlaisena pahan olon tunteena jonka kohteena ainakin me poliitikot olemme.
Mistä tässä ”epäsynkassa” on kysymys? Aloitetaan siitä, millä tavalla maailma on muuttunut ja edetään sitten siihen, miksi vanhat politiikkakäsitykset siksi vanhenevat. Maailman muutoksesta nousee kaksi rakenteellista taustatekijää ylitse muiden.
Ensinnäkin, olemme osa globaalia markkinataloutta, mitä toki lähes kaikki haluamme, koska vain se luo meille korkean elintasomme. Eristäytyminen ei enää ole todellinen vaihtoehto, oikeastaan minkään poliittisen puolueen vakavassa strategiatyössä. Globaali talous on myönteinen voima, meitä vaurastuttava ympäristö, jossa me niin kuin muutkin pohjoismaat voimme pärjätä aivan loistavasti. Mutta meidän on toimittava niin, että talouspolitiikka on sopusoinnussa globaalin talouden lainalaisuuksien ja valitsemiemme integraatioratkaisujen kuten EU- ja eurojäsenyyksien kanssa.
Toinen keskeinen rakenteellinen taustatekijä on väestön ikääntyminen ja siitä seuraava huoltosuhteen heikkeneminen. Kun aktiivi-ikäisten ihmisten määrä pienenee pahimmassa tapauksessa jopa absoluuttisesti ja joka tapauksessa suhteessa lasten ja vanhusten määrään, julkistalous kriisiytyy vääjäämättä ellei tehdä merkittäviä kehitystä oikaisevia uudistuksia.
Elintason nousu ei pelasta julkistaloutta
Tätä on monien vaikea ymmärtää, koska olemme nyt paljon vauraampia kuin silloin, kun hyvinvointipalveluja ja tulonsiirtoja ryhdyttiin luomaan. Miten niihin muka nyt ei ole varaa kun silloin oli varaa? Ekonomisteilla on tähän vastaus. Niihin ei ole varaa ilman uudistuksia, koska yleinen tulotason nousu tuottavuuskasvun myötä ei auta hyvinvointivaltion rahoittamista eikä siis kompensoi sitä, että maksajia on vähemmän ja saajia enemmän.
Tämä johtuu siitä, että hyvinvointivaltion kustannukset nousevat yksi yhteen tai lähes yksi yhteen tuottavuuskasvusta syntyvän yleisen elintason nousun kanssa. Kun teollisuuden ja palvelujen tuottavuus nousee, näiden sektoreiden liiketoiminnan palkat nousevat täsmälleen samassa tahdissa. Näinhän markkinatalous toimii: tuottavuuden nousun rahastavat itselleen palkansaajat, ihan niin kuin pitääkin. Mutta työmarkkinat ovat työmarkkinoita, ja hyvin toimivilla työmarkkinoilla kaikki palkat nousevat samaa tahtia. Niinpä myös julkisen sektorin eli kuntien ja valtion palkat nousevat täsmälleen samaa tahtia. Elintason nousu (joka siis aina perustuu tuottavuuden nousuun) nostaa siis valtion ja kuntien työvoimakustannuksia samassa suhteessa eikä siis tältä osin lainkaan helpota hyvinvointipalvelujen rahoitusta.
Julkiset menot eivät toki ole pelkkiä palkkakuluja, ja työvoimakustannukset ovat suunnilleen kaksi kolmasosaa kaikista valtion ja kuntien kustannuksista. Mutta loput ovat tulonsiirtoja, ja ne kasvavat toki myös pitkällä aikavälillä aivan samaan tahtiin yleisen elintason nousun kanssa. Totta kai Arkadianmäen poliitikot pitävät huolen siitä, että lapsilisät ja asumistuki ja kaikki muut tulonsiirrot pysyvät palkansaajien keskimääräisen tulokehityksen vauhdissa – ja itse asiassa usein hieman nopeammassakin vauhdissa, ainakin ennen tämän nykyisen hallituksen korjausliikettä. Eli julkisyhteisöjen menojen kaikki osatekijät kasvavat samaan tahtiin kuin mitä yleinen elintaso nousee. Siksi ei huoltosuhteen heikkenemisestä aiheutuvaa kestävyysvajetta korjata yleisellä talouskasvulla vaan työllisyysastetta nostamalla sekä menosäästöillä ja veronkorotuksilla. Työllisyysaste on korjauskeinona ilman muuta ensisijainen.
