Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos julkaisi syyskuussa tutkimusraportin “Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo“. Se perustuu pääosin laajaan kyselytutkimukseen, joka kartoittaa suomalaisten kotitalouksien asenteita perhevapaita kohtaan.

Raportissa on paljon hyödyllistä perustietoa ja esimerkiksi työllisyysasteen tilastoinnin yksityiskohtiin pureudutaan siinä ansiokkaasti. Osa Ruotsin ja Suomen erosta naisten työllisyysasteessa selittyy sillä, että Ruotsissa perhevapaalla oleva tilastoidaan työlliseksi, jos hänellä on voimassa oleva työsuhde, Suomessa vain isyys- tai äitiysvapaalla olevat. Tämä onkin tärkeä ero, joskaan se ei osoita (kuten raportin kirjoittajat ilmeisesti ajattelevat), ettei naisten työllisyysastetta olisi syytä nostaa.

Raportti ja erityisesti sen tiedotuskärjeksi valittu väite kotihoidon tuen ja naisten työllisyysasteen (olemattomasta) yhteydestä toimivat kuitenkin tasa-arvon edistämistä vastaan ja perustuvat kyseenalaiseen analyysiin. Raportin keskeinen väite on, että kotihoidon tuen lyhentäminen tai poistaminen ei nosta naisten työllisyysastetta. Tämä väite oli THL:n tiedotteessa ja tiedotuksessa valittu myös raportin ydinviestiksi. Väitettä ei kuitenkaan kyetä raportissa perustelemaan, ja raportin kirjoittajat sivuuttavat aihetta koskevan uskottavan tutkimuksen. Tämä on erittäin valitettavaa, varsinkin jos raportin tiedote vaikuttaa nyt vireillä olevan perhevapaauudistuksen sisältöön. Jos päättäjät todella uskovat, että kotihoidon tuen ja naisten työllisyyden välillä ei ole yhteyttä, on varsin todennäköistä, että “uudistus” jää kosmeettiseksi näpertelyksi.

En aio tässä esitellä raporttia laajemmin, vaan suosittelen tutustumista siihen. Perustelen tässä näkemystäni, jonka mukaan raportti antaa kyseenalaisia politiikkasuosituksia, jotka eivät perustu hyvälle tutkimukselle. Tuomas Kosonen on Palkansaajien Tutkimuslaitoksen blogisivulla ansiokkaasti esittänyt samansuuntaista kritiikkiä.

Miksi asia on tärkeä

Taustaksi todettakoon, että Suomi on jäänyt sukupuolten tasa-arvossa jälkeen muista pohjoismaista. Naisten tulot jäävät reilusti jälkeen miesten tuloista. Tämä johtuu monista seikoista, mutta yksi keskeinen tekijä on sukupuolten yhteiskunnallisen työnjaon epäsymmetria. Naiset kantavat miehiä suuremman vastuun lasten ja kodin hoivatöistä, kun taas miehet erikoistuvat työuraansa. Kuten THL:n tutkimuksesta ilmenee, naisten pidemmät poissaolot työelämästä perheen lasten ollessa pieniä alentavat naisten työllisyysastetta. Ne näkyvät heikompana palkka- ja urakehityksenä myös töihin paluun jälkeen. Tiedämme muusta tutkimuksesta, että miehille vastaava ikävaihe on nimenomaan uran luomisen avainvaihe, jolloin tehdään urasiirtoja, valmiudet paranevat ja palkka nousee. Tämä vaihe jää monilla pitkään kotona lasten kanssa olevilta äideillä heiveröisemmäksi. Tämä näkyy myös naisten eläkeläisköyhyytenä.

Kotihoidontuki on keskeinen tätä epäsymmetriaa ylläpitävä sosiaaliturvan muoto. Kotihoidon tuen saajista on isien osuus vain 6,9 prosenttia (s. 122). Etuisuutta on perusteltu lasten edulla, mutta siitä on tullut myös eräänlainen vähän koulutettujen naisten kansalaispalkka tai perustulo. Lasten hoitamisesta kotona on tullut joillekin äideille jonkinlainen (huono) toimeentulon muoto, ja tämä näytään suomalaisessa yhteiskunnassa jopa hiljaisesti hyväksyttävän.

Tällainen lähtökohta on Pohjoismaissa surkean kunnianhimoton. Totta kai lapsiperheiden toimeentulosta on pidettävä mahdollisuuksien mukaan huolta, mutta hyvä pohjoismaisen feminismin lähtökohta on ilman muuta se, että naisilla ja miehillä on omat riittävät ansiotulot ja ura työntekijänä tai yrittäjänä. Parisuhteiden sisäisen tasa-arvon kannalta on elintärkeää, että kumpikaan osapuoli ei ole taloudellisesti liian riippuvainen toisesta.

