Juhana Vartiainen

Ryhdyttäisiinkö Ruotsiksi?

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä on Teppo Tiilikaisen artikkeli, joka jälleen kerran vertaa Suomen ja Ruotsin talouskehitystä. Vertailu on ollut viime vuosina tyrmäävä Ruotsin hyväksi ja on sitä edelleen, kuten myös joulukuussa julkaistussa Elina Kervisen kirjoittamassa Helsingin Sanomien artikkelissa osoitetaan. Ruotsin kokonaistuotanto on jo reippaasti vuoden 2007 suhdannehuipun yläpuolella, työllisyysaste 15-64-vuotiaiden ikäryhmästä mitattuna on hyytävät 7 prosenttia korkeammalla kuin meidän, työttömyys on alempana ja julkistalous ja sen näkymät vahvempia. Talous ja työllisyys kasvavat meitä nopeammin.

En aio tässä toistaa tätä kannaltamme murheellista vertailua. Sen sijaan aion muistuttaa siitä, että meidän olisi ihan omin toimin mahdollista ryhtyä yhtäläiseksi menestystapaukseksi. Se on omista päätöksistämme kiinni.

Kun näistä asioista käy poliittista keskustelua, huomaa, että ällistyttävän monet suomalaiset ajattelevat että meille on täysin vääjäämätön kohtalo olla surkeampi kuin Ruotsi. Erityisesti minulle jaksetaan jankuttaa kahdesta asiasta jotka kuulemma ovat Ruotsin menestyksen takana. Ensinnäkin, me olemme eurossa kun Ruotsilla on kruununsa. Ja toiseksi, Ruotsilla on kuulemma niin pitkä rauhan historia, että sinne on kertynyt aivan erilainen varallisuus.

Kumpikaan perustelu ei kestä kriittistä tarkastelua. Jos sopeutamme kustannustasomme ja palkanmuodostuksen pelisäännöt eurossa elämiseen, mikään ei estä meitä olemasta euroalueen sisällä vähintään  yhtä menestyksekäs kuin Baijerin osavaltio. Ei mikään. Pitää vain itse jaksaa tehdä päätöksiä.

Pitkään kertynyt varallisuus ei myöskään takaa hyvää talouskehitystä, sen osoittaa jo Japani. Sekä Ruotsi että Suomi toimivat globaaleilla pääomamarkkinoilla, joilta kyllä riittää rajatta sijoituspääomaa kunhan investoinnit ovat kannattavia.  Lisäksi pääomakanta uusiutuu kokonaan muutamassa vuosikymmenessä joten vanha historia ei vaikuta nykyhetken tulonmuodostukseen.

Oikeasti voisimme muuttua Ruotsiksi muutamassa vuodessa. Eroamatta eurosta tai vaihtamatta historiaamme.

Mikä parasta, meidän ei tarvitsisi, ollaksemme Ruotsi, suunnitella mitään monimutkaisia uusia lainsäädännöllisiä kokonaisuuksia tai käynnistää uusia elinkeinopoliittisia projekteja. Riittää, että poistaisimme omasta lainsäädännöstämme neljä ihan kotitekoista hölmöyttä, joita naapurimaassamme ei ole ja jotka tällä hetkellä estävät meitä olemasta Ruotsi. Jos hallitus antaisi nämä esitykset helmikuussa, voisimme jo huhtikuussa alkaa muuttua Ruotsiksi.

Ne neljä on äkkiä lueteltukin. Ensinnäkin, työehtosopimusten yleissitovuus. Toiseksi, kotihoidon tuki. Kolmanneksi, ulkomaisen rekrytoinnin tarveharkinta, ja neljänneksi, työttömyysturvan lisäpäivät eli ns. työttömyyseläkeputki.

Kerrattakoon vielä näiden perustelut jos ne eivät kaikille ole itsestään selviä. Työehtosopimusten yleissitovuus tarkoittaa Suomessa sitä, että edustavan työehtosopimuksen jokainen määräys ja allekirjoituksen yhteydessä sovittu yleinen palkankorotus ovat pakollisia kaikissa saman toimialan yrityksissä, järjestäytymättömissäkin. Tämä heikentää yritysten välistä kilpailua ja ennen kaikkea rohkaisee ammattiliittoja vaatimaan korkeita palkankorotuksia vaikka työttömyys olisi korkeallakin. Ne tietävät, että kukaan ei pääse vaadittuja työehtoja pakoon. Uudet ja pienet yritykset eivät voi kilpailla parempia palkkajärjestelmiä luomalla. Ruotsissa ei ole koskaan ollut yleissitovuutta eikä tietääkseni mikään puolue sitä vaadi. Suomeenkin nykyinen ainutlaatuisen tiukka yleissitovuus tuli lähinnä onnettoman sattuman tuloksena, kuten Ville Pernaa on ansiokkaasti osoittanut.