Siis: globalisaatio ja ikääntyminen. Miten ne ovat ristiriidassa aiemmin luonnehtimieni poliittisessa kulttuurissamme elävien viiden käsityksen kanssa?
Pääomalla ei ole isänmaata
Ensinnäkin, globaali talous vähentää poliittisten päättäjien ja työmarkkinajärjestöjen mahdollisuutta vaikuttaa talouden kehitykseen ja sen rakenteisiin. Ehkä tärkein piirre on pääoman liikkuvuus. Olemme osa globaaleja pääomamarkkinoita, ja lähes mikä tahansa yritys aivan paikallista palvelutoimintaa ja kauppaa lukuun ottamatta voi valita toimipaikkansa lähes mistä vaan. Yritystoiminta edellyttää pääomia ja rahoitusta ja sijoittajien pääomat suuntautuvat tietysti sinne mistä saa parhaan tuoton. Tämä merkitsee kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että Suomessa toimivan yrityksen on oltava yhtä kannattava kuin muuallakin maailmassa toimivien yritysten, eli, teknisemmin ilmaistuna, pääoman tuottovaatimus määräytyy kansainvälisestä taloudesta käsin. Emme voi sitä itse valita. Tämä karu totuus on monelle suomalaiselle päättäjälle ja äänestäjälle vaikea hyväksyä. Muistan eduskunnan täysistuntosalin keskusteluista paheksuvia puheenvuoroja, joissa surkutellaan sitä, että ”vain” kannattavuuden nojalla siirretään Suomesta tuotantoa muihin maihin eikä isänmaallisuus riitä ylläpitämään toimintaa Suomessa. Tässä voin vain viitata Karl Marxin visionäärisiin kirjoituksiin, jotka ovat tulleet täydeksi todeksi. Pääomalla ei ole isänmaata ja kannattavuuden on oltava sama kaikkialla.
Globaalin talouden rajoitukset näyttävät olevan suomalaisille vaikea hyväksyä. Tämä näkyy erityisen selvästi myös käynnissä olevassa keskustelussa ns. yhteiskuntasopimuksesta, jolla työvoimakustannuksia alennettaisiin. Suomalaiset näyttävät kovasti toivovan, että tässä toimittaisiin talkoohengessä, niin että sekä palkansaajat että yritykset tinkisivät omastaan. Talkooajatus on tässä yhteydessä mieletön, koska kustannuskilpailukyvyn parantaminen nimenomaan edellyttää yritystoiminnan kannattavuuden parantamista eli työvoimakustannusten alentamista niin että yrityksille jäävä toimintaylijäämä kasvaa. Tätä pidetään laajasti jotenkin epäoikeudenmukaisena, siitäkin huolimatta että vuosien 2007-2010 aikana tapahtui raju toisensuuntainen liike: palkansaajien tulot kasvoivat rajusti samalla kun tuotettu arvonlisä supistui. Nyt koetetaan korjata sitä, mutta merkittävälle osalle suomalaisista näyttää olevan todella vaikea hyväksyä sitä, että tämä edellyttää yhdensuuntaista liikettä työvoimakustannusten ja voittojen välillä. Kysymys ei todellakaan ole mistään ”taloustalkoista”, vaan yritysten kannattavuuden parantamisesta, joka on myös palkansaajakollektiivin etu. Sen avulla saavutetaan sekä parempi työllisyys että vahvempi julkistalous.
Pääoman kansainvälisen tuottovaatimuksen hyväksyminen näyttää vaikealta, mutta hyväksyttävä se on, hieman samaan tapaan kuin painovoima ja oikealta tulevat autot. Ihan oman etumme vuoksi emme hyppää jyrkänteeltä alas ja ihan oman etumme vuoksi on viisasta alentaa työvoimakustannuksia.
Niin kauan kuin olimme kehittyvä ja muun maailman etumatkaa umpeen kurova talous, valtiovallalla oli myös enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa talouskasvuun interventionistisella elinkeinopolitiikalla. Mutta nykymaailmassa ei ole lainkaan selvää, että valtiovalta osaa tehdä hyvää. Kärkimaiden onnistuminen riippuu innovaatioista, eikä valtiovallalla ole mitään kovin selväpiirteisiä työkaluja, joilla niitä voidaan kiihdyttää. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Suomi saattoi sentään päästä aika pitkälle vain kopioimalla olemassa olevia tuotantotekniikoita ja kasaamalla teollisuuden tuotantopääomaa.