Siksi nykyisen kotihoidon tuen lyhentäminen tai poistaminen naapurimaamme Ruotsin tapaan ja näiden resurssien käyttäminen parempaan päivähoitoon ja pidempään vanhempainvapaaseen ensimmäisen ikävuoden-puolentoista aikana olisi tasa-arvon kannalta oikea uudistussuunta. Sitä puoltavat myös viimeaikaisen mikroekonometrisen tutkimuksen tulokset, joiden mukaan varhaiskasvatus on ihmisen myöhemmän työuran kannalta hyödyllisin investointi.

Kotihoidon tuki ja työllisyysaste

THL:n tutkimuksen julkistajat olivat valinneet tiedotteensa keskeiseksi viestiksi sen, ettei kotihoidon tuen lyhentäminen tai poistaminen nostaisi naisten työllisyysastetta. Tälle väitteelle ei löydy perusteluja, sen enempää mainitusta tutkimuksesta kuin muustakaan tutkimuksesta. Vähän koulutetut (vain peruskoulun varassa olevat)  naiset jäävät kyllä työttömiksi suuremmalla todennäköisyydellä kuin muut naiset, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että heidän työllistymistodennäköisyytensä olisi nolla. Ainoa perustelu, joka raportissa tälle uskomattomalle väitteelle esitetään, on että osalla kotihoidon tukea pitkään käyttävistä naisista ei ole työsuhdetta mihin palata. Raportin pääkirjoittaja Minna Salmi kävi eduskunnassa Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa 7.11 toistamassa saman väitteen: “nämä naiset jäisivät työttömiksi tai työvoiman ulkopuolelle” (esityskuvissa). Totta tosiaan, jos naisia pidetään työmarkkinakelvottomina, miksei heille maksettaisi koko elämän ajalta äidinpalkkaa? Työmarkkinoilla syntyy ja loppuu noin 700-800 tuhatta työsuhdetta joka vuosi. Kyllä siinä muutama kotiäiti mukaan mahtuu.

THL:n raportti kuitenkin itse osoittaa, miten tärkeä rajapyykki juuri lapsen 3 vuoden ikä (kotihoidontuen yläraja) on (ks. Kuvio 1, s. 13). Kun nuorin lapsi täyttää 3 vuotta, äitien työllisenä olemisen todennäköisyys hyppää rajusti ylöspäin. Raportin kyselytutkimus vahvistaa niin ikään käsityksen, jonka mukaan tauon pitäminen työelämästä on yksi merkittävä motiivi (äitien) kotihoidon tuen käyttämiselle (s. 81). Tämähän ei missään tapauksessa ole eikä ole ollut perhevapaiden säätämisen tarkoitus.

Kotihoidon tuen työntarjontavaikutuksia on analysoitu Tuomas Kososen tutkimuksessa, joka hyödyntää kotihoidon tuen kuntalisän vaihtelua voidakseen identifioida kotihoidon tuen kausaalisen vaikutuksen. Kosonen löysi varsin vahvan vaikutuksen kotihoidon tuen ja työn tarjonnan välillä. Kososen tutkimus kylläkin mainitaan THL:n raportissa, mutta tavalla, joka osoittaa, että sitä ei ilmeisesti ole ymmärretty. Minna Salmi sanoi Tasa-arvoasiain neuvottelukunnalle, ettei Kososen tutkimuksesta voi tehdä kotihoidon tuen poistamista tai lyhentämistä koskevia kausaalipäätelmiä, koska tutkimus koski “eri asiaa” eli tuen kuntalisien muutoksia, ja hän toistaa saman käsityksen Tuomas Kososen blogikirjoituksen keskustelukentässä. THL:n kirjoittajaryhmä ja Salmi eivät ilmeisesti ymmärrä Kososen tutkimusmenetelmää. Kosonen hyödyntää nykyaikaisen ekonometrian tapaan sitä variaatiota, jota kuntalisissä on olemassa — jotta voitaisiin identifioida jotakin kotihoidon tuen muutosten kausaalivaikutuksista. Kausaalivaikutukset ovat tietysti epävarmoja, mutta Kososen tutkimus on tietääkseni ainoa, joka voi Suomen osalta niitä edes joten kuten valaista. Tämä keskustelu osoittaa, että VATT:n ekonomistien ja THL:n sosiologien pitäisi olla enemmän vuorovaikutuksessa keskenään, jotta metodiset lähestymistavat eivät tällaisella tavalla erkaantuisi.

Systeemiajattelu puuttuu

Raportti spekuloi siis sillä, mitä tapahtuu nykyisille kotihoidon tuen käyttäjille jos tukea lyhennetään tai se poistetaan. Siitä puuttuu tarpeellinen systeemiajattelu. Raportti vahvistaa käsityksen, jonka mukaan Suomeen on syntynyt pitkään kotihoidon tukea käyttävien, vähän koulutettujen ja heikon työmarkkina-aseman naisten ryhmä. Tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja kaikissa tasa-arvon ystävissä. Perhevapaauudistuksen tavoitteena tulisi olla se, että naisilla olisi nykyistä pidemmät ja ehyemmät työurat ja enemmän tuloja. Toimeentulon ei tulisi perustua lasten tekemiseen, ainakaan nykyaikaisessa pohjoismaassa. YK:n naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimuskin velvoittaa (ks. sen artikla 5) toimimaan niin, että naisten ja miesten rooleihin liittyvät kaavamaiset käsitykset heikkenevät ja naiset ja miehet ottavat yhtäläisen vastuun perheestä ja lapsista. Jos uudistus onnistuu, naisten työmarkkina-asema paranee, myös vähemmän koulutettujen. Ja jos pitkää kotihoidon tukea ei olisi olemassa, työnantajat ottaisivat nuoret naiset vakavammin eikä Suomessa olisi yhtä paljon naisia, joilta puuttuu työsuhde.

