Helsingin kasvu kantaa koko maan kasvua. Eilinen (7.4.2017) Hesari raportoi  huolestuttavasti siitä, miten Helsingin työllisyys ei ole pysynyt Tukholman, Oslon ja Kööpenhaminan kehityksen vauhdissa. Helsinki ei ole yritysten investoinneille yhtä houkutteleva paikka kuin naapuripääkaupungit.

Tämä ei ole leikin asia. Suomi ei halua jäädä EU:n reunamaaksi, ja sekä Helsingin että kansakunnan etu on, että Helsingin kasvu käännetään aivan uudelle vaihteelle.

Helsingin kasvun kaasupoljinta pitää painaa sekä valtiovallan että Helsingin päättäjien toimesta. Valtiovalta voi tehdä ainakin kolme asiaa:

  • Muutetaan aluepolitiikan tavoitteita. Suomessa on tähän mennessä jarrutettu kaupungistumista. Tämä on näkynyt niin kuntien valtionosuusjärjestelmässä kuin infrastruktuuri-investoinneissa. Helsingin kehitys edellyttää tuntuvia liikenneinvestointeja kuten nopeampaa Turku-Helsinki-yhteyttä. Tunneli Tallinnaan ja hyperloop-yhteydet Tukholmaan ovat kiinnostavaa tulevaisuutta. Tässä on ajateltavaa meille pääkaupunkiseudun kansanedustajille. Monimutkaisten arvoketjujen maailmantaloudessa ei ole mielekästä koettaa tukea yksittäisiä toimialoja. Sen sijaan on luotava elinvoimaisia, korkeakoulujen kannattelemia kaupunkikeskuksia. Maa, jonka politiikkaa tehdään vain syrjäseutujen ehdoilla, jää syrjäseuduksi.
  • Vapautetaan työmarkkinoita. Sekä teknologiayritykset että palvelut kuten matkailu- ja ravintola-ala hyötyisivät vapaammasta työpaikkasopimisesta. High-tec-startupeille on elintärkeää voida yrityksen alkuvaiheessa sekä rekrytoida että irtisanoa joustavasti. Absurdi pakkolaki estää tällä hetkellä kannattavan sunnuntaityöskentelyn, mikä puolestaan jarruttaa matkailu- ja ravintolaelinkeinojen kehittymistä. Kauppaliikkeet eivät käytännössä voi luoda harjoittelupaikkoja maahanmuuttajille, koska jokaista uutta työtuntia on ensin tarjottava entisille ja osapäiväisille. Emme pärjää verkkokaupassa. Oppisopimuksen vaatimukset työnantajille ovat monen yrityksen kannalta aivan liian kovia.
  • Helpotetaan työperäistä maahanmuuttoa. Pääkaupunkiseudun yritykset niin korkean osaamisen aloilla kuin matalapalkkaisilla palvelualoilla kärsivät työperäisen maahanmuuton rajoituksista. Teknologisesti innovatiivinen yritys ei voi jäädä odottelemaan aasialaisen avainhenkilön työlupaa puoleksi vuodeksi. Pääkaupungin kiinteistö-, ja ravintola-alat kärsivät jatkuvasta työvoimapulasta. Otetaan oppia Ruotsista, jossa työperäinen maahanmuutto on vapaata ja yritykset löytävät jo vastaanottokeskusten jonoista halukasta ja osaavaa työvoimaa. Vapaa maahanmuutto on luonut Tukholmaan uskomattoman kasvuimun. Tehdään sama meilläkin.

Nämä muutokset edellyttävät ajattelun muutoksia. Meidän pääkaupunkiseudun kansanedustajien ja maan hallituksen on kerta kaikkiaan ajateltava enemmän pääkaupunkiseutua, ja kaikkien poliitikkojen on ajateltava enemmän kasvavia kaupunkeja.

