Hallitus tavoittelee ”yhteiskuntasopimusta” (YKS), jolla työvoimakustannuksia saadaan alennetuksi viidellä prosenttiyksiköllä. Tavoite on kunnianhimoinen, koska Suomen kannalta vertailukelpoisissa korporatiivisissa maissa ei tietääkseni vastaavaa muutosta koskaan ole saatu aikaan. Työvoimakustannukset ovat kyllä joissakin maissa alentuneet kun siihen on ollut tarvetta, mutta yleensä tämä on tapahtunut makrotaloudellisen pakon kautta — korkean työttömyyden ja laman piiskan avulla. Espanja ja Portugali vuoden 2009 jälkeen ovat tästä esimerkkejä. Mutta juuri tästä syystä meidän kannattaa yrittää käynnistää moinen sopeutuminen sopimusteitse. Anders Borgin kanssa laatimassamme raportissa arvioimme sopeutumisen tarpeen 10-20 prosentiksi, ja Lauri Kajanojan tuore tuore arvio päätyy 10-15 prosentin sopeutumistarpeeseen. Tämä ei tietysti ole mitään eksaktia tiedettä, mutta dataa monipuolisesti tarkastelevan on vaikeaa päätyä muuhun johtopäätökseen kuin että kilpailukykyä on parannettava roimasti.
YKS:n varsinainen tavoitemuuttuja ovat siis keskimääräiset työvoimakustannukset. Ne ovat Suomessa liian korkealla suhteessa siihen, miten paljon keskimääräinen työtunti tuottaa arvonlisää — eli paljonko tuotetaan tavaroita ja palveluksia tuntia kohti ja millaisella hinnalla kyseisiä tavaroita ja palveluksia myydään. Kilpailukykykuilun olemassaolosta vallitsee talouden parhaiden asiantuntijoiden parissa laaja yksimielisyys.
Koska poliittisesti äärihäveliäässä Suomessa ei tohdita puhua kovin suoraan työvoimakustannusten alentamisesta, työajan pidentäminen ansioita nostamatta on nähty yhdeksi keinoksi päämäärän edistämiseksi. Mekaanisesti päätellen näin näyttää asia toki olevankin. Jos työaika pitenee 5 prosentilla ilman että bruttopalkat ja palkkiot nousevat ja työn tuottavuus säilyy ennallaan, yksikkötyökustannus alenee vastaavat 5 prosenttia. Kuukausipalkkalaisilla tämä voitaisiin tehdä jokseenkin ilman muutoksia nimellisissä sopimuspalkoissa. Tuntipalkoissa tilanne on tietysti toinen. Mutta useampi prosenttiyksikkö saataisiin aikaan jo sillä, että vähennettäisiin ylityökorvauksia ja muutettaisiin työaikalain määräyksiä, ja myös sillä, että luovuttaisiin ns. Pekkas-päivien kaltaisista ylimääräisistä lomaeduista. Näin voitaisiin työvoimakustannuksia alentaa ilman että palkansaajajärjestöjen karsastamia kuukausi- ja tuntipalkkojen näkyviä alennuksia tarvitsisi tehdä.
Työaikajärjestelyt olisivat siis yksi keino edetä kohti 5 prosentin päämäärää. Mutta koska työaikakeskustelu on saanut niin näkyvän aseman, monet ovat tulkinneet sen olevan yhteiskuntasopimuksen päämäärä sinänsä. Samalla keskustelu on täyttynyt maallikkoekonomistien mutu-mielenilmauksista, joissa kaikissa on yleensä sama sanoma: jos työaika pitenee, niin työttömyys lisääntyy ja/tai tuottavuus alenee. Viime päivinä myös SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on liittynyt tähän amatööritaloustieteilijöiden kuoroon.
Paitsi että tällainen keskustelu sekoittaa päämäärän ja keinon, päätelmä työttömyyden lisääntymisestä on huteralla pohjalla. Jos työajan piteneminen lisää työttömyyttä, työajan lyhentämisen pitäisi olla keino vähentää työttömyyttä. Talousteoria sen enempää kuin empiiriset kokemuksetkaan eivät tue tällaista johtopäätöstä. Tehtyjen työtuntien määrä ei tietenkään ole kansantaloudessa vakio. Ranskan kuuluisa 35 tunnin työviikon kokeilu ei johtanut työttömyyden alenemiseen. Ranskassa on tunnetusti korkea työttömyys, ja 35 tunnin säännöstä ollaan vähittäin luopumassa. Kun sopimusperäiset työtunnit muuttuvat, seurauksena on yleensä hyvin monimutkaisia käyttäytymisreaktioita joita ei edes voi ennakoida kovin hyvin.
Työtuntien joustaminen alaspäin yhteisillä sopimuksilla voi joskus olla joskus olla järkevää toimialakohtaista suhdannesopeutumista, mutta ei ole syytä uskoa, että yleinen työajan lyhentäminen alentaisi työttömyyttä. Aivan samasta syystä ei myöskään ole perusteltua uskoa, että työajan piteneminen lisäisi sitä. Jos työvoimakustannus alenee, nähdään sitävastoin hyvin suurella todennäköisyydellä työllisyyttä kohentava vaikutus.
Mutta myöskään hallituksen yhteiskuntasopimuksen puolustajien ei kannata ajatella, että juuri pysyvä keskimääräisen työajan piteneminen on tavoiteltava tai kovin realistinen sopimustavoite. Yhteenlaskettu työaika ei ylipäänsä ole vapaassa markkinataloudessa sellainen muuttuja, jota hallitus tai järjestöt voisivat pysyvästi ”suoraan” säädellä. Työajan järjestelyt sovitaan viime kädessä mikrotasolla, yrityksissä työnantajan ja työntekijän kesken. Vaikka normityöaikaa muutettaisiinkin, työntekijät ja yritykset muuttaisivat omia järjestelyjään tavalla tai toisella. Siksi työaikakeskustelu on paljon melua tyhjästä. Paljon tärkeämpää on lisätä työperäistä maahanmuuttoa, pidentää työuria, purkaa kannustinloukkuja ja alentaa rakenteellista työttömyyttä.
On silti aivan realistista ajatella, että esimerkiksi pekkaspäivistä ja sunnuntaityön pakollisesta tuplapalkasta luopumalla tai arkipyhiä siirtämällä saataisiin aikaan usean prosenttiyksikön paraneminen kilpailukyvyssä. Se olisi jo kelpo askel parempaan — ja toivon ja hieman uskonkin että vastuulliset työmarkkinajohtajat paraikaa käyvät selvitysmies Juhani Saloniuksen johdolla paraikaa juuri tällaisia neuvotteluja. Työaikajärjestelyt ovat keino työvoimakustannusten alentamiseksi, eivät päämäärä sinänsä.
