Juhana Vartiainen

Työvoima rajoittaa talouskasvua ja -politiikkaa … jo nyt eikä 5 vuoden päästä!

Miltei kaikilla Euroopan ja Pohjolan mailla on edessään samantapainen talouspolitiikan haaste. Väestön ikärakenne muuttuu, niin, että aktiivisen (työikäisen) väestön osuus pienenee samalla kun eläkeikäisten lukumäärä kasvaa. Toisin sanottuna, huoltosuhde muuttuu epäedullisemmaksi eli jokaisella työtä tekevällä on entistä enemmän työvoiman ulkopuolisia ”elätettävänään”.

Tämä on tietysti sinänsä myönteistä. Ihmiset elävät yhä kauemmin ja keskimääräisen eliniän piteneminen on jatkuvasti ylittänyt ennusteet. Eliniän piteneminen on tervetullut ilmiö. Laajan julkistalouden ja korkean veroasteen maissa se kuitenkin vaikeuttaa julkistalouden rahoitusta ellei eläkeikä nouse vastaavassa tahdissa. Yksilön nettopanos julkiseen talouteen riippuu nimittäin jokseenkin suoraan siitä, onko hän töissä vai ei. Olemme lapsina ja nuorina taakka julkistaloudelle — eli muille suomalaisille –, luomme työikäisinä julkistalouteen tuloja ja muutumme taas vanhalla iällä taakaksi.

Erityisen kalliiksi tulevat viimeiset ikävuodet, joiden aikana tarvitsemme hoitotoimenpiteitä. Mutta jo työelämästä pois jääminen tekee yksilön yleensä rasitteeksi julkistaloudelle, koska emme enää ole luomassa verotettavaa arvonlisää ja tuloverokin pienenee palkkatulon muuttuessä pienemmäksi eläketuloksi. Havainnollisten kuvien muotoon puettuja laskelmia iän ja julkistalouskontribuution vaikutuksista löytyy VATT:n maahanmuuttoa koskevasta analyysista, erityisesti sivun 37 kuviosta 14.

Julkisen talouden kestävyysvaje johtuu pääosin odotettavissa olevasta ikärakenteen muutoksesta. Mutta jo nykyisissä julkistalouden vaikeuksissa näkyy se, että työvoiman kasvu loppui vuonna 2009. Kuten Kansantaloudellisen aikakauskirjan numerossa 2/2014 olevassa artikkelissa osoitan, Suomen ja Ruotsin työllisyyskäyrät erkaantuivat selvästi toisistaan oikeastaan vasta vuonna 2oo9, jolloin työvoiman kasvu loppui Suomessa ja jatkui Ruotsissa.

Suomessa kuulee joskus sanottavan, että ikääntyminen ei ole ongelma, koska emme ole pekkaa pahempia: sama pulma ilmenee kaikissa Euroopan maissa ja pohjoismaissa. Tämä päätelmä on mieletön. Julkisen talouden rakenteellinen alijäämä ei lainkaan helpotu sen vuoksi, että monissa muissa maissa ehkä on samantapainen alijäämä. Päinvastoin.

Mitä sitten olisi tehtävä kun väestö ikääntyy ja huoltosuhde muuttuu epädullisemmaksi? Talouspoliittinen johtopäätös on oikeastaan lapsellinen yksinkertainen: on saatava suurempi osa väestöstä töihin. On nostettava työvoimaan osallistumisen astetta, on laskettava rakenteellista työttömyyttä ja on rohkaistava nuorten työikäisten työperäistä maahanmuuttoa. Näistä on toki kirjoitettu paljon. Jos emme saa lisää työtunteja talouteemme, meidän on ylivoimaisen vaikeaa rahoittaa hyvinvointivaltiotamme. Siksi talouspolitiikan on tällä ja ensi vuosikymmenellä pidettävä päätehtävänään  työllisten määrän ja työtuntien määrän lisäämistä.

Tämä on kuitenkin osoittautunut poliittisesti vaikeaksi. Monet suomalaiset eivät selvästikään usko, että työn tarjonnan lisääminen eli työhalukkaiden ihmisten määrän kasvu johtaa korkeampaan työllisyyteen. Tästä asiasta taloustiede on kuitenkin lähes musertavan yksimielinen. Kun työvoima kasvaa, kasvu johtaa myös työllisyyden kasvuun. Suhdannetilanne voi hidastaa tai nopeuttaa sopeutumista, mutta normaalisti toimiva markkinatalous imee kyllä kasvavan työvoiman. Epäuskoisilta voi kysyä, miltä maailma näyttäisi, jos tämä perustavanlaatuinen lainalaisuus ei pitäisi paikkaansa. Silloinhan työttömyysaste olisi väistämättä korkeampi suurissa talouksissa kuin pienissä talouksissa ja jo pelkkä väestönkasvu aiheuttaisi työttömyyttä.