Kaikesta ei kuitenkaan voi syyttää valtiota. Helsinki ja pääkaupunkiseudun kunnat ovat myös itse vastuussa:

  • Kiihdytetään asuntorakentamista ja kaksinkertaistetaan Helsingin asuntorakentaminen 10 000 asuntoon vuodessa. Tämä edellyttää kaavoituksen nopeuttamista, kuten uunituore Kilpailuviraston raportti suosittelee. Rakennetaan tiiviimmin ja korkeammin, ja Helsingin uusi yleiskaava on tässä askel oikeaan suuntaan.
  • Kulttuurin merkitystä on aliarvioitu. Valtiontalouden tarkastusvirastokin (!) totetaa juuri tulleessa raportissaan, että Suomen kaupungit tarvitsevat enemmän kansainvälistä vetovoimaa, sykettä ja kokoa ollakseen houkuttelevia investointikohteita. Paljon kulttuuritarjontaa ja vapaa-ajan toimintaa tarjoavat kaupungit houkuttelevat nuoria osaajia kaikkialta.
  • Tehdään Helsingistä ja sen  keskustasta houkuttelevampi sekä kävelijöille, että pyöräilijöille, että autoilijoille. Rakennetaan itä-länsi-liikennettä helpottava tunneli, joka puolestaan luo tilaa kävelyreiteille ja kevyelle liikenteelle. Hyvin suunniteltuna se ei vaadi kohtuuttomasti julkista rahaa. Rakennetaan pyörätunneli Rautatieaseman alta, linkaten näin lännen ja idän pyöräilyväylät.
  • Ei suljeta mitään liikennemuotoa pois vaan koetetaan helpottaa kaikkia. Tulevaisuuden automatiikkaan perustuva liikenne tarvitsee sekin väylänsä, mutta tulevaisuuden optimistinen kuva on, että jakamistalous mahdollistaa paremman liikkumisen pienemmällä autokannalla.

Kaiken tämän hyvän edellytys on, että Helsingin kaupungin taloutta hoidetaan edelleen mallikkaasti ja vastuullisesti. Nuukuus ja rohkeus eivät valtion tai suuren kaupungin taloudenpidossa ole vastakohtia vaan tukevat toisiaan. Vain veronmaksajan euroa kunnioittava, säästäväinen päättäjä kykenee myös rahoittamaan rohkeat suunnitelmansa.

Tätä kirjoittaessa on ajatus rakkaassa Tukholmassa jossa tehtiin eilen terroriteko. Terrori iskee aina kaupunkeja, niiden vapautta ja edistyksellisyyttä vastaan. Näimme miten kaupunki toimii: tukholmalaiset avasivat kotejaan kun liikenne oli jumissa. Metropoleja ja lämpöisiä kyliä yhtä aikaa.

 

 

 

 

 

 

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 10 kommenttia

10
  1. Aika lähellä on 149:n raapustaminen paperiin.

    Ainoa mikä mietityttää on tämä kaksoisrooli kansanedustaja-kuntavaltuutettu.

    Missä synergia ?

    JN

    1. Synergiaa varmaan periaatteessa on, kun alkaa nähdä miten eduskunnan päätökset vaikuttavat kunnassa. Mutta en tietysti voi etukäteen kovin hyvin tietää, uusi tilanne minulle.

  2. Viisasta puhetta. Uutta ja voimakasta kehitysta tarvitaan. Monesta vanhasta totuudesta pitää uskaltaa luopua. Kaikki voivat voittaa.

  3. Päivää
    Kyllä tällä rakentamisella Helsingissä on maahanmuuttajia, kielitaidottomia ja työttömiä, paikalliset työttömät, eläkeläiset ja koululaiset. Kourallinen työläisiä. Auta armias, jos asuntokupla puhkeaa, esim. EU:n myötä korot nousevat. Miten ihmiset selviävät lainoista? Lupaavat uusille asumisalueille paljon työpaikkoja, vaan miten on.

  4. Tavara- ja bulkki-tuotanto tapahtuu muualla. Muitakin luontaisia kasvupisteitä tarvitaan. Esim Ähtäri on alumiiniveneiden ykkönen Euroopassa ja eläinpuisto Pandoineen.vetää 150 000 matkailijaa/v entisten lisäksi. Suomen suurin tavaratalo 20km päässä Tuurissa. Valtion tukipolitiikka tukee heikkoutta ja rankaisee kehittymistä. Tukien tulisi palkita menestystä jolloin syntyisi menestyvien kaupunkien väkeä imevä verkosto kunkin luontaisten vahvuuksien varaan.

  5. Kela tiedottaa maksaneensa asumistukea vuonna 2016 1,9 miljardia euroa , tästä summasta valuu kasvukeskuksiin ja veroparatiiseihin suurin osa, miksi ylipäätänsä jonkun asumista pitäisi tukea? Opiskelijat ja sairaat pienituloiset ymmärtää kyllä.

