Esitimme 30.3.2016 Elina Lepomäen kanssa Helsingin Sanomissa Vieraskynä-keskusteluartikkelissa, että hallitus on maksamassa vireillä olevasta kilpailukykysopimuksesta liian kovan hinnan. Järjestöt edellyttävät sopimuksen ehtona, ettei hallitus tee uusia työmarkkinareformeja ohi niiden tahdon ja että hallitusohjelman ”uhkalistalla” olevia säästöjä ei toteuteta. Lisäksi järjestöt vaativat, ettei hallitus yritä lisätä paikallista sopimusvapautta lainsäädännöllä. Ainoa poikkeuksena sallitaan se, että vihdoin tuodaan järjestäytymättömät yritykset samaan asemaan järjestäytyneiden kanssa, niin että nekin voivat käyttää työehtosopimuksessa sallittuja toisin sopimisen mahdollisuuksia.

Yhteisartikkelimme oli minun ideani ja ehdotin yhteisen tekstin laadintaa Elinalle ennen kuin tiesin hänen puheenjohtajakampanjastaan. En ole heiluttamassa kapinalippua hallituksen suuntaan, mutta hallitusohjelman toteuttamisessa tapahtui helmi-maaliskuussa niin iso strateginen valinta — jonka viisautta epäilen –, että katsoin hyväksi käydä asiasta avoin keskustelu.

Elinkeinoministeri Olli Rehn on vastannut kritiikkiimme ja reagoinut eritoten Elinan sittemmin esittämään näkemykseen, jonka mukaan sopimus voisi kaatuakin. Ollin mukaan sopimus on mainettaan parempi. Se alentaa työvoimakustannuksia, tukee lähivuosien nollaratkaisua, luo tietä palkanmuodostuksen uuteen teollisuusnormiin ja palauttaa ajan mittaan kilpailukyvyn. Olli näkee sopimuksen vaikutukset pysyvinä ja tekee eron sopimusyhteiskuntaan uskovien keskustaliberaalien ja sen romuttavien markkinaliberaalien välillä.

Ollin artikkelin luettuani olen sitä mieltä, että näkemysero koskee pikemminkin sopimuksen vaikutusten arviota suhteessa paikallisen sopimisen vaikutuksiin eikä niinkään ideologiaa.

En tietenkään toivo kilpailukykysopimuksen kaatumista ja uskon sen lisäävän työllisyyttä merkittävästi, 30-40 tuhannella. Hallitus maksaa kuitenkin kovan hinnan siitä, että työvoimakustannukset alenevat vajaalla 4 prosentilla.

Ensinnäkin, en näe kilpailukykysopimuksen ansiona sitä, että seuraava tulosopimus sisältää todennäköisesti nollakorotuksen. Teollisuusnormi eli ”Suomen malli” on niin ikään vasta ympäripyöreä kirjaus, eikä sen takana ole yhteisymmärrystä uudesta palkkaneuvottelujen marssijärjestyksestä. Jos uusi palkkamalli toteutuu, se tapahtunee kilpailukykysopimuksesta riippumatta, Ruotsin tapaan sitä kautta, että teollisuuden järjestöt yksinkertaisesti nappaavat vallan keskusjärjestöiltä.

Toteutuuko paikallinen sopiminen?

Olli näkee kilpailukykysopimuksen lähtölaukauksena paikallisen sopimisen etenemiseen, ja toteaa että muissa maissa työpaikkasopiminen on edennyt nimenomaan työmarkkinaosapuolten yhteistyöllä. Niin onkin, mutta Saksassa ja Ruotsissa ei ole työehtosopimusten yleissitovuutta, ja järjestäytymätön kenttä on näissä maissa toiminut hyvänä kirittäjänä työehtosopimusten joustavoitumiselle.

Suomen työmarkkinajärjestöillä on ollut 50 vuotta aikaa edetä paikallisen sopimisen suuntaan, mutta tulokset ovat Teknologiateollisuutta lukuunottamatta jääneet laihoiksi. Miksi niiden käyttäytyminen nyt muuttuisi? Työmarkkinajärjestöt eivät sopimuksessaan suosita jäsenilleen, että palkoista ja työehdoista voisi sopia paikallisesti. Kun ne samalla kieltävät hallitukselta etenemisen lakiteitse, kuka ihmeessä enää voi ja saa edistää paikallista sopimista? Minusta järjestöjen kannanotosta paistaa kilometrin päähän epäpyhä diili: SAK ei suostu heikentämään työehtosopimusten tiukasti pönkitettyä asemaa, ja EK kavahtaa henkilöstön oikeuksien kohentamista lakiteitse. Kumppanit löysivät toisensa ja jyräsivät Smolnan idealismin. Myönnän auliisti että tämä harmittaa.