Näitä työmarkkinoiden perustavia ominaisuuksia on käsitelty esimerkiksi Suomen Pankin raportissa ”Kasvattaako työn tarjonnan lisääminen työttömyyttä”. Siinä todetaan suorasukaisesti:

”Työn tarjonta ei siis vaikuta pitkän aikavälin työttömyysasteeseen. Ei ole mitään syytä olettaa, että suuremmassa taloudessa (esim. Ruotsi) olisi korkeampi työttömyysaste kuin pienessä taloudessa (esim. Suomi).”

Suomessa on kuitenkin pitkään ollut vallalla lähes traaginen väärinkäsitys, jonka mukaan ikääntymisongelmalle ei tarvitse tehdä eikä pidä tehdä mitään niin kauan kuin ei vallitse ”työvoimapula”. ”Työvoimapulalla” tarkoitetaan tällöin kaiketi tilannetta, jossa työnantajien on vaikea löytää työvoimaa, palkansaajien on helppo löytää työtarjouksia ja työttömyys on alhaalla.

Tällaista tilannetta ei kuitenkaan tule koskaan, ellei sitten työmarkkinoiden pelisääntöjä radikaalisti muuteta. Pelkästään se, että työvoima alkaa pienentyä, ei luo ”työvoimapulaa”, koska työtilaisuuksien määrä reagoi kerkeästi pienenevään työvoimaan. Kun työväki vähenee, yrityksiä jää perustamatta ja palkkapaineet nousevat. Työttömyys tuskin alenee muuta kuin aivan hetkellisesti.

Itse asiassa vuosien 2007-2011 kohtuuttoman korkeat palkankorotukset (suhteessa tuottavuuteen) saattoivat joiltakin osin olla  heijastus siitä, että työvoima oli alkanut pienentyä. Toisin sanoen, kun työvoima pieneni, palkansaajat ja niiden järjestöt kokivat neuvotteluvoimansa hyväksi. Työttömyyskään ei välittömästi noussut kovin korkealle vaikka finanssikriisi iski täydellä voimalla — koska niin monet poistuivat eläkkeelle. Jos työvoima olisi vuoden 2009 jälkeen jatkanut aiempaa kasvuaan, matalasuhdanne olisi todennäköisesti näkynyt välittömästi korkeampana työttömyytenä, mikä olisi hillinnyt intoa korottaa palkkoja. Eli, kun minulta jatkuvasti kysytään ”missä se työvoimapula näkyy”, niin yksi mahdollinen vastaus voisi todellakin olla ”se näkyy kilpailukyvyn romahtamisena, johon myötävaikuttivat työvoiman kasvun loppumisesta syntyneet kapeikot vuoden 2007 jälkeen”. Vastaus voi olla spekulatiivinen, mutta aivan ajattelemisen arvoinen.

Taloustieteilijät eivät kovin usein edes puhu ”työvoimapulasta”, koska koko käsite on epäselvä eikä sillä ole selvää taloustieteellistä sisältöä. Törmään silti kansalaiskeskustelussa jatkuvasti siihen, että kansalaiset kokevat itsensä petetyiksi ja harhaanjohdetuiksi. Ekonomistit ja päättäjät ovat muka varoitelleet edessä olevasta ”työvoimapulasta” — jota ei sitten tullutkaan. Joten taas kansalaisia johdettiin harhaan, näin ajatus kulkee.

Väärinkäsitys johtuu siitä, ettei osata erottaa toisistaan ikääntymisestä johtuvaa huoltosuhteen muutosta ja työmarkkinoiden rakenteista ja suhdanteista riippuvaa työmarkkinoiden työttömyyshävikkiä.

Huoltosuhteen heikkeneminen merkitsee sitä, että on ilman mutta järkevää lisätä työhaluisen työvoiman määrää, siitäkin huolimatta että meillä on työttömyyttä. Olisi toki parasta, jos työvoiman tarjontaa lisäävät uudistukset voitaisiin ajoittaa sellaiseen suhdannevaiheeseen, jossa myös työn kysyntä kasvaa kohisten. Siksi niitä olisi pitänyt tehdä jo 00-luvulla ja oikeastaan jo 1990-luvulla. Suomessa tällaiset uudistukset ovat kuitenkin olleet valitettavan vähäisiä suhteessa ongelman laajuuteen.

