Ruotsin entinen valtiovarainministeri Anders Borg ja minä esitimme pääministerin pyynnöstä laatimassamme raportissa ”Strategia Suomelle”, että hallituksen tulisi antaa työmarkkinajärjestöille tehtäväksi luoda Suomelle uusi, kilpailukyvyn takaava palkkamalli. Tätä on tulkittu niinkin, että haluamme vain tähänastisen toimintatavan jatkuvan. Toisin sanoen, vanha ”tupoilu” riittää, ja asiat hoidetaan ”äärimaltillisilla palkkaratkaisuilla”, niin kuin tämä tympeä uus-suomen ilmaisu kuuluu.
Emme mene raportissamme kovin syvälle yksityiskohtiin, koska haluamme antaa työmarkkinaosapuolille niille kuuluvan tilan. Mutta itse asiassa esitämme hyvinkin syvällistä muutosta palkkaneuvotteluiden periaatteisiin ja käytännön marssijärjestykseen. Tässä ovat mielessämme muiden pohjoismaiden kokemukset ja niissä tapahtuneet työmarkkinaneuvottelujen muutokset, joita olen muuten analysoinut myös tässä hieman varhemmassa Kansantaloudellisen aikakauskirjan artikkelissa (numero 4/2011).
Ensinnäkin, osapuolten olisi todella päästävä yksimielisyyteen ja selkeään näkemykseen siitä, mitkä ovat palkkojen muutosten perusteet ja perustelut. Mikä on sellainen hyvä palkkasääntö, jonka nojalla palkkojen soveliasta korotusvaraa voidaan arvioida? Toisin sanoen, miten otetaan huomioon työvoimakustannusten muutos euroalueella, Suomen ja kilpailijamaiden tuottavuuskasvu, Suomen työttömyys ja yritystemme tuotehintojen muutos Suomessa ja ulkomailla sekä varmaan monet muut tekijät? Tällaista kirkasta kuvaa ei tällä hetkellä ole olemassa, ainakaan julkisuudessa. Minulle on mainittu, että jossain EK:n ja SAK:n kätköissä on jonkinlaisia Excel-taulukoita, mutta ainakaan niitä ei ole julkaistu. Ne pitäisi tietysti tehdä selväksi ja alistaa kriittiselle keskustelulle. Jos työmarkkinaosapuolet kerran katsovat olevansa vastuussa Suomesta, meidän kaikkien on syytä tietää millaiseen ajatteluun tämä vastuunkanto perustuu.
Samalla on tavalla tai toisella tehtävä selväksi, miten Suomen eri toimialojen tilanne vaikuttaa soveliaaseen palkankorotusvaraan. On vahvoja perusteluja ajatella, että kansantalouden avoimen sektorin eli vientiteollisuuden tulee määrittää palkankorotusten taso. Jos kustannukset nousevat nopeammin muualla taloudessa, vientiteollisuus kuihtuu armotta ja työllisyys kärsii.
Tämä on myös julkisen alan ammattiliittojen syytä tiedostaa. Jos vientiteollisuus kuihtuu, kaikkien suomalaisten palkansaajien mahdollisuudet hyvään tulokehitykseen heikkenevät samalla. Tiedän, että julkisen alan ammattiliitoissa ei aina olla ajatukseen ihastuneita, mutta vientiteollisuuden lähtökohtiin sopeutuminen on kaikkien etu.Tämä on oivallettu muissa pohjoismaissa, mutta ei vielä riittävästi Suomessa, joka kuitenkin pienenä euromaana on kaikkein eniten vientiteollisuuden palkka-ankkurin tarpeessa.
