Työikäiseksi luettu 15-64-vuotias väestömme alkoi vähentyä vuonna 2009, ja olemme pikku hiljaa alkaneet ymmärtää millainen märkä filtti nuotion päällä tästä on muodostunut taloudellemme. Talouskasvuhan on summa työn tuottavuuden kasvusta ja työpanoksen kasvusta. Työn tuottavuuden kasvu nostaa elintasoamme, mutta työpanoksen määrä ratkaisee sen, miten laajoja julkisia hyvinvointimenoja voimme ylläpitää. Nuiva julkistalous estää myös rohkeat investoinnit tulevaisuuteen.
Pelkkä tuottavuuskasvu ei korjaa julkistalouden kestävyysongelmaa, koska tuottavuuskasvu merkitsee hyvin toimivassa markkinataloudessa reaalipalkkojen kasvua. Siksi se nostaa lähes yksi yhteen valtion ja kuntien menoja, jotka noin kahdelta kolmasosalta ovat työvoimakustannuksia. Loput ovat suurelta osin tulonsiirtoja, jotka nekin demokratiassa seuraavat pitkällä aikavälillä palkkatasoa.
Siksi pelkkä tuottavuuskasvu ei ratkaise kestävyysongelmaamme, vaikka se nostaakin elintasoamme. Työikäisen väestön väheneminen ja hoivaa tarvitsevan vanhusväestön kasvu vetää valtion ja kuntien talouden vääjäämättä miinukselle, vaikkei Eduskunta uusia hyvinvointietuuksia säätäisikään.
Siksi tarvitsemme enemmän työtä tekeviä aikuisia. Haluamme tietysti nostaa jo maassa olevien työllisyysastetta, mutta se edellyttää hitaasti vaikuttavia ja poliittisesti kiistanalaisia rakanneuudistuksia. Siksi minäkin olen moneen otteeseen korostanut talouspoliittisessa keskustelussa sitä, että työn perässä Suomeen suuntautuva maahanmuutto voisi olla meilläkin nykyistä vahvempi kasvutekijä.
Ruotsissa ja Norjassa työperäinen maahanmuutto on keskeinen osa nopeaa työllisyyskasvua. Ulkomailla syntyneiden työllisyysaste jää näissäkin maissa toki kantaväestön työllisyysastetta alhaisemmaksi, mutta tulokkaiden ikäjakauma korjaa vanhenevan väestön ikäpyramidia juuri oikealla tavalla. Ruotsissa 16-64-vuotiaiden ulkomailla syntyneiden työllisyysaste oli 64 prosenttia vuonna 2014 eli se jäi noin 15 prosenttia jälkeen Ruotsissa syntyneiden työllisyysasteesta.
Koska Suomessa edelleen kauhistellaan ja kakistellaan viime vuoden turvapaikkahakijoiden suurta määrää, tämän sanoman levittäminen ei ole poliittisesti helppoa. Minäkin saan töykeitä viestejä, joissa kysytään pilkallisesti, olenko nyt ”tyytyväinen”, kun Suomeen saapuu ”lukutaidottomia muslimeja” Lähi-Idästa ja Keski-Aasiasta.
Siksi on tarpeen korostaa vielä kerran, että työn perässä Suomeen tulevat — eli ”työperäiset maahanmuuttajat” — ovat ihan eri juttu kuin turvapaikan hakijat. Kaikilla on yhtäläinen ihmisarvo, mutta työn perässä tulijat ovat valikoituneet aivan eri tavalla. He tulevat työllistyäkseen, ja siksi he myös työllistyvät ratkaisevasti paremmin kuin ne ihmiset, jotka ovat kriisin vuoksi jättäneet kotiseutunsa.
Älkäämme siis sekoittako näitä kahta ilmiötä keskenään. Ken tulee Suomeen töihin, on miettinyt ja arvioinut että hänellä on mahdollisuus työntekoon. Siksi tällainen henkilö on Suomeen tultuaan töissä verrattomasti suuremmalla todennäköisyydellä kuin sellainen, joka on kriisin vuoksi joutunut lähtemään kotimaastaan.
Erotellessamme nämä kaksi ihmisryhmää emme tietenkään halua sanoa, että pakolaiset olisivat jotenkin huonompia ihmisiä. He ovat valikoituneet eri tavalla. Kuvitelkaamme että järjestämme avoimet tanssiaiset pienessä kylässä. Sinne saapuu ihmisiä, jotka ovat valmistautuneet tanssimaan. Jos samana iltana kuitenkin muita matkalaisia kuljettava linja-auto ajaa ojaan tanssipaikan vieressä ja sen matkustajat tulevat tanssiravintolaan sadetta pitämään, ravintolassa on kaksi aika erilaista ryhmää. Ei ehkä ole yllätys, että tanssiminen sujuu toiselta ryhmältä paremmin. Ryhmät ovat valikoituneet eri tavoin. Silti kaikki ovat ihmisiä ja kaikilla on sama ihmisarvo.
Nuorten aikuisten työperäinen maahanmuutto hyödyttää talouskasvuamme ja julkistalouttamme. Ruotsissa ja Norjassa jopa puolet tai ylikin vuotuisesta työllisyyskasvusta on viime vuosina ollut ulkomailla syntyneiden työllisyyskasvua. Jos tarkastellaan nykyaikaiseen tapaan 15-74-vuotiaita (15-64-vuotiaiden sijasta), Ruotsin ulkomailla syntyneiden ja kotimaassa syntyneiden työvoimaan osallistumisen asteet ovat lähenemässä toisiaan nopeasti ja ”kohtaavat” lähiaikoina noin 72 prosentin tasolla — koska maahanmuuttajat ovat nuorempia. Työllisyysasteissa on toki eroa, koska kantaväestön työttömyysaste on paljon alhaisempi.
Vertailun vuoksi voi todeta, että 15-74-vuotiaiden ulkomailla syntyneiden työllisyysaste on Ruotsissa runsaat 60 prosenttia. Se on siis lähes täsmälleen saama kuin Suomen koko väestön työllisyysaste samassa ikäryhmässä. Jokainen, joka siis kuvittelee ulkomailla syntyneiden Ruotsissa laiskottelevan sosiaaliturvan varassa, voi siis todeta että meillä Suomessa koko väestö — jossa on selvästi pienempi ulkomaalaisten osuus — ilmeisesti laiskottelee täsmälleen yhtä paljon.
Monen mielestä on vastenmielistä tällä tavalla laskea ihmisten julkistaloudellisia kustannuksia. Olen tästä pitkälti samaa mieltä. Jokainen ihminen on arvokas sinänsä, ja maahan tulijan oma hyvinvointi on myös tärkeä. Hänkin on ihminen eikä vain ”panos” meidän julkistaloudellisissa hyötylaskelmissamme.Mutta laskelmia emme voi emmekä halua välttää. Meillä tulee olla kirkas kuva siitä mitä turvapaikkapolitiikka maksaa ja millainen julkistaloutemme tila on. Tästä voivat varmaan olla yhtä mieltä niin hyväsydämiset kuin nuivatkin.
Ehkä tällaista ihmiskalkyyliä murehtivakin voi lohduttaa itseään sillä, että meillä on sitä enemmän varaa myös humanitaariseen toimintaan, mitä vahvempi julkistalous meillä on, ja se on sitä vahvempi, mitä enemmän mekin opimme käyttämään hyödyksemme työperäistä maahanmuuttoa. Lisäksi on ilmeistä, että samat työmarkkinareformit hyödyttäisivät sekä kantaväestön, työn perässä muuttavien että turvapaikan saaneiden työllisyyttä.
Ilmeinen ja kovin hyödyllinen uudistus olisi luopua kokonaan työperäisen maahanmuuton ns. saatavuusharkinnasta. Saatavuusharkinta tarkoittaa sitä, että viranomainen voi edelleen evätä työluvan EU:n ulkopuolelta tulevalta maahanmuuttajalta, vaikka tällä olisi työtarjouskin, sillä perusteella, että maassa on samalla toimialalla työttömiä. Saatavuusharkinta perustuu siihen virheelliseen ajatuskulkuun, jonka mukaan yhden työllistyminen on toiselta pois ja että työtilaisuuksien määrä on riippumaton työvoiman määrästä. Oikeasti tietysti työllisten määrä kasvaa kun työvoima kasvaa. Suomi ei hyödy siitä, että työhaluiselta tulokkaalta evätään työlupa tai että työluvan saanti kestää kuukausikaupalla. Oma lukunsa ovat digimaailman startup-yritykset, joiden olisi tärkeää saada avainhenkilöitä Suomeen töihin muutaman viikon varoitusajalla.
Saatavuusharkinnasta luopuminen tukisi myös suoraviivaisesti Sipilän hallituksen työllisyystavoitteita. Olemme jo tilanteessa, jossa sekä avointen työpaikkojen määrä että työttömien määrä ovat molemmat korkealla. Toisin sanoen, meillä alkaa monella toimialalla ilmetä vakavia rekrytoinnin ongelmia, vaikka laaja työttömyys edelleen ylittääkin 400 000. Nämä pullonkaulat ennakoivat markkinataloudessa aina uudelleen yltyvää kustannusten nousua, niin markkinaehtoista kuin työehtosopimuksista kumpuavaa. Siksi ei olekaan yllättävää, että monet ammattiliitot jo hautovatkin kovia palkankorotusvaateita seuraavalla tulokierrokselle. Jos ne toteutuvat, kiky-sopimuksen käynnistämä kustannustason korjausliike ja sitä seurannut hauras työllisyyskasvu tyrehtyvät alkuunsa.
Miksi emme siis mekin avaisi portteja työnhaluisille maahanmuuttajille? Työllisyyskasvumme on nyt juuttunut nuivalle, noin 10 000 vuosimuutoksen tasolle. Jos saisimme työperäisen nettomaahanmuuton korkeammalle tasolle, muutos voisi nousta Ruotsin tapaan kaksinkertaiseksi — eikä hallituksen 110 000 työllisyyskasvun tavoite enää olisi niin toivottoman kaukana.