Kotihoidon tuki on naisansa

Ironista kylläkin, THL:n raportti ei sisälläkään oikeastaan mitään sellaista dataa, joka sotisi omia käsityksiäni vastaan. Se vahvistaa ennakkokäsityksen kotihoidon tuesta sukupuolittuneen yhteiskunnallisen työnjaon pönkittäjänä. Raportin kirjoittajat (tai oikeastaan Minna Salmi) lähtevät heikoille jäille oikeastaan vasta spekuloidessaan siitä, mitkä olisivat kotihoidon tuen lyhentämisen työllisyysvaikutukset. Salmi on sittemmin puolustautunut kritiikiltä sanomalla, ettei kirjoittajilla ole kantaa kotihoidon tukeen ja hänen puolestaan sitä voisi lyhentää. Raportin varsinainen politiikkasuositus on, että isille korvamerkittyä vanhempainvapaata pidennettäisiin. Näin voidaan toki tehdä, ja saada aikaan todennäköisesti mitätön yhteiskunnallinen muutos. Isäthän eivät tällä hetkellä edes käytä kaikkia tarjolla olevia vapaita.

Suomen julkistalous on valmiiksi rakenteellisesti alijäämäinen ja julkistaloutta merkittävästi heikentäviin uudistuksiin ei ole nyt eikä ensi vuosikymmeninä varaa. Perhevapaiden uudistaminen tasa-arvoa edistävällä tavalla on mahdollista, jos kotihoitoon uhrattuja resursseja käytetään lapsen ensimmäisen vuoden vanhempainvapaiden parantamiseen sekä päivähoidon resurssien lisäämiseen. Tasa-arvo ei etene jos kotihoidontuki jää ennalleen, ja siksi THL:n politiikkasuositus on ongelman sivuuttamista. On helppo hokea, että tasa-arvon pitää saada maksaa, mutta jos asioita halutaan oikeasti edistää, on turhaa rakennella julkistaloutta merkittävästi heikentäviä uudistuksia. Naisten työllisyysasteen nostaminen (miesten ohella) kotihoidontukea lyhentämällä on kuitenkin se lisäresurssi, joka luo perhevapaauudistukselle talouspoliittisia vapausasteita.

Sekä miesten että naisten työllisyysastetta on nostettava

Ehkä hieman hupaisallakin tavalla raportti ja Minna Salmi vertailevat naisten ja miesten työllisyysasteita eri koulutustasoilla ja toteavat, että pitäisi “pikemminkin” olla huolissaan lapsettomien miesten työllisyysasteesta (s. 14; sama tuli esiin Salmen esiintymisessä eduskunnassa). Salmi käy siis keskustelua siitä, kumman sukupuolen työllisyysastetta olisi nostettava ja kumpi sukupuoli tekee tarpeeksi tai liian vähän työtä – aivan kuin riideltäisiin siitä, kummalle kuuluvat kodin tiskivuorot. Karu totuus on tietysti se, että Suomessa on nostettava sekä naisten että miesten työllisyysastetta, jos mielitään rahoittaa hyvinvointilupauksemme. Ja entä jos toimittaisiin THL:n näkemyksiä mukaillen ja keskityttäisiin miesten työllisyysasteen nostamiseen? Silloinhan tuloilla mitattu sukupuolten eriarvoisuus kärjistyisi entisestään. Jos tasa-arvoa halutaan edistää, on syytä edistää naisten tulonmuodostusta enemmän kuin miesten, ja siihen ei ole oikoteitä, vaan se edellyttää, että naiset tekevät suhteessa miehiin tähänastista enemmän työtä, niin palkansaajina kuin yrittäjinä.

Ruotsin esimerkki

Ruotsi poisti kotihoidon tuen kokonaan vuoden 2016 alusta. Perusteluna oli, että vuoden 2008 alusta voimaan tulleesta tuesta oli tullut naisille “ansa”, joka heikensi heidän työmarkkina-asemaansa ja siksi myös sukupuolten tasa-arvoa (lakiehdotuksen perusteluja voi lukea esimerkiksi täältä). Minna Salmi lausui eduskunnassa käydessään, ettei Ruotsin kotihoidon tukea voi lainkaan verrata Suomen kotihoidon tukeen, mm. siksi, että Ruotsin tukea käyttävät vain maahanmuuttajanaiset. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta vaikka pitäisikin, se olisi ollut entistä vahvempi perustelu tuen lopettamiseen. Ruotsin kotihoidontukijärjestelmä oli hyvin lähellä Suomen vastaavaa. Se salli kunnille maksaa 3000 kruunun kotihoidon tuen, ja pääasiallinen ero Suomen järjestelmään oli, että tämän yli menevien kuntalisien maksaminen oli kielletty. Totta kai yksi lisäperustelu tuen lopettamiselle oli se, että se näytti tutkimuksen nojalla olevan erityisen suosittua maahanmuuttajavaltaisissa kunnissa. Mutta kaikki ne perustelut, joita “naisansan” purkamiselle Ruotsissa esitettiin, pätevät vähintään yhtä väkevästi Suomessa.

