Kreikan dramaattiset talousjärjestelyt testaavat nyt Euroopan Unionin ja euroalueen instituutioita. Tätä kirjoitettaessa vallitsee hauras alustava sopu, jonka euromaiden valtionpäämiehet ja valtiovarainministeriöt saivat aikaan viikolla 29. Se mahdollistaa neuvottelujen käynnistämisen Kreikan mahdollisesti tarvitsemista uusista tukitoimista mutta sitoo samalla Kreikan poliittiset päättäjät rajuihin kansantalouden ja julkistalouden toimintaa muuttaviin uudistuksiin. Kreikan euroero ja pankkiromahdus ovat edelleen mahdollisia, mutta nyt on ainakin viitoitettu kaita polku jolla ne voidaan välttää jos kaikki menee hyvin. En osaa asettaa näille lopputulemille todennäköisyyksiä.
Kreikka on ahdingossa, koska maassa pyritään — tai tulisi pyrkiä — merkittäviin rakenneuudistuksiin samaan aikaan kun maa on syvässä taantumassa ja taloutta kuristava suhteellisen kustannuskilpailukyvyn paraneminen eli kustannustason aleneminen on meneillään.
Tässä ilmenevät talous- ja rahaliiton poliittisten instituutioiden puutteet. Niitä voi havainnollistaa vertauksella. Kuvitellaanpa, että Kreikka olisi kriisikunta, nimeltään vaikka ”Hellasby”, Suomen tai Ruotsin kaltaisessa maassa. Hellasbyssä olisi nousukauden aikana investoitu rajusti kiinteistöihin, ja koko kunnan kiinteistöhinnat olisivat nousseet. Samalla olisivat nousseet Hellasbyn palkat ja hinnat, niin että vähittäiskaupat ja bensa-asemat myisivät tuotteensa kalliimmalla kuin muualla maassa. Hellasbyn kuntapoliitikot olisivat lisäksi väärentäneet kunnan taloustilastoja jotta valtiovarainministeriössä tilannetta seuraavat virkamiehet eivät havaitsisi kunnan talouden kasvutekijöiden haurautta. Kiinteistöspekuloinnin ja velkaantumisen mahdollistama tulonmuodostus olisi kasvattanut myös rajusti kunnallisvirkamiesten määrää.
Kun Hellasbyn kiinteistökupla puhkeaa ja taloustilastojen väärennykset paljastuvat, havaitaan että Hellasby on ylivelkaantunut eikä selviä sitoumuksistaan. Hellasbyn kunnalliset investoinnit putoavat rajusti, yrityksiä menee konkurssiin ja työttömyys lisääntyy. Sekä yritykset että kuntatyönantaja irtisanovat.
Tällaisessa tapauksessa valtiovalta ja muut kunnat puuttuvat asiaan. Ne voivat järjestellä Hellasbylle tukilainoja, mutta samalla koetetaan puhdistaa Hellasbyn kunnallispolitiikka. Pahimmat rötöstelijät tai sisäpiiriläiset hoidetaan syrjään ja kunnallispolitiikassa nousevat uudet puolueet valtaan. Valtion määräämä selvitysmies käy läpi Hellasbyn kunnallispolitiikan viat. Hellasby käy läpi kovan taantuman, mutta valtiovalta voi tukea Hellasbytä kriisikunnille myönnettävien tukien avulla. Lisäksi valtakunnalliset sosiaaliturvajärjestelmät ohjaavat jo automaattisesti julkisia varoja Hellasbyhyn, saavathan monet sen työttömät sekä työttömyysturvaa että asumis- ja toimeentulotukea. Lisäksi valtiovalta voi aikaistaa ja suunnata vaikkapa moottoritieinvestointejaan, niin, että ne ylläpitävät Hellasbyn toimeliaisuutta. Koska Hellasbyn kriisi osuu samaan aikaan koko valtakunnan taantuman kanssa, valtiovallan elvyttävä alijäämäpolitiikka sopii hyvin myös Hellasbyn tilanteeseen.