  6. Yksi este työvoiman tulolle pääkaupunkiseudulle on asuntojen puute sekä niiden puutteesta johtuva kalleus.
    Miten ulkomailta tuleva työväki saadaan asutettua kun asuntoja ei ole kotimaisillekaan muuttohalukkaille?

  7. Sitä vaan mietin että miten nämä naapurimme kukoistavat vaikka siellä ei kaikkia resursseja pääkaupunkiin suunnatakaan? Pohjois-Ruotsiin ja toisaalta Göteborgin seudulle siirretään mittavasti yhteisiä varoja, samoin Norjassa on Trondheim, Tromså ja jopa Alta mukavasti julkisten investointien kohteena. Meidän pääkaupunkiseutumme on kyllä vuosien saatossa ollut ylivoimaisesti saamapuolella, ulkomaan tutut väittivät että arrogantti asenne ”jenkimpi kuin jenkit itse” on tässä kohtaa se menestymisen este? Muualla on jo opittu että empatia ja ihmisyys tuo menestystä, puuttuuko meiltä noita avuja? Ei tarvi kuin seurata meikäläisiä turisteja ulkomailla..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ole kaupunkinationalisti, anteeksipyytelemättä!

Tulevaisuus on kaupunkinationalismissa.

Vuoden 2015 hallitusneuvotteluissa huomasin, miten koko muu Suomi vertaa itseään pääkaupunkiin ja muut yliopistot vertaavat itseään Helsingin yliopistoon. Tältä pohjalta voidaan tehdä pikkusieluista aluepolitiikkaa. Suomessa on nationalismia. Suomessa on myös paikallishenkeä – mutta muualla kuin Helsingissä.

Tämä asenne ei riitä Helsingille. Globaali talouskasvu luo kasvavien metropolien verkoston, ja Helsingin vertaisryhmää ovat Tukholma, Kööpenhamina, Oslo, Pietari ja Berliini. Helsingin on oltava vetovoimaisen Pohjolan hubi, jonka yliopistoihin ja korkeakouluihin nuoret kaikkialta maailmasta haluavat tulla. Keskus, jonne tullaan töihin, opiskelemaan, turisteina, taiteilijoina.

Internet on luonut digimaailman, jossa ollaan yht’aikaa globaaleja ja lokaaleja. Uusien yritysten markkinapaikka on koko maailma, samalla kun huomataan — niin yrityksissä kuin tutkijoiden analyyseissä — että tuottavuus ja luovuus kasvavat parhaiten kun ollaan ihan nokakkain.

Eli ollaan lähekkäin ja samalla kaikkialla maapallolla.

Eli ollaan kaupungissa.

Tämä maailma vyöryy päälle, optimistisena ja innostavana. Kun vierailin alkuviikosta Tukholmassa Pohjoismaiden neuvostossa, sain hyperloopin kehittäjäyhtiöltä Tukholma-Helsinki-lipun, jolla matka taittuu puolessa tunnissa. Reittiaikataulua ei vielä ole, mutta 2020-luvulla on määrä matkaa tehdä. Rahoittajia ilmoittautuu paraikaa mukaan.

Maailmanpolitiikan kipuilut juontuvat globalisaation ja kansakuntien ristiriidasta, sanotaan. Jos globalisaatio ei hyödytä kaikkia samalla tavalla, jotkut kääntyvät kohti kansallismielisyyttä. Kuvitellen että kansakunta menestyisi paremmin, jos ihmisten, ideoiden, tavaroiden, palvelusten, investointien ja rahan liikkeitä kahlitaan. Tämä on umpikuja, jonne Trumpin ja Le Penin kannattajia johdetaan.

Mutta on myös positiivista “nationalismia”, joka on paikallista mutta avaa silmänsä maailmalle. Nimittäin kaupunkinationalismia.

Se on kaupunkihenkeä, meille Helsinki-henkeä, stadilaisuutta.. Kaupunkinationalismi ei ole koskaan ahdasta, rasistista, ihmisten alkuperän nojalla rajoittavaa. Vain avoimet kaupungit kukoistavat.

Britannia äänesti itsensä ulos EU:sta, mutta Britannian ja Euroopan merkittävin kaupunki Lontoo oli ylivoimaisella enemmistöllä toista mieltä. Viime vuosisadan alun korkein hengenelämä kehkeytyi täysin kosmopoliittisessa Wienissä.