Raportin vastaanotto

Raportin ydinviesti, jonka mukaan kotihoidon tuki ei vaikuta naisten työllisyysasteeseen, meni valitettavan hyvin tiedotusvälineissä läpi. Kommentoin itsekin tutkimusta ja sen tiedotetta tuoreeltaan, ja varmasti liian aggressiivisesti ja epäkohteliaasti, mikä on harmittanut ja kaduttanut minua jälkikäteen. Pyydän tätä anteeksi THL:n tutkijoilta ja kaikilta.

Myönnän olleeni äärimmäisen pettynyt THL:n tutkijoiden valitsemaan ydinviestiin, koska pelkään pahoin sen jälleen kerran estävän olennaiset tasa-arvoa edistävät uudistukset – varsinkin kun kovan väännön jälkeen sentään oli saatu nykyhallitus liikkeelle tässä asiassa. Kommentoimme Tuomas Kososen kanssa THL:n raporttia myös radion Ykkösaamussa.

Monet tasa-arvon puolestapuhujat halusivat puolustaa raporttia ja sen johtopäätöksiä Tuomas Kososen ja itseni esittämältä ekonomistikritiikiltä. Tasa-arvovajehankkeen yksi alullepanija Anu Koivunen näki jopa Hbl:n kolumnissaan suoranaisena tappiona sen, että raporttia vastaan hyökättiin tällä ekonomistisella tavalla. Minun huonoihin käytöstapoihini on syytäkin puuttua, mutta minun on vaikeaa nähdä, miksi tasa-arvon ystävä puolustaisi THL:n viestiä perhevapaakeskusteluun. Tässähän on asiallisesti kysymys kotihoidon tuen muutosten sukupuolivaikutusten arvioinnista. Miksi pitäisi tasa-arvon nimissä puolustaa THL:n interventiota, joka a) sivuuttaa asiaa koskevan parhaan tutkimustiedon, b) pitää osaa naisista täysin työmarkkinakelvottomina ja c) lisää todennäköisyyttä sille, että meneillään oleva perhevapaauudistus jää voimattomaksi näpertelyksi?

 

 

Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 3 kommenttia

3
  1. Hei, kirjoituksessasi viitataan viimeaikaisen mikroekonometrisen tutkimuksen tuloksiin, joiden mukaan varhaiskasvatus on ihmisen myöhemmän työuran kannalta hyödyllisin investointi.

    Mistä tutkimuksesta/tutkimuksista on kyse?

    Karoliina Koskenvuo

  2. Hei Juhana!

    Keskustelimme tosiaan tiistaina 7.11. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Sukupuoli, talous ja valta -jaoston tilaisuudessa näistä asioista. Koska tässä blogissasi toistuvat samat väitteet, joita esitit siellä ja olet esittänyt muuallakin, ja koska blogitekstissäsi lisäksi on useita väärintulkintoja tutkimuksestamme tai muualla esittämästämme, toivomme saavamme tilaa kommenteille.

    Blogin lukijoille tiedoksi, että tuo tilaisuus, johon Juhana useampaan kertaan viittaa, oli siis TANEn jaoston keskustelu, ei eduskunnan tilaisuus tai jonkin sen valiokunnan kokous, jossa jompikumpi meistä olisi ollut esittämässä henkilökohtaista tai organisaatiomme lausuntoa, kuten Juhanan muotoiluista paikoin voisi tulkita. Oli aikatauluista johtunut sattuma, että kyseinen keskustelutilaisuus pidettiin eduskunnan tiloissa.

    Viittaat myös useampaan kertaan Minna Salmeen tutkimusraporttimme ”pääkirjoittajana”. Tutkimuksemme päätutkija on kuitenkin Johanna Närvi, joka myös on kirjoittanut blogissasi huomiota saavan luvun Äitien perhevapaat ja osallistuminen työelämään. Seniorimpana tutkijana ja kotihoidon tuesta käytyä poliittista keskustelua käsittelevien lukujen pääkirjoittajana, ja myös em. tilaisuudessa esitetystä vastuullisena, Minna ottaa kuitenkin mielellään kantaakseen poliittisen kuohun tutkimuksemme ympärillä.

    Oikaisuina väärintulkintoihin: Ensinnä, raporttimme ja sen aineistoina olevat kyselytutkimus ja työpaikoilla tehdyt haastattelut eivät kartoita ”suomalaisten kotitalouksien asenteita perhevapaita kohtaan” vaan äitien ja isien perhevapaiden käyttöä, käytön edellytyksiä ja esteitä; tämän lisäksi kyselyssä kysyttiin myös äitien ja isien mielipiteitä perhevapaiden kehittämisestä.

