Juhana Vartiainen

Brexit — mitkä ovat oikeat johtopäätökset?

Yhdistyneiden Kuningaskuntien äänestys EU:sta eroamisesta on järisyttävä vaihe toisen maailmansodan jälkeisessä kehityksessä. Se voidaan tietysti suoraan tulkita nimellisarvostaan eli protestiksi Euroopan Unionia kohtaan. Eduskunnan täysistunnossa 1.7.2016 kuultiinkin tavanomaiset puheenparret siitä miten EU:n ”turhasta sääntelystä” on päästävä eroon ja unioni on tuotava ”lähemmäksi kansalaisia”. Tämä puhe on mekaanista ja moneen kertaan kuultua — ja menee ohi maalin.

On ilmeistä, että kansalaisten Britanniassa ilmaisema protesti juontuu suurelta osin muusta kuin EU:n toimista. EU on houkutteleva protestin kohde, varsinkin kun monissa maissa ja erityisesti Britanniassa poliittiset päättäjät ovat vuodesta toiseen kosiskelleet ääniä Unionia parjaamalla. Päävastuussa Brexit-fiaskosta on Torypuolue ja sen johtaja David Cameron, joka lupasi EU-kansanäänestyksen, jotta oman puolueen rivit saataisiin yhtenäisemmiksi. Tulos on, että Torypuolue on hajalla, Labour on hajalla, EU on hajalla ja ehkäpä kohta koko UK on hajalla jos Skotlanti päättää itsenäistyä ja onnistuu liittymään EU:hun.

Kun tutkii tarkemmin sitä, ketkä äänestivät eroamisen puolesta, ei EU kuitenkaan enää näytä olevan protestin varsinainen kohde.

Äänestystulos oli luuserien kapina, protesti menestyjiä vastaan. Ja erityisesti niiden protesti, jotka eivät ole päässeet osallisiksi etenevän globalisaation hyödyistä. Eron puolesta äänestivät vanhat ja vähän koulutetut, jäämisen puolesta nuoremmat ja paremmin koulutetut. Eroa vastaan äänestivät Lontoo ja monet muut suuret ja kansainväliset kaupungit, eron puolesta Englannin vanhojen ja nyt rappeutuneiden ja työttömyyden runtelemien sydänmaiden ihmiset.

Mutta vastaan äänestivät myös monet muut, joita nykyaika harmittaa, pelottaa ja ahdistaa. The Economistin post-Brexit numeron (2.7-8.7) Bagehot-kolumnisti raportoi kyselyistä, joiden mukaan Brexit-äänet olivat kanavoituneet ”feminismin, sosiaaliberalismin, vihreyden, internetin ja kapitalismin” vastustajilta.

Siksi puhe ”unionin saamisesta lähemmäksi kansalaisia” tuntuu kovin tyhjältä. Tuskinpa Englannin entisten teollisten sydänmaiden pitkäaikaistyöttömät ovat mitenkään kärsineet EU:n väitetystä ”byrokratiasta” ja ”ylisääntelystä”. Päinvastoin, juuri tällaiset alueet ovat hyötyneet EU:n rakennerahastoista. Cornwall on samaisen Economistin analyysin mukaan hyötynyt Englannin kreivikunnista kaikkein eniten EU:n määrärahoista, mutta se äänesti vankasti exitin puolesta.

Aika ja tila eivät riitä kaikkien Brexit-kampanjassa esitettyjen EU:ta koskevien hassujen väitteiden läpikäyntiin. EU:n ”ylisääntelystä” ja ”byrokratiasta” olemme toki kaikki kuuliaisesti oppineet puhumaan paheksuen. Riittäköön kaksi näkökohtaa. Kun 30 maata jakaa yhteistä rahaa, vaikka pientäkin niin kuin nyt, ei voida luottaa vain sosiaaliseen pääomaan eli kaikkien rehellisyyteen ja hyvään tahtoon. Jonkinlainen hallinnollinen kontrolli eli byrokratia on tarpeen. Etelä-Euroopassa on joskus käytetty EU:n varoja tavalla, jossa selvästikin olisi tarvittu enemmän byrokratiaa eli hallinnollista valvontaa.

Toinen näkökohta on, että ihmisillä niin Britaniassa kuin muuallakin näyttää olevan täysin yliampuvia käsityksiä EU:n suunnattomasta byrokratiasta. EU:n komission palveluksessa on suunnilleen yhtä paljon virkamiehiä kuin mitä on keskikokoisen eurooppalaisen kaupungin palkkalistoilla. Ei sen kauhistuttavampaa.