Kotihoidon tuki pitää naisten työurat lyhyinä, osallistumisasteen alhaisena, työmarkkinat epätasa-arvoisina ja naisten eläketurvan heikkona. Työnantajat eivät ota nuoria naisia vakavasti, koska he suurella todennäköisellä häipyvät pitkäksi aikaa.  Ruotsissakin kokeiltiin (meitä niukempaa) kotihoidon tukea vuodesta 2007 eteenpäin, kristillisen puolueen vaatimuksesta. Hallitusvallan vaihduttua Ruotsi luopui tästä ”naisansana” pidetystä järjestelystä vuoden 2016 alusta, etenkin kun tutkijat olivat huomauttaneet että tuki oli erityisen suosittua maahanmuuttajien parissa. Tuen poistamisen puolesta äänesti hallituksen lisäksi myös Suomen Keskustan sisarpuolue, Ruotsin Keskustapuolue.

Työvoiman ulkomaisen rekrytoinnin tarveharkinta poistettiin Ruotsissa vuoden 2007 alusta. Sen jälkeen Ruotsiin tulija on siis saanut periaatteessa automaattisesti työluvan, jos on ollut esittää työtarjous. Tämä vapaus on lisännyt työperäistä maahanmuuttoa ja tukenut erityisesti suurkaupunkien vahvaa työllisyyskasvua. Nyt koetun pakolaiskriisinkin aikana ruotsalaiset yritykset ovat kyenneet hankkimaan itselleen henkilöstöä turvapaikanhakijoiden joukosta. Ruotsin työllisyyskasvu on viime vuosina ollut noin 1,4% vuodessa eli (maan kokoon suhteutettuna) noin kolminkertaista suhteessa siihen heiveröiseen työllisyyskasvuun, joka nyt on Suomessa käynnistynyt. Noin vajaa puolet Ruotsin työllisyyskasvusta on ollut viime vuosina ulkomailla syntyneiden työllisyyskasvua, ja samaa työllisyysreserviä voisimme mekin käyttää jos järkeä riittäisi. Uskomatonta kylläkin, meillä estetään edelleen ulkomaalaisten työhaluisten työllisyyttä, työlupa epäämällä.

Näillä kolmella pääsisi jo pitkälle. Neljäs omatekoinen händikäppimme on monien työurien lyhyyden takaava varhaisen eläköitymisen järjestely, joka tunnetaan kansanomaisesti ”työttömyyseläkeputkena” ja muodollisesti työttömyysturvan lisäpäivinä. Se siis pidentää 60 vuotta täyttäneiden ansiosidonnaisen työttömyysturvan maksuaikaa, niin että työtön voi siirtyä suoraan työttömyystuelta vanhuuseläkkeelle. Järjestely voi kuulostaa hyväntahtoiselta, mutta se lyhentää työuria. Ikääntyneitä on houkuttelevaa irtisanoa, koska heillä on muita parempi työttömyysturva. Aina kun putken ikärajaa on nostettu, työllisyys on noussut selvästi niissä ikäryhmissä, jotka ovat jääneet uuden ikärajan alapuolelle. Valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäki kirjoitti tästä hiljattain ansiokkaasti.

Näille kaikille neljälle järjestelylle on ominaista, ettei niitä ikinä enää säädettäisi jos niitä ei jo olisi. On vaikea kuvitella että mikään hallitus niitä esittäisi. Jos yleissitovuutta ei olisi, se tuskin menisi enää edes perustuslakivaliokunnan seulan läpi, koska se loukkaa niin räikeästi sopimusvapautta ja elinkeinovapautta. Minimiehdot voidaan silti turvata rajaamalla yleissitovuus alimpiin taulukkopalkkoihin. Laajan yleissitovuuden poistaminen laskisi varmasti rakenteellista työttömyyttä. Elintasoa uudistus ei laskisi, koska sen määrää pitkän aikavälin innovatiivisuus ja tuottavuuskasvu.

Kotihoidon tuki ei myöskään enää menisi läpi, jos sitä ei olisi. Tutkijat selittäisivät valiokunnille, että tämä uusi tukimuoto romahduttaa nuorten naisten työllisyyden ja johtaa työmarkkinoiden miesvaltaistumiseen. Kun ymmärrettäisiin, että siitä tulee 95-prosenttisesti naisten tukimuoto, en usko, että mikään tasa-arvoon vähänkään suopeasti suhtautuva valiokunta enää uskaltaisi sitä puoltaa.

Työttömyyseläkeputki ja työperäisen maahanmuuton ”tarveharkinta” perustuvat puolestaan vanhentuneeseen talouspoliittiseen ajatteluun. Niiden taustalla on uskomus, jonka mukaan työtilaisuuksien määrä on vakio. Jos työtilaisuuksien määrä on vakio, työvoiman pienentäminen ennenaikaisella eläköitymisellä tai sen kasvun estäminen maahanuuttorajoituksilla alentavat työttömyyttä. Ajatus työtilaisuuksien vakiomäärästä on kuitenkin taloustieteessä heitetty roskakoriin. Valtaosa talouspolitiikan päättäjistäkin tiedostaa, että työllisyyden määrä seuraa työvoiman määrää. Kuten Suomen Pankin asiaa koskevassa tutkielmassa todetaan: ”… työn (tai työpaikkojen) määrä taloudessa ei ole vakio, vaan pitkällä aikavälillä työn tarjonnan lisäys johtaa myös sen kysynnän kasvuun. Mitä suurempi talous sitä suurempi määrä työpaikkoja.”

Miten olisi, rakkaat hallituskumppanit ja eduskuntakolleegat, ryhdyttäisiinkö Ruotsiksi?

 

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.