    Toiseksi, oletat raportin kirjoittajien ”ilmeisesti ajattelevan, ettei naisten työllisyysastetta olisi syytä nostaa”. Emme ole raportissa tai muuallakaan esittäneet, että naisten työllisyysastetta ei olisi syytä nostaa. Olemme esittäneet varauksia niihin optimistisiin odotuksiin, joita on kohdistettu kotihoidon tukikauden lyhentämisen työllisyysvaikutuksiin. Edelleen kirjoitat, että raportti ja erityisesti ”tiedotuskärjeksi valittu väite kotihoidon tuen ja naisten työllisyysasteen (olemattomasta) yhteydestä toimivat kuitenkin tasa-arvon edistämistä vastaan ja perustuvat kyseenalaiseen analyysiin”. Raportissa, tiedotteessa tai niiden ilmestymisen jälkeen julkaistuissa teksteissä tai käytetyissä puheenvuoroissa emme ole sanoneet, että kotihoidon tuella ei olisi yhteyttä naisten työllisyysasteeseen. Jatkat: ”Raportin keskeinen väite on, että kotihoidon tuen lyhentäminen tai poistaminen ei nosta naisten työllisyysastetta. Tämä väite oli THL:n tiedotteessa ja tiedotuksessa valittu myös raportin ydinviestiksi.” Emme ole esittäneet tällaista väitettä, vaan todenneet, että kun otetaan huomioon kotihoidon tuen lyhentämisen kohderyhmän pieni koko ja koulutustaso, tukikauden lyhentäminen ei nostaisi naisten työllisyysastetta merkittävästi.

    Tutkimuksemme osoitti, että kotihoidon tukikauden lyhentämisen kohderyhmä, eli kaksi vuotta täyttänyttä kuopusta kotihoidon tuella hoitavat äidit, muodostivat vuoden 2013 luvuin väestötasolla laskettuna noin 6 % alle 3-vuotiaiden lasten äideistä. Jos kaikki nämä äidit olisivat vuonna 2013 olleet töissä, naisten työllisyysaste olisi ollut 0,6 prosenttiyksikköä korkeampi kuin se oli; kokonaistyöllisyysasteen nousu jäisi noin 0,2 prosenttiyksikköön. Koska kohderyhmän äitien koulutustaso kuitenkin on alhaisempi kuin työvoimalla keskimäärin, työllisyysasteen nousu jäisi tätäkin vähäisemmäksi. Kotihoidon tuen lyhentämisen työllisyysvaikutuksiin julkisessa keskustelussa kohdistuneet odotukset viittaavat siihen, että moni olettaa kaikkien alle 3-vuotiaiden lasten äitien olevan kotihoidon tuella lapsen 3-vuotispäivään asti. Raportistamme selviää että näin ei tosiaankaan ole.

    Kolmanneksi, kirjoitat useampaan kertaan, että olisimme raportissa tai muualla antaneet politiikkasuosituksia kotihoidon tuesta. Raportissa ei ole annettu politiikkasuosituksia kotihoidon tuesta, ei myöskään raportin julkistamiseen liittyneessä tiedotteessa tai sen jälkeisissä keskusteluissa. Tutkimustulokset, kuten tieto kotihoidon tukea pitkään käyttävien äitien sosio-ekonomisista piirteistä tai siitä, miten muutkin tekijät kuin taloudelliset kannustimet ovat yhteydessä äitien työmarkkina- ja hoivaratkaisuihin, eivät ole politiikkasuosituksia. Sitä ei ole edes tilastollinen laskelma siitä, kuinka paljon tai vähän kaikkien parivuotiasta kuopusta kotihoidon tuella hoitavien äitien työllistyminen nostaisi työllisyysastetta, jonka Minna esitti THL-blogissaan 25.10. Ne ovat asioita, joita poliittisella päätöksentekijällä on mielestämme hyvä olla tiedossaan päätöksiä tehdessään, ja tehtävämme THL:n tutkijoina on tarjota päätöksentekijöille tutkimukseen perustuvaa tietoa.

    Raportin julkistamisesta tehdyssä tiedotteessa ja myös sen jälkeen esittämissämme puheenvuoroissa olemme esittäneet ainoastaan yhden politiikkasuosituksen eli sen, että isyysvapaata tulisi pidentää merkittävästi (vähintään neljään kuukauteen), jos perhevapaiden tasaisempaa jakautumista halutaan edistää – tämä oli myös tiedotteen otsikkona, eli tiedotuskärkenä. Tämä suositus on esitetty askelena kohti THL:n perhevapaisiin jo vuosia suosittelemaa 6+6+6 -mallia.