Yksi selvä teema sekavasta Brexit-keskustelusta kuitenkin nousee, ja se on maahanmuutto. EU:n perusvapauksiin kuuluu ihmisten vapaa liikkuminen unionin sisällä, ja se oli selvästikin monien Brexitin puolesta äänestäneiden yksi keskeinen syy äänestyspäätökseen. Mutta paradoksaalista on, että Yhdistynyt Kuningaskunta kuuluu tutkimusten ja analyysien  mukaan niihin kansantalouksiin, jotka nimenomaan ovat hyötyneet maahanmuutosta. Britannian vahva talouskasvu ja työllisyyskasvu ovat nojanneet työvoiman kasvuun jota on kantanut maahanmuutto. Maahan on nimenomaan muuttanut hyvin työllistyviä ihmisiä ja maan joustavat ja kilpailulliset työmarkkinat ovat imeneet tulokkaat töihin. Tämä on puolestaan vahvistanut julkistaloutta.

Ihmisillä on toki demokratiassa oikeus vastustaa ihmisten liikkuvuutta vaikka siitä useimmat hyötyisivätkin. Mutta ei Euroopalla paljon toivoa ole, jos se taas suistuu nationalismin ja nativismin pauloihin. Euroopan Unionia tarvitaan globaalien ympäristöongelmien ja ihmisten liikkuvuuden maailmassa entistäkin enemmän.

Toinen, tähän liittyvä, murheellinen havainto on Britannian puoluekentän polarisoituminen. Yhdistyneet kuningaskunnat ovat monessa asiassa edustaneet järjen pragmaattista ääntä. Financial Times on maailman paras sanomalehti, jonka kolumnistit ja pääkirjoitukset ymmärtävät hyvin markkinatalouden lähtökohdat mutta ovat aina myös suhtautuneet terveen pragmaattisesti akateemisten taloustieteilijöiden välistä turhankin puhdasoppisiin ajatuksiin. Nyt Britannian puoluekenttää näyttävät hallitsevan nativistisia ja kansallismielisiä äänenpainoja omaksuvat Toryt ja toisaalta vanhakantaisen sosialistin johtama Labour. Voisiko kaksipuoluejärjestelmästä vielä sukeutua jonkinlainen maltillinen, markkinatalouteen ja sosiaaliseen omatuntoon nojaava keskivoima, kuten Financial Timesin kolumnisti Philip Stephens peräänkuuluttaa?

Kansallismielisyys ei ole vastaus mihinkään, mutta häviäjien kapina on todellisuutta eikä se ole vailla perusteita. Globalisaatio ja taloudellinen integraatio ovat valtava myönteinen voima, joka koko ajan nostaa miljoonia ihmisiä rutiköyhyydestä edes siedettävään elämään. Ihmiskunta tuskin enää edes pysyisi hengissä ilman kansainvälistä kauppaa, vaihdantaa ja liikkuvuutta. Viime vuosikymmenet ovat nostaneet köyhiä keskiluokkaan, mutta  vanhojen rikkaiden maiden sisällä kehitys on ollut ruman näköistä: vain eliitti on pärjännyt hyvin. Branko Milanovicin analyysi osoittaa hyvin, miten voittajia ovat olleet köyhien maiden valtavat väkijoukot sekä rikkaiden maiden pieni eliitti. Rikkaiden maiden köyhät ja alempi keskiluokka on jäänyt osattomaksi, ja tulos näkyy niin Brexit-äänestyksessä kuin Donald Trumpin kannatuksessa.

Siksi Brexit-äänestyksen johtopäätös oman politiikkani ja puolueeni politiikan kannalta on selväpiirteinen. Kun uudistamme Suomea, meidän on otettava tulonjaon ja oikeudenmukaisuuden näkökohdat äärimmäisen tarkasti huomioon. Tämä on iso poliittinen haaste, koska Suomi ilman muuta tarvitsee markkinaehtoisia uudistuksia ja erityisesti kilpailullisemmat työmarkkinat. Mutta samalla on pidettävä huoli siitä, että pienituloisimmista pidetään huolta ja että talouskasvun hyödyt jakautuvat riittävän tasaisesti. Osmo Soininvaaran ajatuskulkuja myötäillen, tarvitaan ”vasemmistolaista markkinaliberalismia” joka ei tingi tulonjaon oikeudenmukaisuudesta mutta ymmärtää hintamekanismin ja markkinakilpailun tarpeellisuuden. Onnistuuko Kokoomus olemaan Suomelle sellainen markkinatalouden ja sosiaalisen omantunnon sisäistänyt voima jota Financial Timesin Philip Stephens yllä peräänkuuluttaa? Sen puolesta aion minä toimia.

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.