Suomeen vuosina 2015-2017 tulleista 41 000 turvapaikanhakijasta runsaat 12 000 on saanut myönteisen päätöksen. Osapuilleen 25 000 tapauksessa on tullut kielteinen päätös tai hakemusta ei ole käsitelty (sen ilmeisen perustettomuuden vuoksi tai siksi että se kuuluu toiselle EU-maalle). Kielteisen päätöksen saaneita on vastaanottokeskuksissa tällä hetkellä noin 11 000, suurin osa odottamassa valituksensa käsittelyä.

Jos valitus on hylätty, voidaan puhua ”laittomasti maassa olevasta” henkilöstä. Mutta sekään ei tee rikollista, ellei syyllisty rikokseen tai koeta aktiivisesti välttää palauttamista. Joskus puhutaan löysästi ”paperittomista”, mutta se on huono ja epätarkka nimitys. Moni oikeasti turvaa tarvitseva on saapunut maahan ilman matkusasiakirjoja.

Palautusjonossa on tällä hetkellä noin 1400 ihmistä. Monelle palautusta odottelevalle keskeinen syy viivästykseen on se, että lähtömaa ei toimita matkustamisen mahdollistavia asiakirjoja kuten passia.

Turun puukotuksen jälkeen on keskusteltu siitä, pitääkö kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita valvoa nykyistä enemmän. Turun puukottajahan asui vastaanottokeskuksessa. Perussuomalaiset ovat esittäneet jopa koko ryhmän jonkinlaista eristämistä paikkaan tai paikkoihin joista he eivät voi poistua.

On kuitenkin luotaantyöntävä ja oikeudellisesti mahdoton ajatus, että kielteisen päätöksen saaneita kohdeltaisiin ryhmänä jonkinlaisena vaarallisena rikollisjoukkona, joka olisi eristettävä. Se, että on hakenut turvapaikkaa ja saanut kielteisen viranomaispäätöksen tai oikeuden päätöksen, ei ole peruste ihmisen vapauden riistolle. Turvapaikanhakijat tai paperittomat turvapaikanhakijat eivät ole kollektiivisesti syyllisiä Turun puukotukseen. Siksi ajatus jonkinlaisesta vankilasta – Halla-Aho on ilmeisesti puhunut jopa ”saaresta” on kammottava.

Ajatus on myös epätarkoituksenmukainen. Kielteisen päätöksen saaneiden joukossa saattaa ilmeisesti olla ”pahiksia”, väkivaltaiseen käyttytymiseen alttiita tai jopa alun perin ISIL:in lähettämiä agentteja. Tällaisia ihmisiä koskevan eurooppalaisen tiedustelutiedon on kuljettava paremmin viranomaisten välillä, ja vastaanottokeskuksissa on kyettävä tähänastista tehokkaammin valvomaan ja salaisen poliisin tyyliin varjostamaan näitä tapauksia. Turun epäillyn puukottajan tapauksessa tietoa oli selvästikin tarjolla, mutta ilmeisesti poliisin resurssit eivät riittäneet tarkempaan valvontaan ja tarkkailuun.

Joka tapauksessa on huomattava, että jo nykyinen lainsäädäntö antaa mahdollisuuden vaarallisena pidetyn henkilön säilöönottoon. Siihen riittää osoitus henkilön mahdollisesta vaarallisuudesta tai siitä, että on koettanut välttää lainvoimaista palautusta. Meillä on siis olemassa lainsäädäntö, jolla voidaan estää vaarallisena pidettyä henkilöä liikkumasta vapaasti.

Jos palautettavien valvonnan tiivistämistä todella pidetään tarpeellisena, voisi periaatteessa ajatella ”palautuskeskuksia” joissa olisi mahdollista jonkin verran nykyistä tiiviimpi valvonta. Sellaiseenkaan ei tietysti liittyisi vapauden riisto. Paula Risikko tarkoitti Mikkelin pohdiskeluillaan selvitettäväksi tällaista mahdollisuutta eikä mitään vankilaa.

Jotkut kielteisen päätöksen saaneet voivat koettaa kadota ja siirtyä toiselle paikkakunnalle tai vaikkapa Ruotsiin. He saattavat myös päätyä myös surkeaan asemaan pimeillä työmarkkinoilla, joilla heitä voidaan mielin määrin hyväksikäyttää.

Viime vuosien ja vuosikymmenten kokemukset ovat osoittaneet sen, miten epätarkoituksenmukaista on koota katkeria ihmisiä ja erityisesti nuoria miehiä yhteen paikkaan – varsinkin jos mukana on väkivaltaisesti radikalisoituneita tai ISIL:in toimijoita. Halla-ahon leirisaari olisi ilmeisesti aika lähellä sitä, mitä ISIL voisi toivoa: paljon nuoria ja toivottomia miehiä yhdessä omien agenttien kanssa – maaperää katkeruudelle ja kiihottamiselle, ja kohta uusia jihadistitaistelijoita heitettäväksi terrorismin rintamille. Kannattaa muistaa, että ISIL:n hurjimmista ja raaimmista toimijoista useat olivat raaistuneet ja radikalisoituneet nimenomaan Guantánamon vankileirillä.