    Sitten kommentteihin. Kirjoitat, että ”Raportin pääkirjoittaja Minna Salmi kävi eduskunnassa Tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa 7.11 toistamassa väitteen (että koska osalla kotihoidon tukea pitkään käyttävistä naisista ei ole työsuhdetta mihin palata): ”nämä naiset jäisivät työttömiksi tai työvoiman ulkopuolelle” (esityskuvissa).” Minna ei ole sanonut, että kaikki vailla työsuhdetta olevat kotihoidon tukea vielä parivuotiaan kuopuksen kanssa käyttävät äidit jäisivät työttömiksi tai työvoiman ulkopuolelle. Näin hän on sanonut siitä ryhmästä näitä äitejä, jolla ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta (heitä oli 28 % ko. äideistä, ks. tarkemmin esityskuvassa oleva jako kolmeen koulutukseltaan eritasoiseen ryhmään! Sama kuva löytyy myös raporttimme julkistamistilaisuuden Slideshare-esityksestä). Tilastokeskuksen tuore Perheet ja työ 2016 -tilasto kertoo, että äidin koulutustaso on oleellinen tekijä pienten lasten äitien työllistymisessä: kun nuorin lapsi on täyttänyt 3 vuotta, pelkän peruskoulun varassa olevista äideistä reilu kolmannes on töissä, kun taas keskiasteen koulutuksen saaneista töissä on kolme neljästä ja korkeakoulutetuista lähes 90 prosenttia. Merkittävä osa vailla koulutusta olevista äideistä ei siis työllistyisi heti kotihoidon tukikauden päätyttyä riippumatta siitä, päättyykö kausi lapsen ollessa 2- vai 3-vuotias. Työllistymiseen myös pidemmällä aikavälillä saatetaan tarvita erityisiä työllistämistoimia. Pointtimme olikin, että pelkkä kotihoidon tuen poistaminen ei riitä kaikkien näiden äitien työllistämiseksi.

    Edelleen kirjoitat, että ”Raportin kyselytutkimus vahvistaa niin ikään käsityksen, jonka mukaan tauon pitäminen työelämästä on yksi merkittävä motiivi (äitien) kotihoidon tuen käyttämiselle (s. 81). Tämähän ei missään tapauksessa ole eikä ole ollut perhevapaiden säätämisen tarkoitus.” Kuten kuviosta s. 81 käy ilmi, äidit ovat maininneet kotihoidon tuen käytölle useita syitä, jotka eivät ole toisensa poissulkevia. Samasta kuviosta nähdään, että 96 % äideistä oli käyttänyt tai käytti vielä vastaushetkellä kotihoidon tukea, koska halusi viettää enemmän aikaa lapsen kanssa; tämä riippumatta siitä oliko äiti jo palannut töihin vai vielä kotona parivuotiaan kuopuksen kanssa. Lisäksi halun pitää taukoa ansiotyöstä mainitsevat syyksi lapsen hoitoon kotihoidon tuella useammin ne äidit (37 %), jotka ovat jo töissä kuopuksen ollessa parivuotias kuin ne äidit (26 %), jotka ovat vielä kotihoidon tuella. Tauko kiireisestä työelämästä onkin erityisesti korkeasti koulutettujen ja hyvätuloisten äitien yksi syy muutaman kuukauden kestävälle kotihoidon tuen käytölle, jonka jälkeen heillä on muita äitejä useammin mahdollisuus palata voimassa olevaan työsuhteeseen. Heillekin yleisimpiä syitä olivat silti halu olla lapsen kanssa ja kotihoidon pitäminen tärkeänä. Ja itse asiassa perhevapaiden säätämisen tarkoitus nimenomaan on mahdollistaa tauko työelämästä, jotta äiti tai isä voi hoitaa lastaan ilman pelkoa työsuhteen menettämisestä ja ansioiden romahtamisesta. Samaa mieltä olemme siitä, että kotihoidon tuki on kuitenkin huono toimeentulon muoto, ja että sukupuolten tasa-arvon kannalta on olennaista, ettei kumpikaan puoliso ole täysin riippuvainen puolisonsa tuloista.

    Vetoat myös jälleen Tuomas Kososen tutkimukseen, jossa hän osoitti yhteyden kotihoidon tuen kuntalisän korottamisen ja äitien työllisyysasteen alenemisen välillä. Toteat, että Kososen tutkimusta ”ei ilmeisesti ole ymmärretty” ja kerrot Minnan sanoneen TANEn jaoston keskustelussa, ”ettei Kososen tutkimuksesta voi tehdä kotihoidon tuen poistamista tai lyhentämistä koskevia kausaalipäätelmiä, koska tutkimus koski ”eri asiaa” eli tuen kuntalisien muutoksia”. Minna sanoi tilaisuudessa asiasta vielä muutakin, mutta tässä törmäämme siihen, että taloustieteilijä ei ilmeisesti ole sosiologin puhetta ymmärtänyt.

