Olen ylpeä Helsingin ennätyksellisen suuresta palkkakehitysohjelmasta. Pelkästään kasvatuksen ja koulutuksen toimialan henkilöstölle suunnattiin se, mitä koko kaupunkitasoinen palkkakehitysohjelma on aiemmin kokoluokaltaan ollut. Palkkakehitysohjelma on hieno asia ja virkakunta on tehnyt sen työstössä nähdäkseni kattavaa valmistelua.
Valtaosa palkankorotuksen saajista on pienituloisia. Palkkakehitysohjelma tuo palkankorotuksen noin 7500 kaupungin työntekijälle, joista henkilöstöosastoltamme saaman arvion mukaan noin 4300 voidaan laskea pienituloisiksi.
Helsingin Sanomat (HS) on käyttänyt laskelmissaan pienituloisuusrajana 2350 euroa. Henkilöstöosastomme ei tällaista rajaa ole itse määritellyt, eikä meillä tällaisia rajalukuja varsinaisesti ole, mutta Helsingin Sanomien pyynnöstä tätä lukua on henkilöstöosastolla käytetty laskelmiin, joilla HS on halunnut palkkakehitysohjelmaa arvioida.
Myös Helsingin Sanomien tekemän määritelmän mukaan korotuksista lukumääräisesti valtaosa kohdistuu henkilöille, jotka ovat pienituloisia.
Viidettä kertaa toteutettu palkkakehitysohjelma on edellisinä vuosina toteutunut noin viiden miljoonan euron vuosipanostuksina. Tänä vuonna se toteutettiin merkittävästi suurempana, 14 miljoonan euron panostuksella. Koskaan aiemmin Helsingin palkkakehitysohjelma ei ole ollut kokoluokaltaan lähelläkään tätä mittaluokkaa.
Henkilöstön saatavuus on yksi Helsingin palvelutuotannon turvaamisen kannalta keskeisin ongelma. Väestön ikärakenteen muutokset ovat johtaneet siihen, että monilla aloilla, joilla kaupunki on suuri työllistäjä, on entistä vaikeampaa rekrytoida tarvittavaa määrää työntekijöitä. Tämä näkyy monilla eri aloilla.
Erityisesti varhaiskasvatuksessa ja hoiva-alalla ongelmaa on pahentanut valtiovallan päätökset, joilla henkilöstön osaamisvaatimuksia ja -mitoituksia on tiukennettu, ilman että on vastaavasti lisätty kyseisten henkilöstöryhmien koulutusmääriä.
Palkankorotukset eivät ole suinkaan ainoa ratkaisu ongelman korjaamiseksi, mutta ne ovat yksi työkalu. On totta kai myös huomioitava, että valtakunnalliset yleiskorotukset maksetaan näiden summien päälle.
Palkkakehitysohjelma on jaettu kunta-Helsingin seitsemään miljoonaan ja sosiaali-, terveys- ja pelastustoimialan (sotepe) seitsemään miljoonaan. Nämä on eriytetty toisistaan, eli lääkärit ja esimerkiksi varhaiskasvatuksessa työskentelevät eivät “kilpaile” tässä samasta rahasta. Sotepen budjetti tulee valtiolta eikä kaupungilta.
Kunta-Helsingin seitsemästä miljoonasta viisi miljoonaa on ohjattu kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla toimivien palkkoihin. Se on enemmän, kuin mitä palkkakehitysohjelma kokonaisuudessaan on aiemmin ollut.
Syksyn 2022 talousarvioneuvotteluissa virkakunta sai ennätyssuuren palkkakehitysohjelman laatimiselle ohjeistuksen, jonka mukaan ohjelmassa tulee kiinnittää erityistä huomiota aloihin, joissa työvoiman saatavuuden haasteet ovat suurimmat sekä kaupungin kaikista pienipalkkaisimpien työntekijäryhmien palkkauksen vahvistamiseen, jota täsmennettiin niin, että alle 2000 euron palkoista tulisi kaupungilla päästä eroon. Tällä ohjeistuksella ohjelma on myös nähdäkseni toteutettu.
Tätä ohjeistusta laajemmin me poliitikot emme kuitenkaan ole nyt, emmekä edeltävinä kerroilla, osallistuneet kohdentamisten päättämiseen tai korotusten allokointiin. Nämä ovat yksiselitteisesti olleet henkilöstöosaston vastuulla yhdessä toimialojen johdon kanssa. Toimialat ovat siis saaneet itse esittää priorisointeja henkilöstöosaston suuntaan. Luotan kaupungin toimialoihin, työntekijöihin ja virkamiehiin, jotka joutuvat päivittäin virkavastuulla vastaamaan ja hoitamaan elintärkeitä kaupunkilaistemme ongelmia ja palveluita.
Henkilöstöpula-aloilla kaupungin täytyy jatkuvasti vertailla omaa palkkatasoaan muiden samoista työntekijöistä kilpailevien työnantajien palkkatasoihin. Tämä tarkoittaa usein vertailua muihin kaupunkeihin, hyvinvointialueisiin ja myös yksityisiin yrityksiin.
Esimerkiksi lääkäreiden palkkatasossa Helsinki on jäänyt jälkeen Uudenmaan hyvinvointialueiden palkkatasosta merkittävästi. Lääkäripalkkojen ero naapurikuntiin, eli nykyisiin hyvinvointialueisiin, on Helsingille negatiivinen eli meillä voi olla lääkäritehtävästä riippuen jopa n. 500–1000 € / kk alhaisempi ansiotaso kuin Länsi-Uudellamaalla tai Vantaa-Keravalla. Lääkärivajetta pyritään tälläkin hetkellä täyttämään ostopalveluina, mikä on työnantajalle ja sitä myöden veronmaksajille merkittävästi kalliimpi vaihtoehto.
Palkkakehitysohjelma ei ole ratkaisu, se on yksi monista keinoista. Työvoiman saatavuus on ilmastonmuutoksen ohella tulevaisuutemme suurimpia ongelmia, jonka ratkaisemiseksi meidän tulisi olla avoimia, kokeilevia ja ennen kaikkea myöntää tosiasiat. Tilanne ei lähivuosina valitettavasti helpota, päinvastoin.
