Juhana Vartiainen

Hallitusohjelman talouspolitiikka

Neuvottelut hallitusohjelmasta ovat ohi ja hallitusohjelma on julkaistu. Ohjelma on kolmen puolueen neuvottelujen tulos. Kukaan ei liene siihen sataprosenttisen tyytyväinen eikä kai sellaista voi odottaakaan. Ohjelma on kolmen puolueen ja niiden voimasuhteiden näköinen — ja siinä mielessä Suomen kansan näkemysten näköinen. Itselleni oli uusi ja intensiivinen kokemus olla mukana neuvotteluissa. Viimeistään kuolemani jälkeen ilmestyvät päiväkirjani kertovat mehukkaat yksityiskohdat.

Kokoomukselle oli neuvotteluissa kynnyskysymys, että julkinen talous tasapainotetaan ja lähdetään liikkeelle työelämän uudistamisessa. Kaikkine syylineen ja ryppyineenkin ohjelma on tältä osin  onnistunut. Tällä on Suomelle — ja minulle henkilökohtaisestikin — suuri merkitys. Lähdin politiikkaan, koska olin huolestunut Suomen poliittisen järjestelmän kyvyttömyydestä uudistaa työmarkkinoita ja tasapainottaa hyvinvointivaltion rahoitus. Nyt näissä asioissa päästään liikkeelle. Ohjelma sisältää suoria budjettisäästöjä 4 miljardin verran, ja sitten muita valtion ja kuntien taloutta vahvistavia suunniteltuja säästöjä ja välillisiä vaikutuksia. Vuoteen 2021 mennessä tavoitellaan julkisen talouden vahvistumista 6 miljardilla eurolla. Kahden miljardin lisävahvistumisen lasketaan tulevan mahdollisen yhteiskuntasopimuksen vaikutuksista, reformien epäsuorista vaikutuksista sekä mahdollisista sellaisista lisäsäästöistä, jotka pannaan toimeen, mikäli yhteiskuntasopimus epäonnistuu.

Loppukesään mennessä laaditaan hallituksen toimintasuunnitelma ja aloitetaan vuoden 2016 budjetin valmistelu.  Valtiovarainministeriö julkaissee syksyllä, seuraavan taloudellisen katsauksensa yhteydessä, päivitetyt ennusteet ja painelaskelmat julkisen talouden tilasta. Siinä vaiheessa tarkentuu kuvamme hallitusohjelman vaikutuksista ja varmaan tarkennetaan myös suhdannepoliittisia päätöksiä säästöjen ja panostusten ajoituksesta.

Muutama huomio hallitusohjelman talouspolitiikasta on paikallaan. Ennen vaaleja keskusteltiin kiivaasti julkisen talouden sopeutustarpeesta ja puolueet esittivät siitä erilaisia arvioita. Kun hallitusohjelmaa ryhdyttiin tekemään, otettiin heti ja sen enempää mukisematta lähtökohdaksi valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin virkamiesten arviot sopeutuksen tarpeesta. Tämä kannattaa äänestäjien painaa mieleensä ja muistaa seuraavienkin vaalikampanjoiden aikana. Samalla tavalla tullaan todennäköisesti tekemään vastedeskin. Virkamiehet eivät ole tietenkään ole erehtymättömiä. Silti tämän soveltavan talousanalyysin parissa toimivien virkamiesten joukon kollektiivinen näkemys muodostaa käytännössä parhaan ja oikeastaan ainoan mahdollisen lähtökohdan talouspolitiikan valmistelulle.

Hallitusohjelma sisältää myös kunnianhimoisen sitoutumisen työllisyyden nostamiseen, niin että vuonna 2019 (15-64-vuotiaiden) työllisyysaste olisi 72 prosenttia. Tämä tarkoittaa työllisyyden kasvua noin 100 000 henkilöllä vuodesta 2015. Vain noin puolet tästä toteutuu valtiovarainministeriön kevään 2015 näkemyksen mukaan ”automatiikalla” eli suhdanteiden normalisoitumisen avulla. Reformeilla on saatava aikaan toinen puolikas. Tämä on kunnianhimoinen lähtökohta ja pakottaa hallituksen todella etenemään uudistustyössä. Viime vuosina työllisyys ei ole kasvanut lainkaan. Hallituksen rohkea sitoutuminen antaa kansalaisille ja poliittiselle oppositiolle myös erittäin kouriintuntuvat eväät hallituksen onnistumisen arviointiin 4 vuoden päästä. Työllisyyden lisääminen ei ole helppoa kun kotimainen työikäisten määrä ei kasva.