Kaupungit ovat sopusoinnussa globalisaation kanssa, ne hyödyttävät sitä ja hyötyvät siitä. Kaupunkinationalisti voi olla nationalisti ja internationalisti yhtä aikaa!

Nostetaan Helsinki kukoistukseen. Tehkäämme tänne tuleminen mahdollisimman helpoksi yrittäjille ja osaajille. Investoidaan väyliin rohkeasti. Mutta pidetään samalla kaupungin talouden tasapainosta tiukasti huolta, kuten mielelläni kaikessa julkistalouden päätöksenteossa korostan.

Puolustetaan Helsingin kasvua valtakunnan päättäjille, tarvittaessa vaikka kovinkin nyrkein. Raivataan ne kasvun esteet, jotka löytyvät omista valtuustoista. Riidellään vähemmän siitä, mihin nimenomaiseen paikkaan rakennetaan. Rakennetaan enemmän, tiheämmin ja korkeammalle.

Me helsinkiläiset. Olkaamme siis Helsinki-nationalisteja. Anteeksipyytelemättä. Jos joku valittaa, että muualla maassa ei ole yhtä hyvä olla kuin täällä, sanokaamme 1960-luvun poliitikkojen tapaan: muuta tänne. Täällä on työtä, opiskelua ja tulevaisuutta. Helsingin tehtävä on olla parempi kuin muu Suomi eikä sitä tehdä häveliäästi.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Helsingissä on rakennettava vähintään 10 000 asuntoa vuodessa

Helsingin kasvu on parasta mitä Suomelle voi tapahtua. Suomi on muita Pohjoismaita jäljessä kaupungistumisessa, joka on olennainen osa työllisyysasteen nousua. Helsingin pasteeraaja voi lähes aina nähdä nostokurjen, ja hyvä niin.

Perusresepti Helsingin asunto-ongelmiin on kaavoittaminen ja rakentaminen. Rakentamisen tahti on noussut, mutta sitä voidaan edelleen nostaa. Vuonna 2016 Helsinkiin valmistui noin neljä ja puoli tuhatta asuntoa. Helsingissä pitää kuitenkin seuraavien vuosien aikana rakentaa vähintään 10 000 asuntoa vuodessa. Korkeammalle, tiheämmin, tiiviimmin ja enemmän – hyvinvoinnin ja työllisyyden edellytyksiä luoden. Ja mitä enemmän rakennetaan, sitä enemmän hillitään hintojen nousua. On keskusteltu siitä, kannattaako Helsingissä rakentaa laajemmalle alueelle, tiheämmin vai korkeammalle. Minun mielestäni tulisi tehdä näitä kaikkia.

[perfectpullquote align=”left” cite=”” link=”” color=”#000000″ class=”pullquote” size=””]Kohtuuhintaisuus ei ole sellainen ominaisuus, joka voidaan rakennettaessa valita ja luoda asunnon pysyväksi ominaisuudeksi.[/perfectpullquote]

Asuntopolitiikalta odotetaan paljon – ja yleensä enemmän, kuin mitä on mahdollista saavuttaa. Onnistuneinkin kaupunki- ja asuntopolitiikka synnyttää pulaa ja kilpailua asunnoista sekä nostaa neliöhintoja ja vuokria. Kun politiikka onnistuu, kaupunki on houkutteleva paikka ja sinne halutaan muuttaa. Silloin vuokrat ja neliöhinnat pyrkivät nousemaan. Ongelmat ovat siis menestyksen merkki aivan samoin kuin vetovoimaisen ravintolan jonot.

Nousua voidaan lievittää rakentamalla paljon asuntoja ja tukemalla taitavasti joidenkin ryhmien asumista. Yhdenkään poliitikon ei kuitenkaan pidä luvata, että kaikille halukkaille on tarjolla edullisia tai “kohtuuhintaisia” asuntoja. Kohtuuhintaisuus ei ole sellainen ominaisuus, joka voidaan rakennettaessa valita ja luoda asunnon pysyväksi ominaisuudeksi. Paitsi rakentamalla ikkunattomia koppeja, joissa kukaan ei oikeasti halua asua, kuten irvileukaiset tutkijat ovat huomauttaneet.

Ainoa hintojen nousua ikävämpi vaihtoehto olisi se, että ne laskisivat.

