Suomessa on varsin tiukka työlainsäädäntö, joka pönkittää samalla työehtosopimusten asemaa. Tiukka säätely johtaa kilpailullisessa markkinataloudessa myös yrityksiin luoda työsuhteita säätelyn ulkopuolelle ja tavalla tai toisella kiertää tiukimpia normeja. Jotkin ns. ”nollasopimukset” eli työsopimukset, joissa työaika voi vaihdella vapaasti nollan ja täyden työpanoksen välillä, ovat osoitus tällaisesta pyrkimyksestä.
Suurimmalla osalla palkansaajista on määritelty työaika molempia osapuolia velvoittavalla tavalla, esim. 37 tai 40 tuntiin viikossa. Ns. nollatuntisopimuksissa työaika siis sovitaan jollekin vaihteluvälille, joka ääritapauksessa voi olla jopa nollan ja 40 välillä. Tällainenkin sopimus voi olla kummankin osapuolen kannalta aivan mielekäs, jos työpanoksen tarve vaihtelee vaikeasti ennakoitavalla tavalla ja satunnainen työnteko sopii työntekijän, esimerkiksi opiskelijan tai eläkeläisen elämäntilanteeseen. Asiakkaiden kysyntä voi olla luonteeltaan satunnaista ja riippua esimerkiksi säästä. Vaikeasti liikkuvan vammaisen avustajantarve ei myöskään välttämättä ole aina hyvin ennakoitavissa. Toisaalta vaihtelu voi olla myös työntekijän toive, jos oma elämäntilanne estää säännöllisestä työajasta sopimista.
Vaihtelevan työajan sopimuksien tarve ja mielekkyys ovat siis ilmeisiä silloin, kun työpanoksen tarvetta on vaikea ennakoida ja vaihtelevasta työajasta sopiminen on molempien osapuolten tahdon mukaista.
Lainsäädännön puute on kuitenkin luonut työmarkkinoille ilmeisiä ongelmia ja epäkohtia. Sopimukset on joissakin tapauksissa solmittu niin, etteivät velvoitteet ja vastuut ole tasapainossa. Työntekijältä voidaan edellyttää työhön saapumista lyhyellä varoitusajalla, vaikka työtä on tarjolla niukasti tai ääritapauksessa ei ollenkaan. Tällainen päivystyksenomainen varalla olon velvollisuus pitäisi hyvin toimivilla työmarkkinoilla hinnoitella järkevästi korkeampana tuntikorvauksena tai kiinteänä korvauksena, mutta näin ei aina ole tehty. Työntekijän on myös ollut vaikeaa ennakoida tulevia työvuorojaan. Muita esille tulleita ongelmia ovat olleet työntekijöiden oikeudet sairasajan ja irtisanomisajan palkkaan. Työntekijän sairastuminen tai eripura työnantajan kanssa on saattanut johtaa työtuntien alenemiseen tai jopa loppumiseen, niin että työsuhde on tosiasiallisesti loppunut vaikkei sitä ole oikeudellisesti purettu. Tällaisissa ääritapauksissa siis nollasopimuksia on saatettu käyttää työnantajavelvoitteiden kiertämiseen. Nollasopimuksia ei ole työlainsäädännössä edes määritelty.
Nollasopimuksia solmineet työntekijät ovat monessa tapauksessa myös epätietoisia sopimuksen tosiasiallisesta vaikutuksesta. On ilmeisesti sellaisiakin tapauksia, joissa työtä ei ole tarjottu ollenkaan tai hyvin vähän, mutta sopimuksessa on silti kielto ottaa vastaan työtarjousta toiselta työnantajalta. Valiokuntakuulemisessa opimme, että tällainen ehto tuskin edes voi olla oikeudellisesti työntekijää velvoittava, mutta sellaisia on silti käytetty. Tämä ei ole mielekästä, koska työntekijän tulisi myös voida luoda itselleen toimeentuloa useilla vaihtelevan työajan sopimuksilla.
Joissakin tapauksissa työtöntä on saatettu myös rangaista työttömyysturvan karenssilla, jos hän on irtautunut nollasopimuksesta, joka ei kuitenkaan ole tarjonnut todellista toimeentuloa.
Eduskuntaan jätettiin vuonna 2015 kansalaisaloite, jossa haluttiin kokonaan lailla kieltää nollatuntisopimukset määrittelemällä osa-aikatyöhön vähintään 18 tunnin viikkotyöaika. Aloite tuli käsiteltäväksi työelämä- ja tasa-arvovaliokuntaan, jossa toimin hallitusrintaman ja Kokoomuksen vastuujäsenenä. Valiokuntakäsittelyssä meille kävi nopeasti selväksi, että ei ole työnantajien eikä työntekijöiden etu kategorisesti kieltää nollatuntisopimuksia. Jos sopimusvapautta rajattaisiin näin dramaattisesti, paljon hyödyllistä työtä jäisi kokonaan tekemättä ja vaihtelevan työajan sopimukset olisivat mahdottomia silloinkin kun ne vastaisivat kummankin osapuolen tahtoa ja etua.