Monet, jotka periaatteessa ehkä ymmärtävät huoltosuhdeongelman vakavuuden, ovat kuitenkin edelleen sitä mieltä, ettei työn tarjontaa ole syytä lisätä ennen kuin työttömyys on alentunut. Niinpä esimerkiksi Antti Rinne on todennut, että maahanmuuttoa on kyllä syytä rohkaista joskus ”10-15 vuoden kuluttua”, kun ”työttömät on ensin saatu töihin”. Kuten yllä todettiin, tämä ajatus on kyseenalainen. Nykyisillä työelämän pelisäännöillä työttömyys tuskin ikinä laskee alle 6-7 prosentin, aivan työvoiman koosta riippumatta. Siksi Rinteen toivomaa tilannetta, jossa ”ensin” on työllistetty nykyiset työttömät, saadaan odottaa ikuisesti. Kun työttömyys laskee 6-7 prosentin tuntumaan, ärhäkät ammattiliittomme yhdessä paikallisen liukuman kanssa kyllä pitävät huolen siitä, että palkkojen nousuvauhti kiihtyy ja työllisyyskasvu salpautuu.

Samasta syystä on äärimmäisen hyödyllistä, että hallitus jo nyt sitoutuu pontevaan työn tarjontaa lisäävään politiikkaan. Tätä tukevat monet lisänäkökohdat.

Ensinnäkin, yritysten investointipäätökset eivät perustu vain tämänhetkiseen tilanteeseen vaan oletukseen siitä, miten Suomen kansantalous ja työmarkkinat kehittyvät tällä ja ensi vuosikymmenellä. Tällä hetkellä yritykset näkevät Tilastokeskuksen väestöennusteen ja pitkän aikavälin talousennusteiden valossa Suomen kansantaloutena, joka muistuttaa ikävästi Japania: työikäinen väestö ei kasva ja julkistalous on yksityisen sektorin kantokykyyn verrattuna liian suuri. Yrityksen näkökulmasta Suomi ei ole houkutteleva ympäristö: miksi tulla kilpailemaan pienenevästä työvoimaresurssista, vieläpä maahan, jossa julkistalouden rakenteellinen kestävyysvaje voi johtaa merkittäviin veronkorotuksiin?

Entä nykyinen työttömien armeija? Miten paljon se luo yritysten kannalta kasvumahdollisuuksia? Yritysten kannalta ei ole olennaista vain työvoiman määrä vaan myös sen hinta. Vaikka työttömyys nyt olisi korkealla, työvoimareservi ei ole yritysten näkökulmasta välttämättä kovin iso. Kansantalouden todellinen työvoimareservi on se mahdollinen työllisyyden lisäys, joka voi toteutua ilman että palkkojen nousupaine kasvaa liian suureksi. Jos tulopolitiikan perinteet ja pelisäännöt ovat suunnilleen ennallaan, ammattiliitot alkavat ajaa läpi merkittäviä yleiskorotuksia jo siinä vaiheessa, kun työttömyys on jossain 6-7 prosentin hujakoille. Siksi nykyinen noin 10 prosentin työttömyys voi laskea ehkä 6-7 prosenttiin. Koska 1 prosentti työvoimasta on noin 25 000 henkilöä, työttömyyden aleneminen voi nostaa työllisyyttä korkeintaan 75 -1 00 tuhannella henkilöllä. Se on toki merkittävä reservi, mutta ei jättiläismäinen. Mitä enemmän työn tarjonta kasvaa –esimerkiksi sitä kautta, että työperäinen maahanmuutto kasvaa –, sitä kauemmin voi myös työllisyyden kasvu jatkua ennen kuin se törmää yltyvien palkankorotusten pullonkauloihin. Jos hallitus osoittaa ottavansa työn tarjonnan vakavasti, yrityksetkin alkavat suhtautua Suomeen luottavaisemmin. Tulevaisuudenuskoa luovat rakenneuudistukset tukevat jo tämän päivän investointeja.

Lisäksi työvoiman tarjonta vaikuttaa aivan ratkaisevasti siihen, miten paljon finanssipolitiikasssa voidaan ottaa riskejä. Jos eläkeuudistus ja kasvava maahanmuutto luovat uskottavan näkymän monen vuoden työllisyyskasvusta, finanssipolitiikassa voidaan sallia suurempi velkaantuminen ja näin tukea kokonaiskysyntää nykyisessä hauraassa suhdannetilanteessa. Työn tarjontaa lisäävät rakenneuudistukset luovat siis tilaa suhdannepolitiikalle.

Kaikista näistä syistä on tärkeää, että Juha Sipilän hallitus on ottanut yhdeksi päätehtäväkseen sellaiset rakenteelliset uudistukset, joilla saadaan enemmän ihmisiä töihin. Eläkeuudistus toteutetaan, työperäistä maahanmuuttoa rohkaistaan ja rakenteellista työttömyyttä alennetaan työttömyysturvaa ja muuta sosiaaliturvaa uudistamalla. Suomen nousun tie on pitkä ja vaikea ylämäki, mutta sitä pitkin on nyt alettu kivuta.

 

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.