Muissa pohjoismaissa on jo vuosituhannen vaihteesta lähtien noudatettu tuloneuvottelujen marssijärjestystä, jossa teollisuus käy neuvottelunsa ensiksi ja muut sopimusalat mukautuvat teollisuuden neuvotteluratkaisuun. Ruotsissa, jossa asiat tehdään mieluusti ”kirjan mukaan” ja järjestelmällisesti, tällainen toimintatapa on jossain määrin myös institutionalisoitu. Ruotsin valtakunnansovittelijasta on luotu viranomainen, joka omilla tilastoillaan, julkaisuillaan ja sovittelutoiminnallaan tukee uutta toimintatapaa. Valtiovalta ”ohjaa” välillisesti palkkaneuvotteluja myös informaation avulla. Vuosien 2005-2012 työnantajani, Ruotsin Suhdanneinstituutti (Konjunkturinstitutet), julkaisee vuosittain palkkaraportin (Lönebildningsrapporten), jossa analysoidaan työmarkkinoita ja — ilman että varsinaisesti suositetaan mitään korotusprosenttia — valaistaan sitä, miten erilaiset palkannousuvauhdit vaikuttavat tuotantoon ja työllisyyteen. Olin itse noina vuosina kehittämässä kyseistä raporttia ja esittelin sitä vuosittain Ruotsin medialle ja työmarkkinajärjestöille. Olen Suomen Pankin tutkijan Meri Obstbaumin kanssa hiljattain analysoinut Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa sitä, mitä informaatio-ohjaus voisi Suomen tapauksessa tarkoittaa.
Miksi keskitetystä, keskusjärjestöjen hallitsemasta tulopolitiikasta on skandinaavisissa naapurimaissamme luovuttu? Siihen on moniakin syitä. Tärkein lienee se, että poliittisesti korkeaprofiilinen yhteinen neuvottelu johtaa eri alojen kilpalaulantaan, joka nostaa palkkavaateita ja tekee vaikeaksi ala- ja yrityskohtaisen sopeutumisen. Maltti ja työllisyys jäävät kakkoseksi tällaisessa yhtenäisen ”palkansaajakunnan” ja työnantajien välisessä mittelössä. Yksittäisten alojen vaatimuksia on vaikea sovittaa yhteen kun kaikki ovat vastuussa kaikesta ja jokainen voi blokata sovun. Lisäksi keskitetty neuvottelu synnyttää odotuksia jokaiselle palkansaajalle tulevasta yhtäläisestä korotuksesta ja vaikeuttaa kannustavien palkkajärjestelmien luomista työehtosopimuksiin ja yritysten sisään.
Lisäksi talousteorian näkökulmasta on ilmeistä, että yhden neuvottelusektorin eli vientiteollisuuden päänavaajarooli johtaa samantapaisiin palkkamalttihyötyihin kuin keskitetty neuvottelu. Kun teollisuuden neuvottelijat tietävät, että kaikki muutkin sopimusalat tulevat soveltamaan samaa korotusvaraa kuin mistä nyt neuvotellaan, ei ole mitään syytä pyrkiä erityisen korkeisiin korotuksiin. Päänavaajat tietävät, että kaikille tulee sama, joten kannattaa pyrkiä yhteisesti hyvään ratkaisuun. Näin neutraloidaan ammattiliittojen välinen kateus ja kyttääminen, joka on aina ollut keskeinen palkkamaltin uhka.
Talousteorian ja myös intuition valossa on niin ikään selvää, että euron jäsenmaa on erityisen selvästi vientiteollisuuden palkkanormin tarpeessa. Itse asiassa voidaan teoreettisesti osoittaa, että kelluvan valuuttakurssin taloudessa ei ole periaatteessa mitään väliä sillä, toimiiko neuvottelujen päänavaajana juuri vientiteollisuus vai kotimainen palvelusektori. Pienen euromaan kannalta on kuitenkin elintärkeää, että juuri kansainvälisessä kilpailussa alttiit vientialat pääsevät määräämää ansioiden nousun. Jos kustannustaso nousee liikaa — niin kuin Suomessa kävi vuoden 2007 jälkeen — juuri vientiteollisuus kärsii. Jos julkinen sektori tai kotimaiset palvelualat toimisivat päänavaajina, niillä ei olisi samanlaisia pidäkkeitä.
Vientinormi siis maltillistaa vientiteollisuuden palkkavaateita ja tukee siksi työllisyyttä. Siksi on kovin turhaa, että muut kuin vientialat näyttävät tuntevan epäluuloa vientinormia kohtaan ja pelkäävät jotenkin jäävänsä palkkakehityksessä ”jalkoihin”. Tämä perusteeton pelko toistettiin myös tämän päivän (13.1.2017) Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa, jossa Ruotsin palkansaajakeskusjärjestöön LO:hun vedoten mainittiin ”kasvava epäsuhta” teollisuuden ja palvelualojen välillä. Ruotsin palkkatilastoista on tällaista ”epäsuhtaa” vaikea löytää, ja markkinatalouden ominaisuuksiin kuuluu, että pitkällä aikavälillä kaikki palkat nousevat suunnilleen samaa vauhtia — niin kuin tehokkailla työmarkkinoilla pitääkin.
Siksi on myös julkisen sektorin ja naisvaltaisten palvelualojen etu etu että vientiteollisuuden normeeraava rooli hyväksytään. Se tukee parhaiten työllisyyttä ja kilpailukykyä ja sitä kautta myös julkistaloutta. Ken pelkää julkisen sektorin tai palvelualojen ”jäävän jalkoihin”, voi miettiä jäätäisiinkö yhtään vähemmän ”jalkoihin” jos vientiteollisuus solmisi tulosopimuksia korkeammilla palkankorotuksilla. Lisäksi vientinormi tukee työllisyyttä ja sitä kautta kuntien ja valtion palkanmaksukykyä.
Jotkut ovat myös huolissaan siitä, että palkkamaltti johtaa niin alhaisiin palkankorotuksiin, että julkisten palvelualojen on vaikea löytää työvoimaa. Terveydenhuollon ja hoivan tehtäviin onkin jo nyt joskus vaikea löytää työvoimaa. Paras lääke näihin ongelmiin on — työntarjontareformien lisäksi — pitää huolta julkisen työnantajan riittävistä määrärahoista. Silloin virastot, sairaalat ja koulut kyllä voivat käyttää rahansa niin, että palvelukseen saadaan sovelias ja pätevä henkilökunta. Yleiset, muita korkeammat tulosopimusperäiset yleiskorotukset romahduttavat sitävastoin yleisen palkkamaltin ja johtavat vastaaviin korotuksiin koko kansantaloudessa. Tästähän opittiin ikävä läksy jo vuonna 2007 ja sitä ei toivottavasti ole vielä unohdettu.