[perfectpullquote align=”right” cite=”” link=”” color=”#000000″ class=”pullquote” size=””]Ainoa hintojen nousua ikävämpi vaihtoehto olisi se, että ne laskisivat.[/perfectpullquote]

Hyvä asuntopolitiikka on siis sitä, että tänne rakennetaan paljon. Asumistukea tarvitaan sellaisia kotitalouksia varten, joille on täällä hyviä työtilaisuuksia, mutta joiden on vaikea suoriutua asumismenoistaan. Siksi asumistukea on muodossa tai toisessa maksettava. Julkiset asumistukimenot ovat kuitenkin viime vuosina kasvaneet järkyttävän nopeasti, jopa yli kymmenen prosenttia vuodessa. Tuen ja vuokrien nousu ovat ilmeisesti kulkeneet käsi kädessä. Siksi asumistukeen tarvitaan uudistuksia, jotka hillitsevät julkisia menoja kasvattavaa “automaattia”, varsinkin kun asumistuki on samalla keskeinen työnteon kannustinloukku.

Sosiaalinen asuntotuotanto, eli julkisella tuella subventoitujen vuokra-asuntojen jakaminen sitä erityisesti tarvitseville vähätuloisille lapsiperheille ja vaikkapa ylivelkaantuneille, on myös perusteltua. Mutta siinäkään ei ole järkeä, että kaupungin tuetuissa vuokra-asunnoissa voi niihin kertaalleen päästyään asua vaikka koko ikänsä, tulotasosta riippumatta. Hyvä asuntopolitiikka on siksi kylmäpäistä: on pidettävä huolta siitä, että sosiaalinen vuokra-asuminen on olemassa sitä tarvitseville, mutta sen ei pääsääntöisesti tule muodostaa ikuisia nautintaoikeuksia.

Myös säätelyä voidaan keventää ja kaavoitusta nopeuttaa. Uunituore Kilpailu- ja kuluttajaviraston raportti luettelee useita keinoja, joilla asumisen pullonkauloja voidaan avata. Niihin kuuluvat asemakaavamenettelyn ja kaavoituksen nopeuttaminen sekä markkinaehtoisten keinojen käyttäminen niin, että asunnot vastaavat ostajien ja vuokralaisten toiveita. Jäykästä parkkipaikkanormista (“pysäköintipaikka per asunto”) on onneksi jo tingitty ja siitä pitää tinkiä edelleen. Entisiä toimisto- ja tuotantotiloja voitaisiin muuntaa yhä enemmän asunnoiksi, ja tälle on myös markkinoilla kysyntää. Tarpeeseen on kyettävä reagoimaan – kohtuudessa kuitenkin pysyen.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Mitä Bengt Holmström sanoi eduskunnassa 29.3.2017 ?

Nobel-palkinnon saanut taloustieteilijä Bengt Holmström piti Eduskunnan täysistunnolle 29.3.2017 esitelmän. Koska Yleisradio oli pyytänyt minua jälkikäteen kommentoimaan esitelmää, tein siitä sen kuluessa kohtuullisen tarkat muistiinpanot. Koska esitelmää on siteerattu sinne tänne, julkaisen muistiinpanoni tässä puhtaaksi kirjoitettuina. Mahdolliset väärinkäsitykset ovat tietysti omalla vastuullani. Bengtin esitelmä on myös videona katsottavissa Eduskunnan sivuilta, niin että jokainen voi halutessaan sieltä tarkistaa puheen tarkan sisällön.

Bengt Holmström (Juhana Vartiaisen muistiinpanot):

Otsikkoni voisi olla “Julkisen ja yksityisen sektorin työnjako”. Paineet kaikkialla kohdistuvat julkiseen sektoriin, sen mitoitukseen ja uudistamiseen. Julkinen sektori on joutunut uudistusvaatimusten eteen. Teknologia etenee ja maailmantalous muuttuu, ja nyt kysytään mitä julkinen sektori tekee. Haluan osoittaa teille, miten organisaatio-sopimus-taloustiede katselee näitä kysymyksiä. Ja miksi teidän tehtävänne edustajina ovat vaikeita ja kritiikki teitä kohtaan on usein kohtuutonta.

