Juhana Vartiainen

Finanssipolitiikka vaalikaudella 2015-2019

Miten mitoittaa talouspolitiikka, kun maa on taantumassa mutta julkistalouteen on myös syntynyt mittava ja kasvava rakenteellinen alijäämä? Taantumasta irtipyristely edellyttäisi sitä, että finanssipolitiikka tukee kokonaiskysyntää, eli menoja pitäisi pikemminkin lisätä ja veroja alentaa. Toisaalta rakenteellisen alijäämän hoitaminen edellyttäisi päinvastaista politiikkaa eli pysyviä säästöjä tai veronkorotuksia. Suhdannepolitiikka ja julkisen talouden vakauttaminen näyttäisivät siis vaativan aivan päinvastaisia toimia.

Kansalaisia hämmentää varmaan myös se, että samaa keskustelua käydään euroalueen talouspolitiikasta. Muutamat USA:n eturivin taloustieteilijät kuten Paul Krugman ovat haukkuneet EU-maiden finanssipolitiikkaa älyttömäksi, koska julkistalouksia on koetettu vahvistaa taantuman aikana, kasvua tyrehdyttäen.

Suomen seuraavan hallituksen finanssipolitiikan mitoituksessa tulee ottaa lähtökohdaksi seuraavat, mielestäni kiistattomat tosiasiat:

1. Rakenteellinen alijäämä ja kestävyysvaje edellyttävät välttämättä valtiontalouden vahvistamista, menoja vähentämällä ja/tai veroja korottamalla. Verojen korotukset tuskin voivat olla kovin merkittävä tekijä, ja erityisesti pitää välttää korottamasta sellaisia veroja jotka entisestäänkin salpaavat työntekoa ja yritteliäisyyttä.

2. Mitä enemmän tehdään työllisyyttä lisääviä uudistuksia, sitä pienemmäksi jää sopeutustarve. Siksi kaikki työntekoa ja työn tarjontaa lisäävät uudistukset ovat kovin tervetulleita. Vaikka ne eivät vaikuttaisikaan kovin nopeasti, ne luovat tuleville vuosille lisää tuotantoa ja verotuloja, mikä puolestaan antaa liikkumavaraa finanssipolitiikalle.

3. Valtiontalouden vahvistaminen hidastaa hetkellisesti talouskasvua. Siksi julkistalouden sopeutus pitää mitoittaa ja ajoittaa niin, että se mahdollisimman vähän häiritsee talouden palautumista suhdannetasapainoon.

Runsas vuosi sitten finanssipolitiikan mitoitusta miettikin työryhmä, jota veti Martti Hetemäki ja jossa olivat mukana myös Jukka Pekkarinen sekä suomalaisten taloustieteellisten tutkimuslaitosten johtajat, minä mukaanlukien (Holm, Ilmakunnas, Vartiainen, Vihriälä). Ylläolevat lähtökohdat mielessään ryhmä päätyi yksimielisesti suosittamaan lievästi kiristävää finanssipolitiikkaa vuosille 2015-2017, niin että joka vuosi julkistaloutta vahvistettaisiin noin miljardilla eurolla. Ryhmän suositus edellytti, että eläkeuudistuksessa, sote-uudistuksessa ja kuntien tehtävien karsimisessa edettäisiin.

Olemme nyt tilanteessa, jossa lähtökohdat ovat heikommat kuin vuosi sitten arviota tehtäessä. Vuoden 2014 talouskasvu jäi ennakoitua heikommaksi, ennusteita on tarkistettu alaspäin ja uudistukset eivät ole edenneet toivotulla tavalla. Silti samat periaatteelliset lähtökohdat pätevät edelleen, vain numeroita on tarkistettava. Siksi on järkevää valita lievästi kiristävä finanssipolitiikka, esimerkiksi niin, että valtiontalous vahvistuu joka vuosi rakenteellisesti vähintään miljardilla eurolla ja mieluusti vähän enemmänkin. Tällaisen sopeutuksen on jatkuttava läpi vaalikauden ja myös seuraavalle vaalikaudelle.

Monet nykyiset ja tulevat poliitikot näyttävät mieltyvän sellaiseen ajatukseen, että julkistalouden sopeutusta on syytä lykätä aina siihen hetkeen kun suhdannetilanne on normaali eikä maa enää ole taantumassa. Professori Pertti Haaparanta on jopa esittänyt, että suurempi ”elvytys” julkisen talouden suorastaan rahoittaisi itsensä. Tällaiset perustelut kuulostavat monien mielestä järkeviltä ja niihin tartutaan tietysti hanakasti juuri eduskuntavaaleja edeltävässä keskustelussa.

Julkisen talouden säästötoimien lykkääminen tai alijäämän kasvattaminen uusilla päätöksillä ei kuitenkaan ole järkevää. Tälle kannalle on monia hyviä perusteluja, joista monet jo yksinään olisivat riittäviä puoltamaan varovaisempaa, lievän kiristyksen linjaa. Erityisesti seuraavat kaksi näkökohtaa ovat tärkeitä.