Julkisen alan ammattiliittojen pelko omien palkkojen jälkeenjäämisestä on turha. Julkiset työnantajat joutuvat ilman muuta ajan mittaan nostamaan palkkoja kaikkien muiden tahdissa, jotta ylipäänsä saadaan päteviä ihmisiä sairaanhoitajiksi ja opettajiksi. Ongelmaa ei ratkaista sankarillisilla opettaja-sairaanhoitajatupoilla, joissa näytetään joukkovoimaa. Olennaista on pitää koulujen ja sairaaloiden määrärahat riittävinä ja antaa paikallisen sopimisen toimia. Rehtorit ja virastonjohtajat tietävät aivan hyvin, että palkkoja kannattaa nostaa ja on syytä nostaa jotta pätevä henkilöstö voidaan rekrytoida ja pitää palveluksessa.
Kun palkkamallin perustelut on kirkastettu, on myös luotava sitä tukeva marssijärjestys eli neuvottelujen kulku. Onko se perinteistä ”keskittämistä” vai paaluttaako teollisuus ensin askelmerkit, se jääköön osapuolten mietittäväksi.
On myös tärkeää, että kaikki osapuolet voivat elää uuden palkkamallin kanssa. Jos Elinkeinoelämän keskusliiton jäsenyrityksissä koetaan, että nykyiset työehtosopimukset ja yleiskorotusten ylivalta estävät hyvän henkilöstöpolitiikan, nämä huolet on otettava palkansaajapuolella vakavasti. Se edellyttää muiden pohjoismaiden tapaan paikallista sopimista ja yleiskorotusten merkityksen pienentämistä. Ja jos palkansaajat pelkäävät työnantajien sanelua, on kyettävä vahvistamaan luottamusmiesten asemaa. Riittävä yksimielisyys on välttämätöntä, jotta yritysten parissa syntyy luottamusta tulevaisuuteen, siihen, että Suomi todella haluaa palauttaa kilpailukykynsä, pitää yritystoiminnan kannattavana ja alentaa työttömyyttä. Tulevaisuuden odotukset vaikuttavat investointeihin tässä ja nyt.
Kun työmarkkinaosapuolet ovat työnsä tehneet, valtiovallan on arvioitava, riittääkö osapuolten yhteisymmärrys palauttamaan kilpailukyvyn ja alentamaan työttömyyttä. Jos ei riitä, valtiovallan on ryhdyttävä muihin toimiin.
Mutta valtiovalta voi myös omilla toimillaan tehdä paljonkin ”uuden tulopolitiikan” tukemiseksi. Jokaiselle neuvottelukierrokselle olisi luotava virkamies- ja asiantuntijavoimin riippumaton ”palkkaraportti”, joka valaisee taloudellisen analyysin ja mallisimulointien avulla sitä, mihin erilaiset palkankorotusvauhdit johtavat. Valtiovarainministeriössähän on jo olemassa yhteistyöryhmä, ”tukuseto” eli tulo- ja kustannuskehityksen seurantatoimikunta. Olen kuullut, että työmarkkinoiden osapuolet ovat siellä koettaneet hyvinkin pontevasti vaikuttaa siihen, millaisia raportteja ja kuvioita toimikunta julkaisee. Tällaisen valtiovallan ”informaatio-ohjauksen” tulee kuitenkin olla osapuolten pyrkimyksistä tyystin riippumatonta. Toisin sanoen, palkkaraportin on kerrottava totuuksia, ihan sitä riippumatta, miellyttävätkö ne työmarkkinaosapuolia.
Valtiovallan rooliin kuuluisi luontevasti myös sovittelu- ja välitystoiminnan vahvistaminen. Valtakunnansovittelijan omassa tulossopimuksessa tulisi vastedes olla entistä selvemmin mukana pyrkimys myös työllisyyden edistämiseen ja kansantaloudellisesti hyvien lopputulosten luominen. Toisin sanoen, valtakunnansovittelijan toimiston vastuulla ei tulisi olla minkä tahansa sovun luominen vaan nimenomaan hyvän sovun luominen.
Tällaisilla askelmerkeillä voimme nykyaikaistaa tulopolitiikkamme ja tukea kilpailukyvyn paranemista ja työttömyyden alenemista.