Yksi virhe joka näkyy täällä ja USA:ssa ja kaikkialla, on, että lähdetään aggressiivisesti väittämään, että julkinen sektori on “tehoton” – ja koetetaan tuoda yksityisen sektorin “tehokkuutta” mukaan julkisen vallan toimintatapoihin. Tehokkuuden hakeminen voi olla fiksua mutta lähtökohtana tämä on väärä. Byrokratia on ratkaisu, ratkaisu joihinkin vaikeisiin ongelmiin, ja julkisen sektorin tehtävät ovat vaikeita ja juuri sellaisia joihin yksityinen sektori ei löydä ratkaisua. Organisaatioteoria sanoo että ihmiset organisoituvat järkevällä tavalla erityisesti kilpailluilla markkinoilla. Jos näin ei ole, tämä johtuu usein siitä että ympäristö muuttuu. Syyllisten etsiminen on tyhmää ja hölmöä, pikemminkin kannattaa miettiä miksi organisaatio ensin pärjää ja sitten ei. Esimerkkinä USA:n pankkisektori joka oli kauan toiminut hyvin. Olivatko kaikki muka yhtäkkiä muuttuneet tyhmiksi?

Sitä miten yksityisen sektori toimii, ei voi suoraan kopioida julkiselle puolelle.

Kannustinten puute tekee toki julkisen sektorin kalliiksi pyörittää, se on hankala ja kallis ja vaikea. Se ei siis ole “tehoton” mutta kallis se on. Siksi julkisen sektorin ei pidäkään laajentua sellaisiin tehtäviin jotka yksityinen hoitaisi paremmin.

Olennaista on kysyä: mihin tarvitaan julkista sektoria?

Tässä kaksi esimerkkiä: ensinnäkin, miten paljon yliopiston pitää olla julkisen vallan varassa ja sen ohjauksessa, ja toiseksi terveydenhuolto.

Aluksi pari sanaa markkinataloudesta. Markkinatalous on hyvä lähtökohta koska se on kilpailtu. Kilpailu ei kuitenkaan ole perustava käsite, vaan kilpailu on seuraus siitä että annetaan ihmisille vaihtoehtoja – eli valinnanvapaudesta. Esimerkki: ihmisten ei tarvitse tulla minun yliopistooni. He voivat mennä Harvardiin tai Yaleen joiden kanssa kilpailemme. Se, että on vaihtoehtoja, pitää meidät yliopisto-opettajat kurissa — se vaikuttaa meidän palvelujemme hintoihin, laatuun ja sisältöön. Pelkkä vaihtoehtojen olemassaolo panee meidät miettimään, miten me organisoidumme. Me kilpailemme organisaatiomuodolla, organisaatio on kilpailutekijä.

Miksi yksityinen sektori organisoituu niin kuin se organisoituu? Ajatellaan tehokkaita sopimuksia ja niiden valtavaa kirjoa. Esimerkiksi innovaatiot rahoitetaan eri tavalla kuin talon rakennus.

Taustalla ovat yleensä informaatio-ongelmat. Informaation käsittely määrää siis usein tehokkuuden.

Mietitään osakeyhtiötä: miksi sen omistavat osakkeenomistajat? Miksi on luotu järjestelmä, jossa investoijat eli yhtiön omistajat saavat määrätä osakeyhtiössä? Eikö kauan yhtiössä toiminut työntekijä olisi parempi omistaja tai päättäjä kuin sijoittaja, joka ehkä omistaa yhtiötä vain muutaman päivän ajan? Miksi työntekijä ei omista? Vastaus kuuluu: osakkeenomistajan on voitava käyttää valtaa, koska osakkeenomistajalla ei ole suojaa, koska hän ei voi poistua yhtiöstä. Kaikilla muilla on suojaa siitä, että he voivat mennä muualle, ja työntekijä voi yleensä vaihtaa työpaikkaa. Tämä vaihtoehto, poistumisen vaihtoehto, on paras oikeus minkä ihmiselle voi antaa. Eli työntekijälle ei tarvitse antaa oikeuksia koska hänellä on vaihtoehtoja, mutta osakkeenomistaja ei pääse pois. Hänelle täytyy antaa valtaa.

Lisäksi kiinnostus rahaan tekee osakkeenomistajista homogeenisen ryhmän, jonka intressit ovat samankaltaiset. Tämä tekee osakeyhtiöstä niin valtavan menestyksekkään yritysmuodon.

