Juhana Vartiainen

Muistoja Manusta ja pieni mietelmäkin

Tänään toimitetaan Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset.

Kyynelet alkoivat valua kun kuulin Koiviston kuolemasta 12.5.2017. Hieno mies. Itsellä ja varmaan monella muullakin tämän päivän haikeutta sävyttää myös laajempi ajan kulku. Suomen kehityskaari, Koiviston elämä ja myös oma elämä ja vanheneminen.

Kaltaiseni vuonna 1958 syntynyt suomalainen oli elänyt presidentti Urho Kekkosen valtakautta koko elämänsä. Kekkosen peruslinja hyvistä idänsuhteista oli oikea. Hän oli idänsuhteiden huipputaitava takuumies, mutta hänen ympärilleen oli syntynyt vallantäyteinen eliitti, joka ei ainoastaan torjunut ja hanteerannut Neuvostoliiton painostusta vaan myös käytti sitä hyväkseen sisäpoliittisia asemia varmistaakseen. 1970- ja 1980- lukujen politiikka oli kylmän sodan asetelmissa paljon pelottavampaa kuin nyt.

Siksi monille meistä Mauno Koiviston presidenttihaaste oli uuden ajan merkki ja mahdollisuus vapaampaan ja uuteen politiikkaan. Ehkäpä kaikki eivät tänä päivänä tiedosta, miten rohkeaa vielä vuonna 1981 oli uhmata Kekkosta, joka oli vaatinut pääministeri Koiviston hallituksen eroa. Koivisto haastoi pelätyn vallankäyttäjän, mutta haastoi samalla koko idänpolitiikan ja välillisesti myös Neuvostoliiton johtoa. Mahdetaanko nykypäivän tunnelmista käsin muistaa, miten oudot politiikan asetelmat tuolloin vallitsivat. Mieleeni on jäänyt erään vanhemman keskustalaisen valtiomiehen sanomalehtikolumni, joka siis julkaistiin myöhemmin, Koiviston jo tultua presidentiksi. Siinä lausuttiin suunnilleen näin:

”Keskustelun presidentin valtaoikeuksista on kerta kaikkiaan loputtava. Sehän antaa sellaisen kuvan, etteivät asiat olleetkaan parhaalla mahdollisella tolalla Kekkosen valtakauden aikana”.

Politiikka oli todella tällaista silloin.

Kannatin tällaisista syistä nuorena miehenä ja nuorena sosialidemokraattina innokkaasti Mauno Koivistoa, vaikka olin talouspoliittisissa näkemyksissäni hänestä vasemmalla. Koiviston tukema Esko Ahon hallituksen talouspolitiikka oli meidän keynesiläisten mielestä liian kiristävää jo taantuman alkuvaiheessa. Kirjoitin mentorini ja ystäväni Jukka Pekkarisen kanssa tuolloin kirjaamme ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja” (WSOY 1992), jossa tämä kritiikki tiivistettiin. Koivisto oli siis minulle myös kritiikin kohde, vaikka hänen vaikeasti määriteltävä karismansa puri minuun niinkuin moneen muuhunkin.

Vakaa markka ja uskottavuuspääoma

Mieleeni on jäänyt Mauno Koiviston lausunto, joka jälkikäteen tarkasteltuna osoitti talouspoliittista ja taloustieteellistä viisautta. Oltiin tilanteessa, jossa vahvan markan politiikka oli kärsinyt haaksirikon ja markka päästetty kellumaan vuonna 1992. Koivisto oli tukenut vakaan markan politiikkaa, johon Esko Ahon hallitus oli sitoutunut.

Olemme tietysti nyt jälkikäteen tästä asiasta paljon viisaampia. Koiviston ja Suomen Pankin ”kovanaamojen” peruslinja oli oikea: pehmeän valuutan epäuskottavasta inflaatio-devalvaatiokierteestä oli pyristeltävä eroon. Tiedämme kuitenkin nyt, että uskottavaa hintavakautta on hyvin vaikeaa saavuttaa pelkällä valuuttakurssin lukitsemisella. Paremmat keinot ovat joko liittyminen yhteiseen rahaan (kuten Suomi sittemmin teki) tai kellutus ja itsenäinen keskuspankki inflaatiotavoitteineen (kuten Ruotsi teki).

