Eduskunnan vierailijalistojen julkistamisen yhteydessä on puhuttu yleisesti kansanedustajiin kohdistuvasta lobbauksesta. Termi on lainattu anglosaksisesta keskustelusta. Sana lobby on alun perin tarkoittanut rakennuksen aulaa, ja tässä tapauksessa sillä tarkoitetaan päättäjiin kohdistuvaa suostuttelua.
Korvaani särähti, kun sanaa lobbaaminen käytettiin muitta mutkitta myös virkamiehistä, jotka valistavat kansanedustajia ja ministereitä omien toiminta-alojensa asioista. Virkamiehillä pitääkin olla näkemyksiä siitä, millaisilla ratkaisuilla kansakunnan etua edistetään. He ovat kuitenkin ministerien, kansanedustajien ja kansan palvelijoita. Virkamiehillä on velvollisuus kertoa näkemyksistään, mutta heillä ei ole – eikä pitäisi olla – omaa etua pelissä.
Siksi he eivät ole lobbareita samassa mielessä kuin yrityksiä tai palkansaajia edustavat etujärjestöt tai itselleen resursseja ja mieluisaa lainsäädäntöä toivovat muut ulkoiset tahot. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja voi hyvinkin yrittää perustella päättäjälle sellaista talouspolitiikkaa, jonka arvelee palvelevan suomalaisten tuloja ja työllisyyttä. Suojelupoliisin johtaja voi esittää perusteluja sille, että tiedusteluvaltuuksia pitäisi laajentaa. Jos asiantuntijavirkamiehet esittävät perusteluja, kyse ei mielestäni ole lobbauksesta.
Keskustelussa on tullut esille näkemys, jonka mukaan virkamiehetkin ajavat omia etujaan. Taloustieteellisessä teorianmuodostuksessakin on kehitelty tällaisia ideoita. Niissä voi olla perää, mutta niitä ei pidä ottaa annettuna totuutena eikä varsinkaan kyynisesti hyväksyä jonkinlaisena yleisenä toiminta-ajatuksena. Hyvän virkamiehen ei pidä ajaa omaa etuaan. Suuri osa virkamiehistä toimii osittain – tai ehkä jotkut kokonaankin – hyvän virkamiesetiikan pohjalta, eikä sitä pidä väheksyä. Jos virkamiehiä kohdellaan omaa etuaan ajavina lobbareina, heille on hyväksyttävämpää ryhtyäkin lobbareiksi. Siksi pelkään, että tällainen keskustelu on virkamiehille demoralisoivaa. Jos virkamiehet puolustavat omia ”työpaikkojaan”, kysymys on korruptiosta eikä lobbaamisesta.
Suomessa on vallalla ehkäpä liiankin kyyninen ja erottelematon näkemys yhteiskunnan eri tahoista, jotka kaikki ajavat omaa etuaan ja pyrkivät julkiselle kukkarolle. Roolitus on kuitenkin pidettävä kirkkaana. Päättäjien on ajettava koko maan etua ja virkamiesten on palveltava heitä.
Samantapainen roolitusten epätarkkuus näkyy muuten siinä, miten keskustellaan yritys- ja elinkeinotuista. Olen itsekin ottanut välillä esille elinkeino- ja maataloustukien avokätisyyden. Tällöin minulta on kysytty, miten voin ”kritisoida tuen saajia”, kun olen kuulemma itse ”kokonaan tuetussa työpaikassa” virkamiehenä tai poliitikkona. Tässä sotketaan taas käsitteet kokonaan. Virkamies ja julkisen sektorin työntekijä – sairaanhoitaja, poliisi, tutkimuslaitoksen johtaja – ei tietenkään ole missään ”tuetussa” työpaikassa, vaan hän myy työpanostaan julkiselle vallalle.
Virkamiesten lobbauksesta kirjoittava toimittaja voi vastata näihin idealistisiin virkamiesmoraalin vaatimuksiin toteamalla, että samanlaista lobbausta ja päättäjien suostuttelua on tällainen toiminta kaikki tyynni. Mutta jos näin totaalisen kyynisiä ollaan, pitäisi sama kyynisyys kai ulottaa myös journalisteihin. Journalisteillakin on poliittisia mielipiteitä ja kaupallisia intressejä. Jos journalistit ajavat vain tällaisia intressejään, emme voi luottaa heihinkään, koska he ovat valmiita valehtelemaan, jotta mediatoiminta olisi kannattavaa. Näin ei tietenkään ole, ja journalismissakin on olennaista lähteä journalismin eettisistä periaatteista. En ollenkaan epäile, etteikö lobbauksesta kirjoittava Paavo Teittinen pyrkisi ensisijaisesti eettiseen ja korkeatasoiseen journalismiin. Mutta annetaan sitten tilaa myös virkamiesten moraalille, sitä vaatien ja sitä olettaen. Yhteiskunta lepää sosiaalisen pääoman ja yhteiskuntamoraalin varassa. Älkäämme suhtautuko siihen sinisilmäisesti, muttei myöskään tuhoisan kyynisesti.