Jos kyseessä olisi siis yhden maan kriisikunta, muu julkistalous tukisi sitä monin tavoin samalla kun sen toimintatavat uudistetaan. Ja jos euroalue olisi yksi valtio, jolla on oma budjetti, kriisiä hoidettaisiin eri tavalla kuin nyt. EU:ssa tai euroalueella ei kuitenkaan ole kovin merkittäviä yhteisiä julkistaloudellisia resursseja. Siksi Kreikan tukeminen rajoittuu pääasiassa tukilainajärjestelyihin.
Euroalueen ja EU:n poliittinen ”arkkitehtuuri” ei siis ole paras mahdollinen ratkomaan nykyisen kaltaista kriisiä. Asioita hoidettaisiin eri tavalla — ja minäkin antaisin aika toisenlaisia suosituksia — jos EU olisi USA:n kaltainen liittovaltio jolla on sekä oma keskuspankki että liittovaltion budjetti.
Minäkin uskallan puolustaa viime viikolla saavutettua sopua. Kreikassa on kerta kaikkiaan päästävä liikkeelle julkistaloutta ja veronkantoa tervehdyttävissä uudistuksissa. Useimmat Saksan, Suomen ja Hollannin vaatimat uudistukset ovat lisäksi sellaisia, jotka Kreikan kannattaisi tehdä ilman mitään painostustakaan. Mutta jos Kreikka etenee tällä tiellä, ei ole mitään syytä olla maata kohtaan kovamielinen vaan on edettävä myös velkajärjestelyissä. Näin tulkitsisin myös Angela Merkelin antamia signaaleja. Mutta pääministeri Tsiprasin määräämä Kreikan kansanäänestys on todennäköisesti ollut Merkelin näkökulmasta epäsolidaarinen teko. Euroopan valtionpäät ovat yleensä toisiaan kohtaan solidaarisia ja tukevat toisiaan, kun tarkoitus on saada läpi epäsuosittuja rakenneuudistuksia, Mutta kun Alexis Tsipras vei neuvottelutuloksen Kreikan kansan ratkaistavaksi ja toivoi kansalaisten äänestävän sitä vastaan, Merkel lienee pitänyt tällaista menettelyä todella vyön alle lyömisenä.
Saavutettu sopu on myös tulkittu kreikkalaisten väheksymiseksi tai nöyryyttämiseksi tai sitten jonkinlaiseksi velkamoralismiksi. Ekonomistin näkökulmasta nämä tulkinnat ovat outoja. Ilman minkäänlaista moralismiakaan voi hyvin perustein väittää, että julkistalouden vastuuton hoito johtaa ajan mittaan umpikujaan. Ekonomisti on myös tottunut ajattelemaan, että taloudet voivat ajautua kielteisiin lopputuloksiin vaikka kukaan ei yksilötasolla toimisi erityisen moitittavasti. Jos monilla tai kaikilla on taipumus kiertää veroja tai maksaa lahjuksia, järkevän ja moraalisenkin yksilön kannalta voi olla viisainta toimia maan tavan mukaisesti. Hyväkin kansalaisyhteiskunta voi juuttua huonoon tasapainoon.
Monet tarkkailijat erityisesti Atlantin toisella puolella ovat tulkinneet kriisin eurohankkeen umpikujaksi ja epäonnistumiseksi. Mutta Euroopan integraatio on aina edennyt kriisien kautta, ja nyt nähdyt dramaattiset tapahtumat voi myös nähdä uuden Euroopan synnytystuskina jotka johtavat kohti parempaa. Koska monet Suomessakin nyt suhtautuvat eurojäsenyyteen epäillen, voisin tässä kirjoituksessa yrittää luonnehtia myös valoisampaa argumenttia.