Globaali talous lyö kumoon siis suomalaisen poliittisen kulttuurin ajatuksista ainakin kaksi, ajatuksen valtiovallan ohjauksen voimasta sekä ajatuksen siitä, että voittojen ja palkkojen välinen tulonjako on sovittavissa omin tulopoliittisin päätöksin. Ja ehkä myös sen, ettei minkään järjestön varpaille saa koskaan astua.
Väestön ikääntyminen ja siitä seuraava julkisen talouden kriisi saa myös suomalaiset äänestäjät ja päättäjät hämmennyksen valtaan, ja olen Eduskunnan suuressa salissa saanut kuulla oman osuuteni tästä kauhistuneesta päivittelystä. Kuten yllä esitin, ikääntyminen kriisiyttää julkistalouden ja ainoa kestävä ja tepsivä keino pelastaa hyvinvointivaltion rahoitus on työllisyysasteen nostaminen. Tämä edellyttää pontevia reformeja, joilla lisätään työvoimaan osallistumisen taloudellista houkuttelevuutta ja lasketaan rakenteellista työttömyyttä. Ja tässä tullaan toiseen suureen suomalaisen politiikan akilleenkantapäähän: vaikeuteen perustella sellaisia reformeja, jotka tavalla tai toisella pakottavat tai velvoittavat yksilöt tekemään enemmän työtä. Olemme tässä asiassa yksinkertaisesti jäljessä muita pohjoismaita, joissa tarpeellinen työvoimapolitiikan ryhdistämiskeskustelu on aloitettu paljon aikaisemmin. On siis nostettava eläkeikää, kiristettävä työttömyysturvan ehtoja, ja pohdittava kriittisesti kaikkia sellaisia tulonsiirtoja, jotka helpottavat pitkiä poissaoloja työmarkkinoilta. Työvoimapolitiikassa on siirryttävä aktivoiviin ja työmarkkinoille patistaviin toimintatapoihin, sen sijaan että vain maksetaan passivoivia etuuksia.
Yksilön oikeuksista oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoon
Ja tässä joutuvat puolestaan kriittiseen tarkasteluun ne suomalaisen politiikan käsitykset, että hyvinvointietuuksien ja työehtojen muutos on vain tahdosta kiinni ja voi tapahtua vain yhteen suuntaan. Kun väestö ikääntyy, joudumme kriittisesti hakemaan tasapainoa yksilön ja julkistalouden velvoitteiden ja vastuiden välille. Julkinen valta ei voi vain ”antaa”, siis aina olla se antava osapuoli joka lupaa sosiaaliturvaa ja aina vain parempia etuuksia kaikille. Sen on myös saatava riittävästi keskimääräiseltä suomalaiselta yksilöltä, siis verotuloja, jotka perustuvat aktiiviseen ja pitkään työuraan.
Siksi nyt on kyettävä puhumaan myös yksilön velvollisuuksista julkistaloutta kohtaan, sikäli kuin ylipäänsä haluamme säilyttää hyvinvointivaltion. Tämä on kuitenkin kovin vaikeaa suomalaisille poliitikoille, koska sen edellyttämä ajatustapa on vielä suomalaisille äänestäjille uusi. Olimme tottuneet ajattelemaan, että etuudet voivat vain parantua. Tämä ajatus elää tietysti erityisen vahvana ammattiyhdistysliikkeen parissa, ja liike kokee suurena tappiona sen, että vaikkapa ansiosidonnaista työttömyysturvaa lyhennetään. Mutta tällaisia reformeja on kerta kaikkiaan tehtävä. On luotava tasapainoisempi valta-asetelma hallituksen ja järjestöjen kesken. Siksi konsensusperiaate ”yhdenkään järjestön varpaille ei saa astua” ei ole sopusoinnussa Suomen kansantalouden pelastamisen kanssa. Kaikella kohteliaisuudella ja pahoitellen, mutta tämä on totuus. Jos kaikilla ammattiliitoilla ja keskusjärjestöillä on veto-oikeus, meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta nostaa työllisyyttä ja vakauttaa hyvinvointivaltion rahoitusta. Itse asiassa ammattijärjestöjen johtajat ymmärtävät tämän todennäköisesti aivan hyvin, ja ymmärtävät myös sen, että heidän on sitä helpompi perustella asioita jäsenistölleen, mitä tiukemmin ja jämäkämmin hallitus työntarjontauudistuksia ajaa. Jos järjestöt asetetaan vastuuseen nykyaikaisesta talouspolitiikasta, ne joutuvat aivan mahdottoman tehtävän eteen, koska ammattijärjestöjen johto ei ole saanut jäseniltään valtakirjaa koko kansantalouden asioiden hoitoon.
