Pohjoismainen hyvinvointivaltio alkaa olla poliittinen hokema, mutta sen perusajatus on mainio. Pohjoismaat ovat vahvoja markkinatalouksia ja osallistuvat täysillä kansainväliseen työnjakoon. Se luo vaurautemme. Mutta pohjoismaissa on myös laaja julkinen palvelutalous. Se valmentaa meidät toimimaan kapitalismissa, hoitaa sairautemme ja tasaa markkinatalouden luomia riskejä.

Näin pohjoismaiden malli yhdistää kapitalististen ja sosialististen periaatteiden parhaat puolet.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion taloudellinen perusta on Suomessa kuitenkin hauraampi kuin edelleenkään kaikissa puolueissa tunnutaan ymmärtävän. Hauraus johtuu väestön ikääntymisestä, jota hyväkään tuottavuuskasvu ei kompensoi.

Laaja hyvinvointivaltio merkitsee sitä, että olemme kaikki osakkaita toistemme elämässä, koska rahoitamme toinen toisiamme, iästämme riippuen. Sosiaaliturvaa osana sitä voidaankin pitää eräänlaisena valtion ja sen kansalaisten välisenä sosiaalisena sopimuksena. Huoltosuhteen ollessa epäsuotuisa ei kansalaisten nykyisiin vapaaehtoisiin päätöksiin perustuva työpanoksen tarjonta riitä niiden verotulojen tuottamiseen, joilla hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturva nykytasossaan rahoitetaan.

Ei kenenkään päättäjän tavoite – tietenkään – ole ihmisten kurjistaminen, vaan kollektiivisen hyvinvointilupauksen lunastaminen. On kuitenkin edesvastuutonta ajatella, että hyvinvointivaltion tulevaisuus olisi turvattuna ilman reformeja. Hyvinvointivaltion rahoittaminen ei ole mahdollista ilman työllisyysasteen tuntuvaa nostamista. Siksi lopulta työmarkkinat ja työllisyysaste ratkaisevat julkisen talouden kestävyyden. Tällä hetkellä työllisyysasteemme on edelleen liian alhainen, jotta voisimme suhtautua hyvinvointimenojen rahoitukseen turvallisin mielin.

Hyvinvointipalvelut on luotu ihmisen vapauden edistämiseksi. Mutta ne luovat myös pakon tehdä työtä ja osallistua – tästä peruslogiikasta olemme harhautuneet liian kauaksi.

Yksilöllä ja julkisella vallalla on kahdensuuntainen oikeuksien ja velvollisuuksien yhteys. Oikeuksia ja velvoitteita suhteessa muihin suomalaisiin ja julkistalouteen.

Meillä on oikeus ja vapaus saada turvaa sairautta ja työttömyyttä vastaan, saamme koulutusta, hoivaa ja infrastruktuuria. Oikeuksiamme vastassa on velvollisuus tehdä työura ja tuottaa verotuloja. Valtiolla on tietysti velvollisuus huolehtia ihmisestä, jos toimeentulon hankkiminen ei onnistu, mutta myös oikeus odottaa, että ihminen ottaa itse elämästään vastuun. Yksilöllä on viime kädessä oikeus toimeentulotukeen, työttömyysturvaan ja työnvälityksen palveluihin, mutta yhteiskunnan ja valtion näkökulmasta velvollisuus huolehtia toimeentulostaan ja työkyvystään tai vähintään pyrkiä velvollisuuksien täyttämiseen.

Viime aikoina olemme nähneet keskustelua lähinnä oikeuksista, emmekä tasapainottavaa keskustelua velvoitteista. Siksi tämä velvollisuuksien ja oikeuksien tasapaino on Suomessa valitettavasti pahasti hämärtynyt.

Yhteisen hyvän pelastamiseksi jokaisen työkykyisen on otettava vastuu omasta toimeentulostaan. Tämä vaatii reformeja, joita hallitus nyt toteuttaa.

Jos yksikään suomalainen ei hallitusohjelmasta huolimatta muuta käyttäytymistään, ei hallitusohjelmassa olisikaan järkeä. Hallitusohjelman tavoite on kuitenkin kannustaa ihmisiä nimenomaan käyttäytymismuutokseen. Vastaavia reformeja on jo tehty ja nähty muissa pohjoismaissa, jotka ovat onnistuneet luomaan kestävämmän pohjan hyvinvointiyhteiskunnalleen.

Monien huoli ymmärrettävästi kytkeytyy nyt siihen, miten pidämme huolen yhteiskunnan heikoimmista ja vähennämme eriarvoisuutta. Kun jo tällä hetkellä rahoitamme pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskuntamme velalla, ei meillä huoltosuhteen heiketessä ole varaa tulevaisuudessa pitää huolta kenestäkään, jos toimia ei tehdä nyt. Rinne/Marinin hallitukset ratkaisivat sisäisiä riitojaan lisävelalla ja siirsivät vaikeat päätökset muiden ratkottavaksi. Nyt vaikeat päätökset on tehtävä.

Tämä uudistustie on vaikea, mutta se on pakko käydä. Olemme pohjoismaista ainoa, joka takaa kaikista velvoitteista kieltäytyjällekin toimeentulon, jonka taso vieläpä kilpailee ikävän menestyksekkäästi matalapalkkatyön ansiotason kanssa. Sosiaaliturvareformi ei siis ole vain budjettitasapainokysymys. Suomi tarvitsee sosiaaliturvan, joka tukee sen tarpeessa olevia mutta ei passivoi.

Me elämme symbioosissa. Jokaista ihmistä tarvitaan, jokaisen panos hyödyttää kaikkia.

 

P.S. Kristityn vastuu ja velvollisuus tehdä työtä

Jotkin seurakunnat ja jopa arkkipiispa näyttävät ottaneen kriittisesti kantaa hallitusohjelmaan. Teologit keskustelkoot, enkä minä ole kummoisempi kristitty, mutta Raamattua ahkerastikin lukeneena haluaisin muistuttaa myös pohjoiseurooppalaisen kristillisyyden velvollisuusetiikasta.

Raamatusta löytyy vaikka kuinka paljon ohjeita ja viisautta siitä, miten ihmisen tulee täyttää velvollisuutensa ja ansaita leipänsä. Ihmisen kasvu aikuiseksi sisältää jokaisen kohdalla oivalluksen siitä, että on otettava itse vastuu omasta elämästä. Monet muistavat ehkä hieman suorasukaisenkin 2. Tessalonikalaiskirjeen 3. luvun virkkeen ”Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä”. Samaa sanomaa on suuri kirja täynnä. ”Joka peltonsa viljelee, saa leipää kyllin, mutta tyhjän tavoittelija on mieltä vailla.”, kertovat Sananlaskut (12:11). Jos kristitty haluaa puolustaa Orpon hallituksen ohjelmaa, Raamatusta löytyy siihen aineksia.