On muitakin muotoja, esim. osuuskunta — tilanne,  jossa asiakas jää riippuvaiseksi yrityksestä tavalla, joka edellyttää suojaa. Alun perin osakeyhtiöt eivät esimerkiksi kyenneet tarjoamaan henkivakuutuksia, koska niihin ei luotettu. Ei luotettu siihen, että yhtiö maksaa jotakin kymmenien vuosien kuluttua. Osuuskunta, “mutual”, syntyi siis suojaamaan vakuutuksenottajia. Ja esimerkiksi maatalousosuuskunnilla on hyvin homogeeninen intressi: maito-osuuskunta, munaosuuskunta — jotta ei syntyisi keskinäisiä ristiriitoja.

Ostoskeskukset ovat toinen hyvä esimerkki. Ne ovat erikoisella tavalla organisoituja, niiden  sisällä on yrityksiä, jotka pyrkivät saamaan mahdollisimman hyviä asiakkaita. Kauppiaalle, esim Apple Storelle, maksetaan siitä, että se tulee ostoskeskukseen. Ostoskeskus on esimerkki siitä, että yhteistoiminnalla on paljon positiivisia ulkoisvaikutuksia, ja siksi kauppiaat ja asiakkaat tulevat ostoskeskuksiin. Jos kauppiaat olisivat itsenäisinä liikkeinä vaikka samallakin kadulla, näitä ulkoisvaikutuksia ei sisäistettäisi. Nyt kauppiaat ja ostoskeskus voivat luoda kaikkia hyödyttävät pelisäännöt, esimerkiksi niin, että kauppojen on oltava auki suuri osa päivästä eikä kukaan voi olla kauan lomalla koska kaikki kauppiaat hyötyvät muistakin keskuksen kaupoista, jotka houkuttelevat asiakkaita.

Entä julkinen julkinen sektori? Tässä on olennainen kysymys: missä tehtävissä se on markkinoita tehokkaampi? Mikä on sen suhteellinen vahvuus ja voima? Jos markkinoilla tavoite on markkina-arvon maksimointi tai voiton maksimointi mitä julkinen sektori sitävastoin tekee?

Julkisen sektorin etu on siinä, ettei sen tarvitse maksimoida voittoa. Tämä on sen tärkein piirre.  Se voi ottaa huomioon kaikenlaisia näkökohtia joita markkinatalous ei voi sisäistää. Esimerkkinä: miten kaavoitetaan Helsinki? Tätä kysymystä ei voi ulkoistaa yhdelle yhtiölle tai yhtiöille, ja meillä on yhteisiä niihin kohdistuvia intressejä. Niihin liittyy paljon vaikeasti mitattavia asioita – kuten kysymys: onko kaupunki kaunis?

Intensiivinen kustannushakuisuus sopii siis huonosti julkiseen toimintaan. Jos ymmärrätte tämän, ymmärrätte, miten hakoteillä ollaan jos pidetään byrokratiaa “tehottomana”. Byrokratia on juuri se tarkoituksenmukaisin tapa ohjata valtion toimintaa. Ei sen pidäkään omaksua yksityisen sektorin ajattelua.

Ratkaisu ei siis ole julkisen sektorin muuttaminen “tehokkaaksi” liike-elämän kopioksi. Ratkaisu on julkisen sektorin supistaminen, koska se on kallis, ei sen tehostaminen liike-elämän hengessä. Julkinen sektori on kallis koska sillä ei ole profit-mittareita (voittomittareita), ja siihen kohdistuva palaute on epämääräistä, usein negatiivista.

Julkinen sektori ei kilpaile joten sillä pitääkin byrokraattiset säännöt. Yritys voi sitävastoin olla totaalisen epädemokraattinen.

On toki mahdollista parantaa julkista sektoria siten että hyödynnetään rajatusti yritysmäistä tehokkuuspuolta. Tätä on alettu käyttää ja kokeilla aika laajasti — esim. vankilat ovat usein yksityisiä. USA on kuitenkin vetämässä tämän kokeilun pois. Kokeilu törmäsi laatuongelmiin, ja kokonaisuus ei ole tehokas, vankeja käsitellään huonosti ja vankila ei toimi hyvin. Tässä on vaikeasti mitattava laatu ja helposti mitattava rahakustannus vankilan ylläpidosta. Ratkaisu ei ole siinä että koetetaan mitata tarkemmin vaikeasti mitattavaa asiaa eikä myöskään siinä että koetetaan käyttää yksipuolisesti hyväksi helposti mitattavaa asiaa eli kustannuksia.

