Hallitus on rohkaissut työmarkkinajärjestöjä sopimaan tulosopimusneuvottelujen järjestyksestä, jonka mukaan vientiteollisuudessa sovittu kustannusten nousu toimisi esikuvana myös muiden sopimusalojen palkankorotuksille. Jos järjestöt eivät kykene asiasta sopimaan, hallitus tuo lakimuutoksen, jolla valtakunnansovittelijan sovintoesitykset sidottaisiin vastaavalla tavalla vientiteollisuuden sopimuskorotuksiin. Ruotsissa valtakunnansovittelijan toimintaa on ohjeistettu vastaavalla tavalla vuonna 2000 – silloisen sosialidemokraattisen pääministerin Göran Perssonin hallituksen antamalla asetuksella.

Toimintatapaa on kutsuttu “pohjoismaiseksi palkkamalliksi” ja sitä voi kutsua myös palkankorotusten “vientinormiksi”.

Hallituksen pyrkimystä on tulkittu julkisuudessa niin, että hallitus haluaa hidastaa julkisen alan naisvaltaisten työntekijöiden ansioiden nousua. Jopa Osmo Soininvaaran kaltainen pätevä talouden kommentaattori kirjoittaa blogissaan, että Petteri Orpon pyrkimys on “jäädyttää ennalleen” nykyinen palkkatilanne.

Todellisuudessa vientinormin tarkoitus on päinvastainen. Sen tarkoitus on nimenomaan mahdollistaa esimerkiksi sairaanhoitajien palkkojen nousu.

Tämä voi tuntua yllättävältä. Jos halutaan sairaanhoitajien palkkojen nousevan, miten sitä voi edesauttaa se, että estetään valtakunnansovittelijaa esittämästä heille vientiteollisuutta korkeampia palkankorotuksia?

Koetan seuraavaksi selittää miksi.

Alkuun on hyväksyttävä yksi fakta, jonka hyväksyminen auttaa ymmärtämään perusteluni.

Fakta: Mikään vahvojen ammattiliittojen sopimusjärjestelmä ei toimi niin, että eri alat saavat neuvotteluissa selvästi erilaisia yleisiä palkankorotuksia. Työehtosopimusneuvottelut luovat lopputuloksen, jossa kaikkien palkankorotukset lopulta mitoittuvat korkeimman korotuksen mukaan.

Kaksi tapaa

Henkilöstöpula koskettaa sekä sairaanhoitajia että päiväkotien työntekijöitä. Henkilöstöpula on mahtava markkinavoima, ja siksi on todennäköistä, että julkisella sektorilla palkat tulevat seuraavien 10–20 vuoden aikana nousemaan – jopa enemmän, kuin mihin vientiteollisuudessa on varaa.

Julkisten alojen palkannousupaine on siis todellinen. Suomen kaltaisessa taloudessa julkisten alojen palkannousutarve voi toteutua kahdella tavalla.

Jos vallitsevaan toimintatapaan ei tehdä mitään muutoksia, se toteutuu julkisten alojen palkkajohtajuuden kautta. Ja koska kaikki näkevät sekä ennakoivat julkisten alojen ammattiliittojen ulosmittaavan tässä tilanteessa kovat palkankorotukset, kaikkien muidenkin sopimusalojen ammattiliitot mitoittavat omat vaatimuksensa samalle tasolle. Jos esimerkiksi hoitajien uskotaan saavan 4 prosentin korotukset, myös vientiliitot vaativat (ja saavat) 4 prosenttia, vaikka työllisyys ja kilpailukyky sallisivat oikeastaan vain 3 prosentin korotukset.

Tässä tapauksessa julkisen alan ammattiliitot saavat palkkajohtajan aseman. Silloin koko kansantalouden kustannustaso nousee nopeammin kuin mitä kilpailukykymme sallii. Tämä ei pitkällä tähtäimellä ole kenenkään etu – ei edes niiden, jotka lukeutuvat palkkakierroksen voittajiin. Kustannustasomme nousee liian korkeaksi, vienti kärsii, talouskasvu hidastuu ja julkinen talous rapautuu. Edessä on kokonaistaloudellinen kriisi ja umpikuja, eikä kasvavien alijäämien julkistalous suoriudu velvoitteistaan, vaan palveluja joudutaan karsimaan edelleen.

Toinen tapa on hallituksen valitsema tapa eli pohjoismainen palkkamalli. Silloin sitoudutaan siihen, että myös julkiset alat saavat omissa työehtosopimusneuvotteluissaan saman kollektiivisesti sovitun kustannusnousun kuin vientialat.

Homman “juju” on siinä, että esimerkiksi 3 prosentin sopimus ei mitenkään estä – eikä sen ole tarkoituskaan estää – hoitajien ja julkisalojen korkeampia, esimerkiksi 4 prosentin korotuksia. Se ylimääräinen prosentti voi toteutua markkinavoimien eli paikallisten palkkasopimusten kautta (näitä järjestelyjä kutsutaan vanhentuneella termillä joskus myös “liukumiksi”).

Tätä paikallista palkannousua ei mikään voima maailmassa kykene estämään. Uskonkin, että naisvaltaisten julkisalojen palkkakehitys tulee tulevaisuudessa olemaan hyvää ja muuta taloutta parempaa.

Ruotsissa tämä on jo toteutunut

Näistä kahdesta toimintatavasta jälkimmäinen on tietysti ylivoimaisesti parempi. Kuten yllä olevasta analyysistä ilmenee, pohjoismaisen palkkamallin todellinen tarkoitus on siis rajoittaa teollisuuden palkkavaateita ja mahdollistaa siten julkisten alojen palkkojen nousu ilman kokonaistaloudellista kilpailukykyongelmaa.

Juuri näin on käynyt naapurimaa Ruotsissa, jossa hoiva-alan palkat ovat nousseet muita nopeammin paikallisin sopimuksin. Ruotsin sovittelutoimiston pääjohtaja Irene Wennemo totesikin hiljattain Ruotsin vientivetoisesta mallista: ”Ruotsissa hoitajat kuuluvat järjestelmän voittajiin” (HS 9.11.). Eikä Wennemo ole mikään työnantaja- tai oikeistojyrä, vaan sosialidemokraatti ja LO:n (“Ruotsin SAK”) entinen työelämäyksikön johtaja ja demariministerien valtiosihteeri

Ja näin tulee meilläkin käymään, kunhan palkkamallista päästään sopuun, joko sopimus- tai lainsäädäntöteitse.