Ensinnäkin, ei riitä, että elvytyksellä tässä ja nyt lievennetään taantumaa ja alennetaan työttömyyttä. On arvioitava myös alijäämän kasvattamisen vaikutukset myöhempään finanssipolitiikkaan. Keskeinen periaate on, että kun kansantalous aikoinaan on taas tasapainossa, myös julkisen talouden on oltava tasapainossa. Voisimme ehkäpä saada työttömyyttä alaspäin hieman nopeammin, jos lykkäisimme sopeutuspäätöksiä tai suorastaan kasvattaisimme alijäämää. Mutta muutaman vuoden kuluttua meillä olisi tällöin entistä suurempi säästämisurakka edessämme. Jos sopeutustarve olisikin vaikkapa 10 miljardia vuonna 2018, talous työnnettäisiin uudestaan taantumaan kun tätä alijäämää alettaisiin säästää umpeen. On älyllisesti laiskaa ajatella, että ”säästetään nousukaudella”, koska siinä vaiheessa kun säästetään, ei enää ole nousukausi. ”Elvytys” nyt johtaa suurempaan jarrutukseen tulevaisuudessa, mikä ei ole järkevää. Tällaiset näkökohdat olivat ainakin Ruotsissa finanssipolitiikkaa mietittäessä aina keskeisesti esillä, ja suomalaiset taloustieteilijät käyvät näistä näkökohdista myös kiinnostavaa keskustelua.

On ilmeistä, että ”elvytyksen” toivojat ja sopeutuspäätösten lykkäämisen kannattajat ovat vaikuttuneet amerikkalaisesta finanssipolitiikkakritiikistä, jota on esittänyt erityisesti maineikas professori Paul Krugman´. Krugman on loistava ekonomisti, mutta hän ei ole riittävän tarkasti ajatellut eurooppalaisen (ja suomalaisen) taloudellisen ympäristön eroa suhteessa USA:han. USA:ssa on paljon vahvempi kasvupotentiaali, ei vähiten siksi, että maan työvoima kasvaa vastedeskin ja sitä on helppo kasvattaa maahamuuttoa helpottamalla. Siksi USA:ssa ainakin jossain määrin pätee edelleen päättäjien ja ekonomistien perinteinen asenne: ”kasvu hoitaa valtionvelan”. Euroopan ja Suomen väestöpyramidit ovat kuitenkin matkalla aivan toiseen suuntaan. Kun työikäinen väestö vähenee, tulevaisuudessa on entistä vähemmän aktiivisia ihmisiä arvonlisää ja veropohjaa luomassa. Siksi julkinen velkaantuminen on nyt meillekin paljon riskaabelimpaa kuin vaikkapa 1970-luvulla, jolloin suurten ikäluokkien parhaat vuodet olivat vielä edessä. Kuten HSTV-keskustelussa Markus Jäntin kanssa totesin, 1990-luvun lamaa seurasi todella kovan kasvun (5-6%/v) vuosia, jotka kyllä kuin itsestään helpottivat julkistalouden tilaa. Nythän ei juuri kukaan enää ennusta nopeampaa kuin noin 1,5 prosentin trendikasvua tällä ja ensi vuosikymmenellä. Ei ole näköpiirissä mitään erityistä ”nousukautta”. Olemme 2-3 prosenttiyksikköä tasapainotason alapuolella, ja talouskasvu voi yltyä ehkä 2 prosenttiin kun elvymme, mutta sen jälkeen kasvu on vain tuottavuuskasvun varassa.

Toiseksi, kuten Etlan tutkijat sekä Anders Borg ja minä olemme korostaneet, Suomea vaivaa ilmeinen kilpailukyvyn heikkouden ongelma. Karu tosiasia on, että yksikkötyökustannuksemme nousevat ilmeisesti vielä tänä ja ensi vuonnakin nopeammin kuin euroalueella keskimäärin, eikä korjausliike paremman kilpailukyvyn suuntaan ole alkanut. Kotimaisen kysynnän vahvistaminen nostaa vääjäämättä myös kustannuspaineita. Siksi finanssipolitiikan linjankin on syytä olla pidättyväinen, ellei sitten saada näyttöä siitä, miten työmarkkinaosapuolet aikovat uudistaa palkkaneuvotteluja niin että kilpailukyvystä huolehditaan. Tämäkin näkökohta saa tukea taloustieteellisestä tutkimuskirjallisuudesta, jossa on osoitettu että pienen euromaan finanssipolitiikan on pidettävä tähtäimessään paitsi työttömyyttä myös maan kustannustasoa.

Näistä syistä on mielestäni ilmeistä, että on viisainta valita vähittäisen sopeutuksen tie. Ilman muuta parasta olisi se, että onnistuttaisiin sopimaan rohkeista rakenneuudistuksista, joilla työllisyyttä nostetaan pysyvästi. Tämä oli Anders Borgin kanssa laatimani raportin yksi keskeinen johtopäätös, ja sitä ei voi näin vaalien alla kyllin korostaa. Jos työllisyysaste saadaa nousuun, julkistalouden sopeutustarve on pienempi, ja talouskasvua ei tarvitse salvata ylenpalttisen kireällä finanssipolitiikalla.

 

 

 

 

 

 

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.