Mutta poliitikoillekin tällainen oikeuksien ja velvollisuuksien puhe on vaikeaa. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentäminen on hyvä reformi, koska se alentaa työttömyyttä, mutta sitäkin on Suomessa käsitelty ”häveliäästi” vain budjettisäästönä. Suomalaisten poliitikkojen on edelleen turhan vaikeaa puhua suoraan siitä, että myös työttömillä on velvollisuuksia – ja siitä, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentäminen vaikuttaa työttömien käyttäytymiseen ja sitä kautta työmarkkinoiden toimintaan ja rakenteelliseen työttömyyteen.
On siis puhuttava rohkeasti ja poliittisesti siitä, että yhteiskunnan tuet eivät ole ehdottomia oikeuksia vaan edellyttävät vastavuoroisesti, että ollaan työmarkkinoiden käytettävissä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että työttömyys riippuisi vain työttömien omasta käytöksestä. Se riippuu tietysti myös kansantalouden tilasta ja talouspolitiikasta – mutta ei pelkästään niistä.
Uudistukset eivät etene sammutetuin lyhdyin
Olen viime aikoina perehtynyt muiden maiden onnistuneisiin työmarkkinauudistuksiin. Tanska ja Saksa ovat myönteisiä esikuvia. Tanskassa käytetään työvoimapalveluihin paljon voimavaroja, mutta tuet ovat ehdollisia sille, että haetaan töitä ja otetaan työtarjouksia vastaan. Eduskunnan työelämävaliokunta matkusti puolestaan hiljattain Berliiniin. Siellä oli tilaisuus käydä keskusteluja vuosien 2003-2004 ns. Harz-reformeista, jotka muutamassa vuodessa nostivat Saksan talouden kukoistukseen. Vasemmistopuolueetkin ja ammattiyhdistysliike suhtautuvat nykyään Harz-reformeihin suopeasti, koska niiden hyvä vaikutus on ollut ilmeinen.
Berliinin-matkamme aikana oivalsin mielestäni jotakin tärkeää. Sekä Saksan että Tanskan reformiohjelmat onnistuivat, koska niitä nimenomaan ei yritetty viedä läpi salaa ja kierrellen, esimerkiksi budjettisäästöinä. Päinvastoin, niissä nostettiin rehellisesti pöydälle se, että valtiovallan ja yksilön suhteen täytyy olla tasapainossa, eikä työmarkkinapolitiikka voi olla vain sitä, että julkinen valta ”tarjoaa” työnvälityspalveluja ja ”luo” työpaikkoja kaltoin kohdelluille markkinatalouden uhreille.
Saksassa meille toisteltiin iskulausetta ”fordern und fördern” — eli ”vaatia ja edistää”. Valtiovalta edistää yksilön työllistymistä mutta vaatii myös että kaikki ovat työmarkkinoiden käytettävissä. Velvoitteet ja oikeudet koskevat sekä yksilöä että julkista valtaa.
Tanskan flexicurity-mallia on perusteltu samaan tapaan: valtiovallalla on velvollisuus auttaa ihmisiä työllistymään, mutta oikeus odottaa että ihmiset ottavat työtarjouksia vastaan ja eivätkä ole turhan nirsoja. Kansalaisella on oikeus odottaa hyviä työvoimapalveluja, mutta velvollisuus hakea aktiivisesti töitä.
Alan olla vakuuttunut siitä, että tällainen oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainon julkistus tarvitaan meilläkin – eikä vain pehmeitä puheita ”työpaikkojen luomisesta” ja siitä, millaiseen perusturvaan kansalaisella on oikeus. Hyvinvointivaltion palvelupaketti on hyvä mutta meillä jokaisella on velvollisuus olla mukana sen rahoittamisessa.