Siksi julkinen sektori on parempi vankilan omistaja. Sama pätee usein yritysten sisällä. Jos osa toiminnoista on vaikeasti mitattavia, ei pidä painottaa toiminnan ohjauksessa niitä asioita jotka sattuvat olemaan helposti mitattavia.

Vielä muutama sana korkeakouluista. Tulevaisuutemme on kovasti kiinni korkeakouluista, ja Suomen  tilanne ei ole hyvä. Liian vähän ihmisiä menee meillä 3. asteen koulutukseen, ja olemme pulassa, koska juuri tähän koulutusryhmään syntyy uusia työpaikkoja.

Korkeakoulumenot eivät ole liikkuneet mihinkään viimeisen 10 vuoden aikana, mutta silti niistä leikattiin. Kasvu on tapahtunut sosiaalimenoissa. Minun on vaikea ymmärtää näitä säästöjä.

Raha ei ratkaise. USA pyörii hyvin yksityisillä yliopistoilla, mutta siellä on myös maailmanluokan julkisia yliopistoja, esimerkkeinä Berkeley ja Michigan. On siis mahdollista että myös julkinen sektori pärjää hyvin jos kannustimet ovat kohdallaan.

Silti monia asioita kannattaa yksityistää. Jätehuolto on tästä esimerkki. Kun se annetaan yksityisille, laatu nousee ja kustannukset alenevat. Näin lienee Suomessa tehtykin.

Ongelmana Euroopassa on se, että yliopistot eivät kilpaile riittävästi ja valtio on liikaa mukana ja  ihmiset eivät liiku riittävästi. Olisi yksityistettävä eli päästettävä vapaaksi yliopistoja, enemmän kuin mitä on tapahtunut.

Ennen kaikkea opiskelijoille pitää tarjota vaihtoehtoja. Yliopistomaailmassa ei liikuta tarpeeksi eteenpäin, ja opetus on meillä heikkoa monilla aloilla.

Kaksi ehdotusta. Ensinnäkin, Bolognan sopimus: mennään kandiasteelle ja haetaan sitten maisteriasteelle. Erotetaan nämä järkevällä tavalla toisistaan.

Myös se, että täällä ollaan työssä ja opiskellaan samalla, on iso ongelma. USA:ssa opiskellaan täysipäiväisesti. Ja jos pannaan selvä ero selvä ero kandi- ja maisteriohjelmien väliin, niin kaikki paranee. Miettikää selvä ero näiden tasojen välille.

Toinen tärkeä muutos voisi olla: tullaan harvasta ovesta sisään. Palaan USA:n esimerkkiin. USA:n malli on kilpailussa syntynyt, ja siitä tiedämme että se on fiksu.

Siksi pitäisi tulla yhdestä ovesta ja antaa sitten opiskelijan löytää linjansa. Eli kun tulet Helsingin Yliopistoon, voisit aluksi tehdä mitä vaan. Jokainen joutuu ottamaan buffetpöydästä jotakin, on osattava jotain kaikesta. Taidettakin pitää olla jossain muodossa. Haluamme että opitaan laajasti.

Opiskelijat eivät vielä tiedä mikä on heidän intohimonsa, mutta he voivat löytää sen yliopistossa. Me autamme heitä löytämään, ei toteuttamaan unelmaansa.

Tätä tarkoitusta palvelee yhden oven järjestelmä.

Sote on hankala asia, kaikkein vaikein, eikä USA:kaan saa tässä kaikkea oikein. Trump on oikeassa, Obamacare ei ole toimiva järjestelmä, se pitää korjata.

Soten pitää mennä eteenpäin, mutta se voi tulla kalliiksi. Olisin itse edennyt vähittäin ja kokeillut erilaisia malleja eri maakunnissa.

Perusongelma: poolien pitää olla suuria. Obamacaren ongelma on: kaikki eivät ole mukana.

Kaikki kannustinjärjestelmät ovat pienistä yksityiskohdista kiinni. Tanskan flexicurityn (työmarkkinoiden aktivointimallin – JV) kehittäminen kesti sekin hyvin kauan, ennen kuin kaikki palaset loksahtivat paikalleen. Kysymys on siis systeemistä. Tanska onnistui vasta kun löydettiin puuttuvat palaset.

Niin on sotessakin: pitäkää avoin mieli ja antakaa eri maakuntien kokeilla. Mutta onnittelen silti hallitusta siitä että uudistusta viedään eteenpäin.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!