Suomi on taloudellisesti pulmallisessa tilanteessa, vaikka nyt pieni suhdannehyppy onneksi onkin meneillään. Julkistaloutemme on rakenteellisesti syvästi alijäämäinen, ja varsinainen väestön ikääntyminen on vasta edessä. Ulkomailta omaa maata katselleen silmissä Suomi on ollut monella tapaa jälkijunassa ja on sitä edelleen. Meillä ei ole uudistettu työmarkkinoita muiden pohjoismaiden tahtiin ja myös monet tuottavuutta lisäävät markkinaehtoiset reformit ovat vasta lähtemässä liikkeelle. Kaikkea tätä ”tehokkuutta” kaivataan kipeästi etenkin ensi vuosikymmenellä jolloin suuret ikäluokat (syntyneet 1947-52) ovat kalliin hoidon ja hoivan tarpeessa.

Maatalous Ruususen unessa

Siksi koko julkistaloutemme on käytävä armottoman kriittisesti läpi ja karsittava epätarkoituksenmukaisia menoja. Tämä koskee myös ja ehkä aivan erityisesti maatalouspolitiikkaa, jossa kunnostaudumme tällä hetkellä Euroopan avokätisimpänä tukien maksajana. Maatalouspolitiikkamme on selvästikin nukkunut samanlaista Ruususen unta kuin työmarkkinamme. Heikot hallituksemme eivät ole uskaltaneet toteuttaa sellaisia reformeja, joilla saamme itsellemme kestävän ja kannattavan maatalouden.

Kun Maaseutumedia ystävällisesti pyysi minulta kriittisen kolumnin, tein työtä käskettyä. Totesin kolumnissani maataloustuotantomme kerrassaan surkean kannattavuden ja tukiriippuvuuden. Maatalouden n. 7 miljardin euron tuotantokustannuksista voidaan kattaa tuotannon arvolla vain n. 4 miljardia euroa. Kotimaisia tukia maksetaan noin miljardi euroa, EU-tukia 2,1-2,6 miljardia euroa laskutavasta riippuen. Tuki tilaa kohden on siis keskimäärin uskomattomat 40-50 tuhatta euroa jokaisena vuonna. Maatalouden omat tulot eivät siis likimainkaan kata tuotantokustannuksia, ja maataloustuottajat ovat oikeastaan virkamiehiä – veronmaksajien rahallinen tuki yhtä maatalouden työllistä kohden on uskomattomat 30-40 tuhatta euroa per vuosi. Kävin kolumnissani läpi myös niitä kummallisia perusteluja, joilla tätä tilannetta puolustellaan. Erityisesti ekonomistina olen pannut merkille, miten paljon kerrotaan maataloustuottajien kertakaikkisesta ahdingosta, vaikka tukisummat ovat näin valtavia. Poltamme siis todella hyvinvointia taivaan tuuliin.

Kommenteista kiitos

Olen saanut paljon kommentteja, sekä kielteisiä että myönteisiä. Monet ovat olleet hyvin informatiivisia ja kiitos niistä, erityisesti Mikko Välttilälle. Monissa on korostettu sitä, miten maatalouden alkutuotanto kannattelee koko maaseudun infrastruktuuriamme. Se on hyvä perustelu vähittäisille reformeille äkkijyrkkien sijasta. Totta kai ihmisille pitää antaa aikaa sopeutua. Hieman tuttuun tapaan on korostettu huoltovarmuutta, mutta en ole edelleenkään nähnyt ainuttakaan pätevää perustelua sille, että kriisiajan huoltovarmuus edellyttää nykyistä lähes 100 prosentin omavaraisuutta. Ottaisin paljon nykytilaa mieluummin vahvemman julkistalouden, alhaisemman omavaraisuuden, pienemmät tuet sekä pätevän kriisiajan tuotannon kasvattamisen suunnitelman.

Kiitos myös Esko Rissaselle rakentavasta kommentista. Siinä Esko toi esille Suomen globaalin maatalousjärjestelmän osana. Jos ruoan tuotanto muuten on ekologisesti arveluttavalla pohjalla, voi hänen mielestään olla hyvä, että Suomi tekee osansa kestävämmällä tavalla, vaikkei kannattavuutta olisikaan. Samassa hengessä on perusteltu maataloustukiamme myös sillä, että tulevaisuudessa kenties ruokatuotannon luonnonolot muuttuvat globaalisti epäedullisemmiksi. Siksi oman tuotantomme voisi nähdä jonkinlaisena vakuutuksena vastaisen varalle. Minun on vaikea arvioida näitä tulevaisuuden skenaarioita ja globaalin tuotannon tilaa. En silti hyväksy ajatusta, että meillä olisi varaa laiminlyödä omat ponnistelut paremman kannattavuden aikaansaamiseksi.

Olen saanut myös muutamia tukiviestejä ja puheluja suurten tilojen omistajilta, suurtuottajilta, jotka ovat suorastaan kehuneet artikkeliani. Tukijärjestelmässämme on mitä ilmeisimmin ominaisuuksia, jotka estävät tilojen ja sitä kautta tuottavuuden kasvua. Ilmeisesti ainakin luonnonhaittakorvaus toimii juuri näin, koska se laskee portaittain tilakoon kasvaessa. Tämä on tietysti aivan epätarkoituksenmukaista.

Sama analyysi tulee mainiosti esiin Etlan ja Luonnonvarakeskuksen tuoreessa elintarvikeketjun kilpailukykyä koskevassa raportissa. Siitä käy ilmi, miten olemme auttamatta jäljessä muita pohjoismaita tilakoon kasvattamisessa ja että tukipolitiikkamme on tähän syypää. Tässä yhteydessä tulee siellä täällä esiin myös Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen ero, vaikka siitä ei ensi näkemältä ole saatavilla kovin systemaattista analyysiä. Itselleni herää vahva epäilys, että aluepoliittisista syistä on haluttu tuottavuudenkin kustannuksella ylläpitää suurta määrää pieniä ja elinkelvottomia tiloja Pohjois-Suomessa. Tämän ovat vahvistaneet monet minuun yhteyttä ottaneet tuottajatkin. Missään tapauksessa tämä ei ole vastuullista politiikkaa – edes tuottajille. Mitä sanoo Suomen Keskusta, onko tämä ollut pyrkimyksenne?

Uusi suunta on välttämätön

Joka tapauksessa maatalouspolitiikkamme pitäisi ajatella reippaasti uudelleen, niin että tilakoot ja tuottavuus kasvaisivat, tuotantosuunnat valittaisiin kannattavuuden mukaan ja tilojen tuotantosuunnat monipuolistuisivat. Näin ei oltaisi yhtä riippuvaisia yhden tuotteen hintaheilahteluista. Kannattamatonta tuotantoa pitää uskaltaa ajaa alas, ilmeisesti erityisesti Pohjois-Suomesta.

Perustelujen hölynpöly

Lopuksi pientä sapenpurkua maatalouskeskustelusta. En usko, että hyvän maatalouspolitiikan päämääristä on lopultakaan kovin suurta erimielisyyttä. Toivonhan minäkin, että meillä olisi vastedes elinvoimainen maatalous, kunhan tukitasoja voidaan alentaa.

Mutta maatalouskeskustelussa näyttävät tukien puolustajille ja jopa viranomaisille kelpaavan ihan mitkä vaan perustelut, tyhmyydestä viis. Tämä tekee keskustelusta ärsyttävää ja agressiivista (mihin saatan itsekin valitettavasti joskus sortua kun tuskastun). Vakavissa asioissa ei pitäisi kohdella muita keskustelijoita hölmöinä. Ja kun yhden hömppäargumentin kumoaa, tulee tilalle taas ihan mitä vaan.

Niinpä kuulee vedottavan elintarvikeiden ”kauppataseeseen”, joka kuulemma ”valitettavasti” on alijäämäinen. Tässä ei ole mitään järkeä. Kauppatase ei ole ylipäänsä kovin olennainen talouspolitiikan rajoite, mutta kannattamaton alkutuotanto ei varmasti vahvista ulkoista tasapainoamme (jokainen maatalouden työtunti keskimäärin alentaa kansantuloamme 2 eurolla). Ja jos kyseinen perustelu olisi pätevä, olisi tietysti viisainta kokonaan sulkea rajat. Silloin oltaisiin omavaraisia, joskin todennäköisesti nin köyhiä että nähtäisiin nälkää. Koska Suomi tunnetusti on epäedullisten maatalousolosuhteiden maa, meidän ei ole oman hyvinvointimme kannalta järkevää, tietenkään, pyrkiäkään mihinkään ruokatuotannon ylijäämään tai tasapainoon. Merkantilismi on onneksi muuten meillä aika heikoilla, mutta näyttää maatalouskeskustelussa elävän yhtä vahvasti kuin Donald Trumpin korvien välissä.

Seuraava hömppäperustelu on usein se, että maatalous ”työllistää”. Sehän siinä onkin vikana. Se työllistää aivan liikaa työkykyisiä ihmisiä kannattamattomaan tuotantoon, joka vaatii veronmaksajain tukea. Meillä on ylipäänsä aivan liian vähän aktiivisiä työikäisiä työllisiä, jotta julkistaloutemme voitaisiin rahoittaa. Siksi ei auta yhtään, että osa näistä arvokkaista työllisistä on tehtävissä, jotka edellyttävät enemmän verotukea kuin jo pelkkä työttömänä oleminen. Samaa sukua on kysymys ”haluaako Vartiainen maataloustuottajat työttömyyskortistoon?” No ei halua. Koko hallituspolitiikkahan tähtää siihen, että saadaan lisää ihmisiä työmarkkinoille. Emme me eläkeikääkään nosta siksi, että saisimme lisää työttömiä. Ja totta kai ne, jotka muuten olisivat kannattamattomassa alkutuotannossa, voivat työllistyä muualla.

Sitten kuulemma on myös niin, että tuki oikeastaan on ”tukea kuluttajalle”. En usko, että tämän väitteen esittäjät oikein itsekään uskovat siihen. Jos näin olisi, tuet voisi poistaa ja antaa kaikille ihmisille vastaavan veronalennuksen. Miten olisi? Ihmiset kuulemma ”haluavat syödä” suomalaisia puhtaita elintarvikkeita. Jos näin olisi, tukia ei tarvittaisi. Tukia maksetaan nimenomaan siksi, että ihmiset eivät halua syödä pelkästään suomalaisia elintarvikkeita. Ja miksi pitäisi haluta?

Tähän rituaaliin kuuluvat myös puheet ”puhtaudesta”, tms. Euroopan ruokaturvallisuusviraston raportin mukaan Suomi kuuluu toki ruoan jäämien suhteen Euroopan valioryhmään, mutta on siellä monia muitakin, mm. Ruotsi ja Norja. Ja sama raportti kyllä kertoo myös, että kaikkien Euroopan maiden ruokaa voi syödä huoleti. Valvonta toimii. Ja siksi on mielestäni vastenmielistä, että jatkuvasti vihjaillaan EU-yhteisömme muiden maiden ruoan olevan jotenkin vaarallista.

Silkka hölynpöly tuli taas myös vastaan, kun hiljan keskusteltiin maataloustuottajien lomituskorvauksista. Maataloustuottajathan ovat ainoa elinkeinonharjoittajien ryhmä, joille veronmaksajat kustantavat sijaiset lomien ajaksi (n. 200 miljoonan menoerä). Vihreiden kansanedustaja Antero Vartia otti tämän esille hiljattain mahdollisena säästökohteena. Ja taas saatiin kuulla, miten tuottajillakin pitää olla oikeus lomaan, kun kerran palkansaajillakin on. Minusta ainakaan viranomaisten ei pitäisi tällä tavalla hämätä kansalaisia. Palkansaajat ja kaikki muutkin yrittäjät kustantavat itse lomansa. R-kioskin pitäjäkin haluaa joskus olla vapaalla, mutta ei saa sitä varten valtion tukea. Jos maataloustuottajat on haluttu asettaa kaikkia muita parempaan asemaan, voisiko sen edes myöntää?

Kaikki julkiset menot on vertailtava keskenään

Maataloustukikeskustelussa näyttää monille olevan myös aivan uutta sellainen ajatus, että maataloustuki on jostain muualta pois. Meillä on huutava pula julkisista resursseista ja se tulee pahenemaan edelleen. Suomessa on kuitenkin tapana hokea lähes aivottomasti, ettei saa ”asettaa vastakkain” esimerkiksi maataloustukea ja sosiaaliturvaa. Päinvastoin, ne nimenomaan pitää asettaa vastakkain. Jos Eduskunnan budjettipäätökset ovat järkeviä, jokaisen menokohteen viimeisen euron pitäisi tuottaa sama rajahyöty Suomen kansalle.

Ja siksi juuri tällaisia julkistalousvertailuja pitää tehdä. Onko todella niin, että sokerijuurikkaan kuljetustuki ja maatalouden lomitustuki ovat tärkeämpiä kuin Helsingin Yliopiston resurssit? Kuin lastensuojelu? Kuin takuueläkeläisen elintaso? Kuin poliisin resurssit? Kuin päihdeäitien hoito? Kuin ammattikoulujen opettajien määrä? Kuin puolustusvoimien hankinnat? Kuin työnvälityksen resurssit? Kuin päiväkotien opettajien määrä? Kuin vanhainkotien hoitajien määrä? Kuin työnteon kannustimet?

Maatalouden runsaskätisellä tuella on siis hintansa. Ehkä juuri sen edellyttämän hieman korkeamman verotuksen vuoksi jonkun ei kannata tehdä työtä ja hän syrjäytyy . Ehkä juuri sen vuoksi lastensuojelulta jää jokin traaginen tapaus resurssipulan vuoksi huomaamatta. Ehkä juuri sen vuoksi maahanmuuttajanuori ei mene päiväkotiin ja hänen äitinsä töihin. Ehkä juuri sen vuoksi huippututkija muuttaa pysyvästi pois Suomesta. Ja niin edelleen.

Professori Bengt Holmström sanoi yliopistoleikkauksien olleen älyllinen loukkaus tutkijayhteisöä kohtaan. Voisiko kelpo hallituksemme miettiä tätä – oliko viisasta leikata näin paljon yliopistoilta, jotta maataloustukea voitiin kasvattaa?

Samaan yhteyteen sopisi kommentoida hallituksen Ruokastrategiaa, mutta jääköön se seuraavaann postaukseen.