Euroalueen nykyiset vaikeudet voi ensinnäkin nähdä pikemminkin alkuvaiheen sopeutumisvaikeuksina kuin pysyvinä valuvikoina. Kun ja jos tästä ahdingosta joskus noustaan, on vaikea kuvitella että poliittiset päättäjät missään euromaassa hevillä antaisivat oman kansantaloutensa kustannustason nousta samalla tavalla kuin mitä tapahtui 00-luvulla. Suurempaa varovaisuuteen velvoittaisivat sekä nyt nähdyn taantuman karmeat kokemukset että EU:ssa hyväksytyt tiukemmat yhteiset talouspoliitiikkasäännöt. Nyt kehkeytyneiden epätasapainojen pohjimmainen syy löytyy nimenomaan siitä, että euromaiden kustannustasot divergoivat, erkaantuivat toisistaan. Vastedes tällaiseen kehityskulkuun on syytä puuttua jo varhaisessa vaiheessa ja kovallakin kädellä. Se edellyttää tietysti varsin vastuullista ja kurinalaista talouspolitiikkaa jokaisessa maassa sekä myös yhteisiä konsultaatioita valtiovarainministerien kesken.
Yhteisen pankkiunionin avulla kyetään niinikään toivottavasti ylläpitämään rahoitusmarkkinoiden vakautta.
Toiseksi, eurokriisi saattaa toivottavasti liikkeelle myös uusia avauksia, joilla alueen kriisiherkkyyttä vähennetään ja kriisinsietokykyä parannetaan. Niiden ei tarvitse edellyttää sellaisia maiden välisiä pysyviä tulonsiirtomekanismeja, joille ei ainakaan tällä hetkellä löydy poliittista tukea. Ne voivat myös mainiosti olla sopusoinnussa ”no bailout” -säännön kanssa. Ns. viiden presidentin visionäärinen raportti luotaa kiinnostavasti näitä tulevaisuuden mahdollisuuksia.
Kolmanneksi, nykyinen kriisi on kaikesta huolimatta johtanut melkoisiin rakenteellisiin uudistuksiin, jotka tulevat ajan mittaan nostamaan työllisyyttä ja kokonaistuotantoa sekä vahvistamaan julkistaloutta. Pitkän aikavälin talouskehityksen kannalta juuri rakenteelliset muutokset ovat ratkaisevia. Sekä Espanjassa että Portugalissa on muutettu työmarkkinoiden pelisääntöjä. Molemmissa maissa sekä myös Italiassa ja Kreikassa on lisätty markkinaehtoista kilpailua. Ja jos Kreikka lainkaan etenee nyt lupaamallaan tiellä, sen politiikan ja talouden toimintatavat muuttuvat syvällisesti.
Tästä näkökulmasta voisi myös väittää, että euro toimii, ehkä kovakouraisesti mutta kuitenkin. On vaikeaa kuvitella mitään muuta poliittista mekanismia, joka näin suoraviivaisella ja rajulla tavalla pakottaisi päättäjät uudistuksiin. Jos Kreikan vuosikymmeniä vanhaa korruptiota saataisiin näin kitketyksi ja julkistaloutta ja veronkiertoa tervehdytetyksi, se olisi tietysti aikamoinen saavutus yhdelle rahayksikölle. Jos joukko varsin erilaisia maita haluaa yhteiseen talous- ja rahaliittoon, sellaiset poliittiset keskustelut, joita nyt käydään, ovat väistämättömiä — jossain vaiheessa niiden on pakko nousta esille.
Ymmärrän toki tällaista argumentointia vastaan nousevan kritiikin. Nyt nähty kriisi on toki ollut kohtuuttoman kova monen eteläisen euromaan kansalaisen kannalta, ja se on johtanut moniin tragedioihin. Mutta uudistuneet rakenteet ja läksynsä oppineet poliittiset päättäjät voivat viitoittaa myös parempaa tulevaisuudenkuvaa — kunhan Euroopan poliittiset järjestelmät purjehtivat läpi näiden vaikeuksien.
Joka tapauksessa jännitysnäytelmä jatkuu. Aion lähitulevaisuudessa palata lähemmin siihen kysymykseen, missä määrin Suomen talousvaikeuksia voi laittaa eurojäsenyyden piikkiin.