Ohjelma sisältääkin määrätietoisen sitoutumuksen työn tarjonnan lisäämiseen ja työelämän uudistuksiin.  Tarjontapuolen merkittävimpiä uudistuksia ovat kannustinloukkujen pienentäminen ja ansiosidonnaisen työttömyysturvan reformi. Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta on tarkoitus säästää 200 miljoonaa euroa, ja tämä on tietysti viisasta tehdä niin, että työttömyys laskee mahdollisimman paljon. Käytännön toteutusta mietittäessä kuullaan työmarkkinoiden osapuolia ja asiantuntijoita. Nyt päästään tekemään uudistuksia, joita muissa pohjoismaissa on tehty jo aiemmin ja jotka helpottavat sopeutumista väestön ikääntymiseen.

Työn kysyntää lisätään työllistämisen kynnyksiä alentamalla. Hallitusohjelman laatijat luottavat tässä vahvasti paikalliseen sopimiseen. Tarkoitus on tehdä kaikissa yrityksissä mahdolliseksi sopia asioista ja poiketa työehtosopimuksesta mikäli paikallinen yhteisymmärrys syntyy. Tämä edellyttää myös henkilöstön aseman vahvistamista. Yleissitovat työehtosopimukset säilyvät perälautana johon henkilöstö voi vedota jos yksimielisyyttä ei saavuteta — tämä oli työryhmäkeskustelujen vahva henki. Käytännön etenemisessä tarvitaan sekä lakimuutoksia että vuoropuhelua työelämän osapuolten kanssa.

Hallitusohjelman kiinnostava ominaisuus on joidenkin säästöjen ja veropäätösten ehdollisuus ns. yhteiskuntasopimukselle. Yhteiskuntasopimuksella tavoitellaan yksikkötyökustannusten laskua 5 prosenttiyksiköllä, samalla kun muutosturvaa vahvistetaan. Työajan mahdollinen pidentäminen ansioita nostamatta on yksi keskeinen keino päämäärän saavuttamiseksi, mutta tässä on toki eri toimialoilla erilaisia etenemistapoja. Mikäli sopimukseen ei päästä, tehdään lisäsäästöjä ja jätetään osa ansiotuloverotuksen alentamisesta toteuttamatta. Yhteiskuntasopimuksen pyrkimys on sopusoinnussa sen diagnoosin kanssa, jonka Anders Borgin kanssa viime talven raportissamme teimme.

Hallitusohjelmasta ja yhteiskuntasopimuksesta virinneessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on noussut esiin vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen tyytymättömyys ohjelman ”yksipuolisuuteen”. Ohjelmaa ja siihen sisältyvää yhteiskuntasopimuksen yritystä on moitittu siitä, että koko sopeutumisen lasti halutaan vierittää palkansaajien niskaan. Samassa hengessä on toivottu uhrautumista myös työelämän toiselta osapuolelta, yrityksiltä ja niiden omistajilta.

Täydellisen tasapuolisuuden vaatimukselle ei kuitenkaan nykytilanteessa ole perusteita. Kaikki ovat Suomessa lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että työmarkkinoiden ongelma on epäsymmetrinen: työttömiä työn hakijoita on liikaa suhteessa työtilaisuuksiin. Tämä ei yllätä, koska työvoimakustannukset ovat vuoden 2007 jälkeen nousseet voimakkaasti suhteessa heikentyneeseen tuottavuuteen. Yritystoiminnan on globaalissa taloudessa oltava kannattavaa kaikkialla, eivätkä pääomat pysy Suomessa ellei niille saa riittävää tuottoa.

Koska tarkoitus on kohentaa vientiyritysten ja kaikkien yritysten kannattavuutta työllisyyden ylläpitämiseksi, ei siksi voidakaan vaatia täydellistä tasapuolisuutta. Aivan samalla tavalla, jos Kauppatorin omenakauppias havaitsee että omenat ovat torin sulkeutuessa vielä myymättä, hänen on tingittävä kilohinnoistaan. Kauppiaan olisi aivan turhaa vaatia alentuneella hinnalla omenoita ostavilta asiakkailta jonkinlaista ”kompensaatiota” kauppiaan uhrauksista.

Siksi ei ole olemassa mitään rahapussia, josta muutokset voitaisiin kompensoida. Muutosturvaa koetetaan toki parantaa. Yksikkötyökustannusten alenemisen varsinainen hyöty tavallisille ihmisille tulee tietysti siitä, että työllisyys kohenee ja työttömyys alenee.  Hallitusohjelma ja yhteiskuntasopimus tukevat työttömien työnsaantimahdollisuuksia ja työllisyyden kasvua. Tämä on sopimuksen myönteinen ”saanto” — kaikkien suomalaisten kannalta.

 

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.