    Selvennämme: Riippumatta siitä kuinka pitkään äidit käyttävät kotihoidon tukea, he tekevät niin siksi, että he haluavat viettää aikaa lapsen kanssa ja pitävät kotihoitoa tärkeänä lapsen kannalta. Tästä lähtökohdasta on selvää, että jos tuki on suurempi, se voi kannustaa äitejä jäämään kotiin. Mutta pitkään, eli vielä parivuotiaan kuopuksen kanssa, kotihoidon tukea käyttävien äitien valintaa ei kuitenkaan ennusta saatu yhteiskunnan tuki, vaan muut tekijät: epäilys päivähoidon laadusta, työpaikan puuttuminen, äidinhoivan arvostaminen ja monilapsisuus. Jos äiti perustelee kotihoidon tuen käyttöä sillä, että yhteiskunnan tuki tekee lapsen kotihoidon mahdolliseksi, tämä vähentää todennäköisyyttä, että hän hoitaa kuopusta kotona vielä tämän ollessa parivuotias. Kun siis hoivaihanteet ovat äitien ratkaisuissa tärkeämpiä kuin taloudellinen tuki, ei ole todennäköistä, että kotihoidon tuen alentaminen tai tukikauden lyhentäminen ratkaisisi näiden äitien valintoja.

    Emme ole sivuuttaneet jälkimmäistä tilannetta koskevaa ”uskottavaa tutkimusta” – tiedossamme ei ole, että sellaista olisi tehty. Kososen tutkimus, johon uskottavuudella ilmeisesti viittaat, koski tuen korottamisen vaikutuksia. Valitettavasti ekonomistien tutkimusmenetelmillä ei pystytä ottamaan huomioon toimijoiden, kuten äitien, arvoja ja ihanteita, vaan toimijoiden keskeisimmäksi motiiviksi oletetaan taloudellisen hyödyn maksimointi. Juuri siksi päätöksenteon tueksi tarvitaan myös muiden tieteenalojen kuin taloustieteen tutkimusta.

    Olet sitä mieltä, että ”Ruotsin kotihoidontukijärjestelmä oli hyvin lähellä Suomen vastaavaa”. Tästä olemme eri mieltä. Suomessa kotihoidon tuki on universaali eli kaikkien käytettävissä oleva etuus, ja sitä myös käyttävät lähes kaikki pikkulapsiperheet ainakin joitakin kuukausia, koska lapsi on ansiosidonnaisen vanhempainvapaan päättyessä pieni (9–11 kk). Ruotsissa kukin kunta sai itse päättää, maksoiko kotihoidon tukea. Noin kolmasosa kunnista maksoi sitä, ja tuen turvin hoidettiin vain 2–3 prosenttia ko. kuntien 1–3-vuotiaista lapsista (ks. Ruotsin maaraportit http://www.leavenetwork.org).

    Kirjoitat, että ”Raportin varsinainen politiikkasuositus on, että isille korvamerkittyä vanhempainvapaata pidennettäisiin. Näin voidaan toki tehdä, ja saada aikaan todennäköisesti mitätön yhteiskunnallinen muutos. Isäthän eivät tällä hetkellä edes käytä kaikkia tarjolla olevia vapaita.” Oletko todella sitä mieltä, että isien perhevapaiden käytön lisääntyminen esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa on ollut ”mitätön yhteiskunnallinen muutos”? Harva pohjoismaisen tasa-arvon kannattaja, feminististä puhumattakaan, taitaa olla kanssasi samaa mieltä. Syitä siihen, miksi isät eivät tällä hetkellä käytä kaikkia tarjolla olevia vapaita, löytyy raportistamme. Ne viittaavat siihen, että juuri isyysvapaata pidentämällä voidaan isien vapaiden käyttöä lisätä. Pidemmän isyysvapaan käyttö on jo lisääntynyt kolmanneksesta puoleen isistä vuonna 2013 tulleen uuden isyysvapaan ja sen joustavamman käyttömahdollisuuden myötä (ks. raporttimme kuvio 4, s. 23).

    Ilahtuneina voimme todeta, että olemme samaa mieltä siitä, että ansiosidonnaista vanhempainvapaata on pidennettävä. Kokoomuksen perhevapaamallissa sitä kuitenkin ehdotetaan pidennettäväksi vain muutamalla viikolla. Kirjoitat, että ”julkistaloutta merkittävästi heikentäviin uudistuksiin ei ole nyt eikä ensi vuosikymmeninä varaa”. Minnan THL-blogissaan ehdottamasta ansiosidonnaisen vanhempainvapaan pidennyksestä pidentämällä isyysvapaata neljään kuukauteen syntyisi lisäkuluja noin 67 miljoonaa euroa. Tämä ei liene merkittävä heikennys julkistaloudelle. Samaa mieltä olemme myös siitä, että varhaiskasvatukseen osallistumisen lisäämiseen ja laadun parantamiseen tulee käyttää resursseja – se, mihin resursseja julkistaloudessa sijoitetaan, on aina arvo- ja valintakysymys.