Olli puolustaa sopimista sanelun sijaan. Mutta ylivoimainen valtaosa uusista työtilaisuuksista syntyy pienyrityksiin, joista monet ovat järjestäytymättömiä ja joissa kyselyjen mukaan on parhaat edellytykset paikalliseen sopimiseen. Ne, joita paikallinen sopiminen eniten koskee ja joissa se parhaiten toimisi, on siis EK:n ja SAK:n toimin rajattu pois neuvotteluista, joissa paikallisen sopimisen tulevaisuus ratkaistaan. Mikä ihmeen sopimusyhteiskunta se sellainen on? Yleissitovat työehtosopimukset ovat monelle tällaiselle yritykselle nimenomaan sanelua, ei sopimista.  Ja vaikka nyt paikallisen sopimisen vapauksia työehtosopimuksissa lisättäisiin, uskaltavatko pienyritykset luoda omia korvaus- ja työaikajärjestelyjään, jos niiden kohtalo on kuitenkin jokaisella tulosopimuskierroksella katkolla?

Ainakin yrittäjen järjestö on musertavan selvästi sitä mieltä, että paikallista sopimista ei olisi pitänyt päästää perinteisten tupo-osapuolten pöytään. Uskon, että he tuntevat pienyritysten toimintaedellytykset paremmin kuin Olli ja minä.

Olli kirjoittaa:  ”Työn­te­ki­jöiden tiedonsaanti ja edustus yritysten hallinnossa pitää saada kuntoon.” Olen samaa mieltä. Mutta miten ihmeessä se voidaan saada kuntoon? Sehän edellyttää lakimuutoksia, mutta työmarkkinajärjestöt ovat omassa kannanotossaan nimenomaan vaatineet, ettei hallitus tee lakimuutoksia.

Kumpi on tärkeämpää, kilpailukykysopimus vai rakenneuudistukset?

Olli kirjoittaa niinikään, että kilpailukykysopimus on hallituksen talouspolitiikan kulmakivi, jolle koko yhteisesti sovittu hallitusohjelma rakentuu. Hän arvioi kilpailukykysopimuksen vaikutukset pysyviksi. Ollille siis kilpailukykysopimus oli tärkein ja muut uudistukset kuorruketta joka voitiin myydä sopimuksen aikaansaamiseksi.

Oma näkemykseni on päinvastainen ja tässä tulee esille ero Ollin ja minun arvioissa siitä, mikä hallitusohjelmassa on tärkeintä työllisyyden ja kasvun luomiseksi. Itse en usko, että kilpailukykysopimus muuttaa Suomen työllisyyden ja bruttokansantuotteen pitkän aikavälin ennustetta. Sehän ei varsinaisesti muuta rakenteita. Talousteoriasta ja empiriastakin tiedämme, että sosiaaliturvamaksujen rasituksen siirto jommaltakummalta osapuolelta toiselle ei vaikuta pitkällä aikavälillä työllisyyteen tai tulonjakoon, koska palkkataso sopeutuu vastaavasti. En myöskään usko, että kolmella lisätyöpäivällä on merkittävää pitkäaikaista vaikutusta työvoimakustannusten ja työllisyyden tasoon. En usko, että markkinataloudessa voidaan keskusjohtoisesti ohjata työaikaa, joka lopuksi aina sovitaan ruohonjuuritasolla. Lisätyöpäivät ja maksurasituksen siirto ovat toki hyödyllisiä, koska ne ilman muuta jouduttavat sopeutumista tasapainoon — mutta ne eivät muuta tasapainoa. Valtiovarainministeriön pitkän aikavälin ennusteeseen sisällytetään juuri tästä syystä korkeammat palkankorotukset 2020-luvulle, niin kuin pitääkin.

Näistä syistä minä ja monet ”markkinaliberaalit” pitävät hallitusohjelman tärkeimpänä osana juuri työmarkkinoiden toimintatapaa pysyvästi muuttavia rakenneuudistuksia — paikallista sopimista, koeajan pidentämistä, määräaikaisuuksien helpottamista ja muita tällaisia uudistuksia. Ne ovat pysyvän työllisyyden lisäyksen luomisen kulmakivi. Yhteiskuntasopimus on sitävastoin hyödyllinen lähtöpotku talouden epätasapainon korjaamiseksi. Ikään kuin rikastinryyppy, jolla auto saadaan käyntiin nopeammin, mutta auton moottorin korjauksessa ovat rakenneuudistukset keskeistä.

Vaikutelmakseni hallitusneuvotteluista jäi, ettei näistä strategisista prioriteeteista kunnolla keskusteltu. Yhteiskuntasopimushan oli pääministeripuolueen oma hanke, jonka se oli aloittanut jo ennen hallitusneuvotteluja. Jos olisin tiennyt, että vetämäni työllisyysryhmän neuvottelutuloksista osa oli jo alun perin tarkoitettu vain pelinappuloiksi joista oli tarkoituskin luopua yhteiskuntasopimuksen aikaansaamiseksi, olisin varmaan vetänyt työryhmää aika eri tavalla.

Korporatismi toimii kun hallitus johtaa

Missään muualla Pohjolassa ei työmarkkinoita ole uudistettu auvoisessa sopusoinnussa ammattiliittojen kanssa. Me ”markkinaliberaalit” emme tietenkään toivo konfliktia sen itsensä vuoksi, mutta korporatismi edellyttää jämäkkää hallitusta joka ei anna liikaa periksi. Ammattiliittojohtajien on vaikeaa perustella omalle jäsenistölleen työn tarjontaa lisääviä reformeja, ellei hallitus niitä tiukasti aja. En ole ”heittämässä sopimista romukoppaan”, mutta uskon, että suomalainen korporatismi voi toimia hyvin vain siinä tapauksessa, että hallitus ottaa siinä johtajan roolin eikä anna kenellekään veto-oikeutta. Ja minusta on nurinkurista, että Ollin ylistämä ”sopiminen” sivuuttaa pienyritykset ja antaa valtaa vain Elinkeinoelämän Keskusliitolle, jonka jäsenyritykset eivät edes enää ole kovin riippuvaisia Suomesta. Pienyrittäjät ovat pettyneitä ja syystä.

Säästämmekö oikeista asioista?

Lisäksi nyt solmittu sopimus rajaa hallituksen talous- ja uudistusagendaa. Joudumme säästämään peruspalvelujen tuotannosta, samalla kun järjestöt vaativat ettei esimerkiksi vuorotteluvapaaseen saa koskea. Vuorotteluvapaa on kuitenkin varsinainen hyvinvointivaltion luksustuote. Suomalaisten hyvinvointi ei edellytä, että  täysin työkykyiset ihmiset saavat pitää puoli vuotta ylimääräistä lomaa veronmaksajien rahoilla. Samaan aikaan säästämme kouluista, päiväkodeista, yliopistoista ja vähäosaisten sosiaalietuuksista.

Toinen ilmeinen vertailukohta on ansiosidonnainen työttömyysturva. Se pitäisi uudistaa jo työttömyyden alentamiseksi, mutta oletan että senkin suhteen on nyt reformitie suljettu, ainakin jos reformit merkitsevät säästöjä. Samalla työttömyysturvarahaston tilanne on tukala.,

Kaikista näistä syistä en suhtaudu pelkästään riemukkaasti nyt vireillä olevaan sopimukseen. Hallituksen 110 000 hengen työllisyyskasvun saavuttamiseksi tarvitaan vielä kosolti reformeja, joista osa nyt on suljettu pois.

Puolitäysi vai puolityhjä lasi?

Olen tietysti näissä epäilyissäni oikein mielelläni väärässä ja mieluiten perinpohjin väärässä. Toivokaamme, että epäluuloni osoittautuvat yliampuviksi. Toivokaamme, että sopimuksesta ja hallitusohjelman jäljellä olevista reformeista yhdessä suhdannekäänteen kanssa lähtee liikkeelle Suomen kansantalouden ponteva ylämäki. Toivokaamme, että hallituksen vahva hyvä tahto myös kääntää eri alojen työehtosopimusneuvotteluissa suunnan kohti paikallista sopimista, ja että järjestäytymättömät pienyrityksetkin sitten uskaltavat toimia nykyistä vapaammin, investoida ja työllistää.  Nämä ovat varmasti Ollin, minun, hallituksen ja Suomen kansan yhteisiä toiveita. Odotin paikallisesta sopimisesta parempaa, täyttä lasia mutta puolikas tuli. Ja onhan puolitäysi lasi toki parempi kuin tyhjä lasi.