Pahisten luominen vankilassa ja sitten ulosheittäminen ei siksi todellakaan ole hyvää politiikkaa. He ovat ongelma, minne he päätyvätkään. Ja vaikka eristyksissä ei suorastaan luotaisi jihadisteja, on vaikeaa nähdä, mitä eristyksestä hyödytään. Suomessahan ei ole kovin helppo piileskellä ja lähtökohta on, että ihmiselle kuuluu vapaus. Viranomaiset voivat ilmoittautumisvelvollisuuden avulla valvoa kielteisen päätöksen saaneiden liikkeitä. Monet nuoret kielteisen päätöksen saaneet ovat enemmän kuin sosiaalityön kuin vankilan tarpeessa.

Tällaiset päättelyt ovat varmaankin olleet taustalla sisäministeriön arvioissa, joiden mukaan kielteisen päätöksen saaneiden pakottaminen erillisiin keskuksiin ei ole tarkoituksenmukaista. Siksi suhtaudun varauksin myös ajatukseen palautuskeskuksista.

Petteri Orpo totesi Kokoomuksen eduskuntaryhmän kesäkokouksessa, että kielteisen lainvoimaisen päätöksen saaneiden eli laittomasti maassa olevien palauttamisen vaikeuttaminen ei ole sopusoinnussa oikeusvaltion periaatteiden kanssa. Ja niinhän asia on. Eduskunnan säätämiä lakeja tulee noudattaa ja niihin nojaavaa viranomaistoimintaa ei saa vaikeuttaa. Tämä nostaa joidenkin turvapaikanhakijoiden tapauksessa katkeran vastakkainasettelun, koska moni turvapaikanhakija voi kielteisestä päätöksestä huolimatta pitää kotimaataan vaarallisena. Päätösprosessi voi tehdä virheitä kumpaankin suuntaan.

Kirkon työntekijät ja monet hyvään pyrkivät yksityiset kansalaiset ovat koettaneet tukea nuoria afgaanipoikia, ja kokevat vääryytenä sen, että hyvin Suomen sopeutuva ja ”kunnollinen” nuorimies pakkopalautetaan. Ja murheellistahan se voi ollakin. Silti lakeja pitää noudattaa eikä viranomaistoimintaa saa häiritä. Oikeusjärjestyksemme on suojakilpemme agressiivista nationalismia, ääriliikkeitä ja fasismia vastaan, ja lakia on noudatettava silloinkin, kun tuntuu pahalta. Kuten Kai Mykkänen A-studiossa eilen 23.8. totesi, turvapaikkapolitiikkaamme täytyy nykymaailmassa myös kuulua efektiivinen kielteisen päätöksen mahdollisuus.

Vain perusteltu tieto suoranaisesta kuolemanvaarasta tai vastaavasta voisi olla yksilötasolla riittävä peruste sille, että koetetaan estää palautusta ja vaikeuttaa viranomaisten toimintaa. Siinä tapauksessa kaiketi turvapaikkaprosessissa olisi tehty virhe. Jokainen toimii tällaisessa tapauksessa omantuntonsa varassa.

Julkisuudessa on keskusteltu myös siitä, pitäisikö tällaiseen viranomaistoiminnan vaikeuttamiseen liittää nykyistä kovempia sanktioita. Nythän laiton maassa oleskelu on sakolla rangaistava rikkomus, eikä avunanto tällaisessa tapauksessa käsitykseni mukaan ole yleensä rangaistavaa.

Voisin nukkua rauhallisemmin, jos tällaista lakimuutosta ei tarvitsisi tehdä, ja haluaisin ainakin tietää, onko tällainen viranomaisten toiminnan vaikeuttaminen edes kovin yleistä. Mitään ”paperittomien auttamisen kriminalisoinnin” esitystä ei ole siis tällä hetkellä olemassa. Auttaa saa, mutta viranomaisia ei saa estää toimeenpanemasta lakiin perustuvia päätöksiä.

Toimintatapa, jolla voitaisiin selvästi lievittää näitä ongelmia, olisi helpottaa ja nopeuttaa työlupien ja työhön perustuvien oleskelulupien myöntämistä niille turvapaikanhakijoille, jotka ovat selvästi sopeutuneet ja sopeutumassa suomalaisille työmarkkinoille. Olemme saaneet lukea tapauksista, joissa ilmeisesti hyvin Suomeen sopeutuneita ja työhalukkaita nuoria on pakolla poistettu maasta, vaikka työpaikka olisi tarjollakin, koska kuulemma ei ole tällaisen työvoiman ”tarvetta”. Täma toimintatapa perustuu vanhentuneeseen talousajatteluun eikä palvele ketään. Yhden työtilaisuus ei ole keneltäkään muulta pois. Ja jos paperiton on vaarassa joutua töihin pimeille työmarkkinoille orjamaisiin oloihin, työ- ja oleskeluluvan saanti tietysti parantaisi ratkaisevasti hänen asemaansa.

Vain yhtenä esimerkkinä voisi todeta, että Kainuussa on tunnetusti pulaa metsäkoneiden käyttäjistä. Olen jokseenkin varmaan, että turvapaikan hakijoiden joukossa olisi nuoria miehiä, jotka näkisivät metsäkonekoulutuksen Suomessa parempana vaihtoehtona kuin paluun kotimaahan.

 

.