    Minna Salmi, tutkimuspäällikkö, valtiot.tri (sosiologia)

    Johanna Närvi, erikoistutkija, yht.tri (sukupuolen tutkimus)

  3. Hei
    Kommentoin vielä paria näkökohtaa kirjoituksestanne.

    Teidän tulisi olla tietoisia siitä, miten asiantuntijatietoa käytetään ja olette vastuussa siitä, millainen viesti julkisuudessa valikoituu raportin ydinviestiksi. Ylläolevassa kirjoituksessa lievennätte väitteitänne vähän koulutettujen naisten työllisyyden ja kotihoidon tuen välisestä yhteydestä, ja hyvä niin. Merkittävä osa vähän koulutetuista naisista ei varmaankaan työllistyisi heti, siitä voimme varmaan olla yhtä mieltä. TANE:n tilaisuuden esityskuvassanne sitävastoin kerrottiin, että vähiten koulutetut naiset jäävät työttömiksi tai joutuvat työvoiman ulkopuolelle — eli ovat kelvottomia työmarkkinoille, voisin lisätä.

    Teidän tulisi myös olla tietoisia julkisen talouden budjettirajoituksesta. Käytännössä asetutte puolustamaan kotihoidon tukea, ja raportin viimeinen luku on eräänlainen poliittinen pamfletti sen puolesta. Tosiasia on, että jos halutaan tehdä tepsiviä uudistuksia, niiden on oltava budjettineutraaleja tai lähellä sitä. Perhevapaiden uudistamisen taloudellinen win-win-potentiaali on siinä, että kotihoidon tuen lyhentämisellä rahoitetaan päivähoidon laajentamista, niin että työllisyys ja tasa-arvo kohenevat. Totta kai voitte toivoa, että isäkuukausia lisätään, päivähoitopalveluja parannetaan, kotihoidon tuki on ennallaan ja mitään julkisia menoja ei vähennetä. Politiikan vaikeat valinnat häipyvät, kun ajatellaan että kaikkeen on varaa eikä viitsitä miettiä sitä, miten uudistukset rahoitetaan annetulla budjettikehyksellä.

    En ole huomannut julkisessa keskustelussa sellaista käsitystä, että kaikki äidit olisivat kotihoidon tuella kunnes lapsi täyttää 3 vuotta.

    Ellen väärin muista, ette raportissa lainkaan tiedosta yleisen työllisyysasteen nostamisen tarvetta.

    Ruotsin kotihoidon tuen järjestelmä oli lähes identtinen Suomen nykyisen kanssa, ainoa ero oli todellakin siinä, että se ei ollut Ruotsissa yhtä kattava järjestelmä eli sitä käytettiin vain osassa kuntia. Tämä ei tietenkään vaikuta järjestelmän hyötyjen ja haittojen vertailuun. Sitä suuremmalla syyllä tämä tukimuoto olisi Suomessa syytä poistaa, koska sen — ruotsalaisessa keskustelussa hyvin tiedostetut ongelmat — ovat tästä syystä tietysti vielä vakavammat Suomessa. Ruotsin naisjärjestöt ja niiden kattojärjestöt olivat musertavan ylivoimaisesti kotihoidon tuen poistamisen kannalla. Kirjoitatte yllä: “Samaa mieltä olemme siitä, että kotihoidon tuki on kuitenkin huono toimeentulon muoto ja sukupuolten tasa-arvon kannalta on olennaista, ettei kumpikaan puoliso ole täysin riippuvaine puolison tuloista”. Hyvä näin. Tällainen ajattelu ei säteillyt raporttinne tiedotuksesta eikä sitä oikein löydy raportistakaan.

    Totta kai isäkuukausien kiintiöiminen parantaa tasa-arvotilannetta. Niin se on tehnyt kaikissa pohjoismaissa ja toivon että tähän suuntaan edetään myös nyt vireillä olevassa uudistuksessa. Ruotsin kaltaisessa maassa tämä reformisuunta onkin avainasemassa. Se todella vaikuttaa tehokkaasti perhevapaiden tasa-arvoiseen käyttöön, koska maassa ei ole kotihoidon tukea. Suomessa on sitävastoin olennaista samaan aikaan puuttua suurimpaan epäsymmetrian aiheuttajaan, kotihoidon tukeen.

    Taloustieteellinen ja ekonometrinen tutkimus ei tietenkään oleta tai edellytä, että toimijoiden keskeinen motiivi on taloudellisen hyödyn maksimointi tai että äideillä ei olisi arvoja ja ihanteita tai että taloudelliset kannustimet olisivat jollain tavalla “tärkeämpiä”. Arvot ja ihanteet voivat olla ihmisille ylivertaisen tärkeitä. Silti havaitsemme sellaisia käyttäytymisvasteita, joita Kososen tutkimus kuvaa. Kososen tutkimus ei, niin kuin tällainen ekonometria yleensäkään, edellytä sitoutumista johonkin yksipuoliseen kuviteltuun homo economicus -ihmiskuvaan. Tällainen tutkimus kuitenkin kertoo edes jotain kausaaliyhteyksistä..

    Hyvin suunniteltu reformi olisi sellainen, jossa isäkuukausia lisätään, kotihoidontuki poistetaan ja päivähoitopalveluja parannetaan. Tämä olisi hyvin toteutettuna todennäköisesti mahdollista tehdä suunnilleen budjettineutraalisti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit