Korealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang vieraili 28.9 Suomessa ja eduskunnassa, eduskunnan ns. globaaliryhmän kutsusta. Hän piti Eduskunnan auditorion tilaisuudessa inspiroivan puheen siitä, miten ”uusliberaali” talouspolitiikan konsensus on väärässä. Ha-Joon korosti kolmea asiaa:
- Onnistunut talouskasvu on usein edellyttänyt valtiollista ohjausta ja julkisia investointeja sekä aktiivista teollisuuspolitiikkaa jolla on tietoisesti luotu menestyviä teollisuudenaloja.
- Pohjoismaiset sosiaalipoliittiset turvaverkot ovat välttämätön osa kasvupolitiikkaa, koska ne tekevät rakennemuutoksesta yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Kun myös rakennemuutoksen häviäjille taataan siedettävä elintaso sosiaaliturvan avulla, tekninen edistys ja siihen liittyvä vanhojen elinkeinojen katoaminen ei kohtaa ylipääsemätöntä poliittista vastustusta.
- Rikas maailma on juuttunut heikkoon kasvuun ja työllisyyteen, koska finanssipolitiikassa on omaksuttu fiskaalikuri (”austerity”) ja unohdettu Keynesin viisaudet finanssipoliittisesta elvytyksestä.
Sosiaalisessa mediassa kiisteltiin sittemmin tavanomaiseen tapaan siitä, onko Ha-Joon ”huippuekonomisti” vai ei. Minäkin sain osani kritiikistä, ja minulta kyseltiin, mihin olin unohtanut keynesiläiset juureni. En ole unohtanut enkä koe Ha-Joonia minkäänlaiseksi viholliseksi. Olen osallistunut aikoinani hänen vetämäänsä kirjaprojektiin, joka koski valtion osuutta talouskasvussa, ja olemme molemmat kirjoittaneet samantapaisesta aiheesta myös korealaissyntyisen politologin Meredith Woo-Cumingsin toimittamassa teoksessa. Analysoin näissä artikkeleissa sitä, miten niin Suomessa kuin Aasian ns. ”tiikerimaissa” (Etelä-Korea ja Taiwan) talouskasvua onnistuttiin toisen maailmansodan jälkeen menestyksellisesti kiihdyttämään valtiojohtoisin keinoin. Olen kirjoittanut samasta aiheesta myös Markus Jäntin ja Juho saaren kanssa. Pidän edelleen ”Kekkosen ajan” Suomea menestyksellisenä kehitysvaltiona (”developmental State”).
Olen kuitenkin myös sitä mieltä, ettei ystäväni Ha-Joon kaikissa talouspoliittisissa johtopäätöksissään enää osu maaliin Suomen kaltaisen maan kohdalla.
Hänen yllämainituista kolmesta ”pointistaan” olen edelleen täysin samaa mieltä kohdasta ”2”: pohjoismainen sosiaaliturva tukee talouskasvua ja rakennemuutosta, koska se pitää huolta myös niistä, joilta rakennemuutos vie työpaikat. Tästä syystä Pohjolassa ei ole noussut Donald Trumpin liikkeen kaltaisia protektionistisia ja populistisia voimia. Sama johtopäätös pätee Iso-Britanniaan. Jos siellä olisi ollut parempi sosiaaliturva, olisimme ehkä välttyneet Brexitiltä.