Maahanmuutto kuumemittarina
Tähän liittyy ehkäpä muitakin kansallisia myyttejä, jotka juuri maahanmuutto nostaa esiin. Suomessa on vanhastaan koettu hankalaksi puhua sosiaaliturvasta ja työttömyysturvasta siinä hengessä, että niitä voidaan tietoisesti käyttää hyväksi. Olemme ikään kuin eläneet sellaisessa yhteisessä auvoisessa käsityksessä, että sosiaalietuuksien kasvua rajoittaa ensisijaisesti se, miten niihin on varaa yhteisessä kassassa eikä se, millaiset työnteon kannustimet sosiaaliturva luo. Olemme liian pitkään yhteisesti uskotelleet itsellemme, että kyllähän me suomalaiset olemme kaikki niin ahkeria, ettei kukaan tietoisesti käytä sosiaaliturvaa vaan kaikki hakevat koko ajan töitä veren maku suussa.
Taloustieteilijöiden käsitys on toinen. Taloudelliset kannustimet vaikuttavat työntekoon, vapaa-ajan suosioon ja siihen, millaisia työtarjouksia suostutaan ottamaan vastaan. Työllisyysasteet ovat alhaisia sellaisissa väestöryhmissä, joiden työnteon taloudelliset kannustimet ovat vähäisiä. Erityisesti vähän koulutetut suurten kaupunkien asukkaat sekä kotiäidit hyötyvät työn teosta taloudellisesti varsin vähän, ja tämä näkyy tilastoissa.
Maahanmuutto nousee siksi suureen yhteiskunnalliseen rooliin. Maahanmuuttohan on ilman muuta ikääntyvän maan yksi resurssi, jolla työllisyyden kasvua pidetään yllä. Muissa pohjoismaissa se on jo kauan ollut suuremmassa roolissa työllisyys- ja talouskasvun osana.
Maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista keskusteltaessa on nyt pakko Suomessakin murtaa myyttejä. Maahanmuuttajista puhuttaessa suomalaiset näyttävät nimittäin hylkäävän lapsenuskonsa kaikkien ihmisten ahkeruuteen. Päinvastoin, maahanmuuttajien uskotaan olevan miten rationaalisia systeemin hyväksikäyttäjiä tahansa. Kuluneen syksyn turvapaikkakeskustelu onkin selvästi osoittanut, että monien suomalaisten mielestä sosiaaliturvamme on kerrassaan liian antelias, koska se kuulemma houkuttelee tänne turvapaikanhakijoita ja mahdollistaa maahanmuuttajille mukavan elämän sosiaaliturvan varassa. Tämä on tietysti räikeän liioiteltu käsitys sekin – mutta tästä keskustelusta on kuitenkin ehkä vähän pienempi askel sen järkevän kysymyksen kysymiseen, miten sosiaaliturvamme kannustaa töihin. Ja jos sosiaaliturvamme on pakolaisille liian antelias tai passivoiva, se saattaa, kauhistuksen kauhistus, olla sitä myös ihan meille kantasuomalaisillekin.
En ole historioitsija, mutta heittäisin historioitsijoille hypoteesin: onko kenties niin, että kaikissa muissa pohjoismaissa ollaan sosiaaliturvan aktivointikäänteessä ja työn tekemisen kannusteissa Suomea edellä itse asiassa vain siksi että näissä maissa on kauemmin ollut maahanmuuttoa ja on siksi ollut poliittisesti helpompaa jo aikaisemmin katsoa työmarkkinoiden ja kansantalouden totuuksia silmiin.
Arvoisat kuulijat, olen esittänyt että Suomen talouskasvumalliin liittynyt poliittinen kulttuuri loi meille joukon myyttejä: valtiovalta määrää talouskehityksen, palkkojen ja voittojen välinen tulonjako on poliittisesti päätettävissä, minkään järjestön varpaille ei saa astua, poliittinen tahto on riittävä edellytys hyvinvointietuuksien laajentamiseen, ja niiden laajeneminen on yksisuuntainen tie huonommasta parempaan.
Globaalin talouden lainalaisuudet ja väestön ikääntyminen sekä hyvä talouspolitiikka edellyttävät nyt monista näistä myyteistä luopumista. Olen tietysti hallituspuolueen edustajana puolueellinen, mutta hallitusohjelmassa on paljon sellaista, joilla saamme Suomea oikeaan suuntaan. Toivokaamme, että kun ehkäpä 5 vuoden päästä katsomme tällaisissa seminaareissa Suomen tilaa, kriisi on jo jätetty taakse – siksi, että suomalaiset päättäjät ja äänestäjät ovat alkaneet katsoa talouden realiteetteja rauhallisesti silmiin.