Toisaalta kuulemisissa ilmeni, että epäkohdat vaatisivat muutoksia lainsäädäntöön. Valiokunnan mietinnössä edellytimme nollasopimuslaisten tilanteen epäkohtien korjaamista, mutta niin, ettei työntekoa vaihtelevan työajan sopimuksilla estetä silloin kun sille on perustelut ja se on molempien osapuolten tahdon mukaista. Edellytimme myös, ettei uusi säätely vähennä kansantalouden työllisyyttä ja työpanosta.
Työ- ja elinkeinoministeriössä alettiin eduskunnan tahdon mukaisesti luoda nollatuntisopimuksia säätelevää reilumpaa lainsäädäntöä, joka ei kuitenkaan estäisi joustavaa työn teettämistä tai tekemistä.
Nyt hallitus on uudella lakiehdotuksellaan esittämässä pelisääntöjä vaihtelevan työajan sopimuksiin. Vaihtelevasta työajasta ei saisi työnantajan aloitteesta sopia, jos työnantajalla tosiasiassa on kiinteä työvoimatarve. Työajan alaraja ei saa myöskään olla pienempi kuin todellinen työvoimatarve edellyttää. Näillä rajoituksilla ei estetä nollatuntisopimusten tarjoamista, mutta pyritään siihen, ettei vaihtelevaa työaikaehtoa käytettäisi työsuhdeturvan kiertämiseen. Jokaisella työpaikalla on oltava työvuoroluettelo, josta ilmenevät työajan alkamiset ja päättymiset. Työvuoroluettelo on laadittava niin pitkäksi ajaksi kuin mahdollista ja se on annettava viikkoa ennen siinä tarkoitetun ajanjakson alkamista. Lyhyemmällä varoitusajalla tarjottavasta lisätyöstä on oltava myös mahdollisuus kieltäytyä tai vaatia sen ehtoja uudelleen neuvoteltaviksi. Tavoitteena on ennakoitavuuden parantaminen, niin että työntekijä saa tiedon työvuoroistaan nykyistä aikaisemmin. Toinen tavoite on selkeyttää nykyistä oikeustilaa sen suhteen, lukeutuuko työaika työaikalain tarkoittamaksi säännölliseksi työajaksi vai lisätyöksi.
Lisäksi työaikalakia muutettaisiin siten, että vaihtelevaa työaikaa noudattava työntekijä ei voisi työsopimuksessaan antaa kestoltaan rajoittamatonta lisätyösuostumusta.
Hallituksen esityksessä ehdotetaan myös, että työntekijälle syntyy oikeus sairausajan palkkaan, jos työkyvyttömyysaikaan kohdistuva työvuoro on merkitty työvuoroluetteloon tai muutoin sovittu. Esityksestä ehdotetaan myös säännöstä, jolla turvataan työntekijän oikeus irtisanomisajan palkkaan vaihtelevaa työaikaa noudatettaessa. Vaihtelevaa työaikaa noudattavan työntekijän asema vastaisi näiden muutoksen jälkeen paremmin kiinteää työaikaa noudattavan työntekijän asemaa.
Uusi sääntely tuo lisää kustannuksia työnantajille, ja se voi tätä kautta vaikuttaa työllisyyteen negatiivisesti. Toisaalta työvuoroluetteloa koskevilla muutoksilla on todennäköisesti positiivisia vaikutuksia työpanoksen tarjontaan. Suurempi ennakoitavuus toivottavasti parantaa työntekijän mahdollisuuksia hankkia itselleen toimeentuloa useammastakin lähteestä. Lopullisia vaikutuksia kokonaistyöllisyyteen on mahdotonta ennakoida, mutta voimme realistisesti toivoa, ettei ehdotus ainakaan merkittävästi heikennä työllisyyttä ja että se voi parhaassa tapauksessa jopa lisätä sitä. Joka tapauksessa työntekijän asema paranee selvästi ja syntyneitä kohtuuttomuksia estetään ja rajoitetaan. Tätä tukevat myös nollasopimuslaisten työttömyysturvaan tulevat parannukset ja karenssin käytön uudet rajoitukset.
Koska reaktiot sekä alkuperäisen aloitteen tekijöiden että Suomen Yrittäjien parissa ovat olleet kriittisiä, voimme toivoa luoneemme kohtuullisen tasapainoisen kokonaisuuden. Ainakin minusta lakiehdotus on tasapainoinen ja hyvä.
Alkuperäisen aloitteen tekijöitä on syytä onnitella siitä, että he saattoivat eduskunnan ja hallituksen käsittelyyn merkittävän epäkohdan. Vaikka heidän ratkaisuehdotuksensa oli sellaisenaan mahdoton ja olisi ollut vahingollinenkin työllisyyden kannalta, heidän aloitteensa ilman muuta joudutti epäkohtien korjaamista. Työministeri Jari Lindström on avustajineen ja virkamiehineen luonut tasapainoisen kokonaisuuden, jonka toivon ja oletan läpäisevän eduskuntakäsittelyn. Vaihtelevan työajan sopimuksille tulee tasapainoiset pelisäännöt, samalla kun vaihtelevan työajan käyttö jää edelleen mahdolliseksi