Ha-Joonin kaksi muuta väitettä (kohdat ”1” ja ”3”) ovat kyseenalaisempia. Ensinnäkin, nykymaailmassa on todella paljon vaikeampaa nähdä, miten valtion aktiivinen teollisuuspolitiikka tulisi luoda ja mihin sen tulisi käyttää rahansa. Toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksen Suomessa ja Euroopassa saatiin aikaa nopeaa kasvua lisäämällä investointeja, jotka perustuivat tunnettuihin tekniikoihin. Tiesimme miltä valimo ja sellukattila näyttävät vaikka toki niitä samalla innovoitiinkin. Nykymaailman globaali teollisuus on jotain aivan muuta. Se perustuu kansainvälisiin ja globaaleihin arvoketjuihin, ja hyvin menestyvät teollisuusyritykset käyttävät hyväkseen kaikki maailmantalouden tarjoamat tuotantopanokset. Enää ei siis voi ajatella, että suomalainen vientiteollisuus valmistaa suomalaisista tuotantopanoksista suomalaisella työllä tuotteita, jotka viedään ulkomaille. Välituotteiden ja -palvelujen markkinat ovat myös globaalit, ja digitalisoituminen vahvistaa tätä kehitystä. Mitkä tahansa tuotantoprosessin osat voivat tulla ulkoistetuiksi ja teknologia siirtyy niiden mukana. Siksi monet eturivin tutkijat kuten Richard Baldwin ovat sitä mieltä, että teollisuuspolitiikassa ei tule pyrkiä ”teollisuudenalojen” luomiseen tai tukemiseen vaan huomio on kiinnitettävä vahvojen talousalueiden ja kasvukeskusten luomiseen, infrastruktuuriin ja koulutukseen. Olen ruotsalaisten kolleegojeni kanssa pohtinut näitä ilmiöitä Ruotsin teollisuuden työmarkkinaosapuolille kirjoittamassamme tuoreessa raportissa.
Näistä syistä en siis usko että Ha-Joonin suosittelemalle aktiiviselle elinkeino-teollisuuspolitiikalle on samalla tavalla tilausta kuin Kekkosen aikana. Poliitikkona huomaa myös sen, miten armottoman kovan lobbauksen kohteeksi julkiset rahat joutuvat. Siksi epäilen valtion laajempaa teollisuuspolitiikkaa. Vaikka tietäisimme, miten elinkeinopolitiikan rahat käytetään, emme onnistuisi käyttämään niitä järkevästi koska ne lobattaisiin tukemaan jo olemassa olevia edunsaajia. Esimerkkejä nyky-Suomen säilyttävistä tuista ei ole vaikea keksiä.
Ha-joonin keynesiläisyyden korostus on myös periaatteessa OK mutta ei oikein sovi Suomen kaltaiseen pieneen euromaahan, jolla on huomattava kestävyysvaje ja jolle ennakoidaan heikkoa trendikasvua. Keynesiläisen finanssielvytyksen puolustajat saattoivat vielä viime vuosituhannella lähteä siitä, että ”kasvu hoitaa” julkiset alijäämät kunhan talous elvytetään pois taantumakuopasta. Se ei ollutkaan ihan hölmö nyrkkisääntö aikana, jolloin työvoima kasvoi ja tuottavuuskasvun trendikin oli nykyistä korkeampi. Suomen tilanne on nyt kokolailla toinen. Trendikasvumme on niin hidasta, ettei tietoinen julkisen alijäämän kasvattaminen näytä viisaalta. Se johtaisi entistä suurempaan säästötarpeeseen tulevaisuudessa, ja tulevaisuuden ”säästäminen” eli julkisen talouden rakenteellinen vahvistaminen työntäisi taloutta uudelleen taantumaan. Siksi hallituksen valitsema hyvin lievä kiristäminen on kaikesta huolimatta varmempi tie, kuten myös talouspolitiikan arviointineuvosto on todennut viimeisessä raportissaan.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että keynesiläinen ajatusmalli finanssipoliittisesta elvytyksestä pitäisi periaatteessa hylätä. Jos sen avulla voidaan luoda hyvinvoinnin kannalta parempi suhdanneura, niin kannattaa tietenkin tehdä. Niin toimittiin Ruotsissa vuoden 2008 jälkeen, ja olin tietysti omalta osaltani tällaista toimintatapaa Ruotsin Suhdanneinstituutissa (Konjunkturinstitutet) tukemassa malliporukkani laskelmin. Myös Yhdysvalloissa, jossa trendikasvu on tuottavuuden ja työvoiman kasvun kannalta vahvempaa, on annettu aivan järkevästi liittovaltion budjettialijäämän kasvaa finanssikriisin aikana. Ja kyllä, jos euroalueella olisi liittovaltion budjetti, senkin kannattaisi nyt olla alijäämäinen — kunhan euroalueen poliittiset instituutiot myös pitäisivat taatusti huolen taantuman jälkeisestä budjetin vahvistamisesta.
t