Yhtä kaikki, kun markka oli päästetty kellumaan ja vakaa markka oli kärsinyt haaksirikon, monet ja minäkin pidimme tätä täydellisenä tappiona. Mutta Koivisto lausui tai kirjoitti tuolloin jossakin, että se vakaan markan puolustaminen ja pieni kärsimyskin jota olimme tätä yrittäessämme kokeneet, ei ollut arvotonta vaan loisi tulevaisuudessa myös pientä uskottavuuspääomaa. Kirjassaan ”Kaksi kautta” (s. 366) Koivisto ilmaisee tämän näin: ”Nyt on vähän verta vuodatettu, on kamppailtu, on nostettu korot erittäin korkealle”. Minulla on muistikuva siitä, että Koivisto olisi tätä ajatusta kehitellyt muutamassa muussakin lausunnossa. En muista tarkkaa sitaattia, mutta Koiviston ajatus oli, että, vaikka markka romahtikin, se, että oli vähän sitä koetettu puolustaa, vaikka taloudellisin menetyksinkin, oli tulevaisuuden kannalta arvokasta koska se loisi pientä uskottavuuspääomaa vastaisen varalle.

En tuolloin antanut tuolle ajatukselle kovin paljon arvoa, mutta jälkikäteen voi sanoa Koiviston olleen ajattelussaan intuitiviisesti samoilla jäljillä kuin samanaikainen taloustieteen huipputeoria. Samoihin aikoihin tai vain vähän aikaisemmin kehiteltiin monien talousteoreetikkojen työpöydillä (Finn Kydland, Edward Prescott, Robert Barro ja Robert Gordon ja moni muu)  uusia teorioita siitä, miten hintavakauden edellyttämää uskottavuuspääomaa luodaan — joko institutionaalisin muutoksin mutta myös luomalla pikku hiljaa vakaan hintatason ”mainetta”. Ja juuri tällaiset taloudelliset ”kärsimykset” työttömyyden muodossa ovat kokemusten valossa yksi maineenmuodostuksen keino. Näinhän ajatelleen edelleenkin: jos inflaatio-odotukset ovat ryöstäytyneet liian korkeiksi, niitä on vaikeaa taltuttaa ilman että väliaikaisesti hyväksytään korkeampi työttömyys  (viime vuosien ongelma on tosin ollut päinvastainen).

Olen siis jälkikäteen ajatellut, että Koivisto oli keskuspankkimiehen intuitiolla samoilla jäljillä kuin tuon ajan huipputeoria. Nykypäivän kansantaloustieteen opiskelijoille pitää tässäkin muistuttaa, miten uutta vielä tuohon aikaan oli odotusten ja maineenmuodostuksen korostaminen. Talouspolitiikan perusmallit olivat vielä pitkälti kiinni staattisissa kerroinmalleissa.

Koivisto ja hovikumarrukset

Toinen muistikuva lausunnosta, joka sai minut ihailemaan Koivistoa, liittyi hänen valtiovierailuunsa Yhdistyneiden Kuningaskuntien hovissa, kuningatar Elisabethin II:n luona. Hän ilmeisesti kätteli kuningatarta. Jompikumpi iltapäivälehti kirjoitti näkyvästi lööpissä tai etusivulla: ”mihin jäivät Koivistoilta hovikumarrus ja hoviniiaus?”. Koivisto vastasi hienosti haastattelussa osapuilleen seuraavasti: Minä ja puolisoni olemme itsenäisen valtion edustajia emmekä Englannin kuningashuoneen alamaisia. Ajatus, että meidän pitäisi jotenkin pokkuroida tietyllä tavalla Englannin hovissa, on loukkaava ja vastenmielinen.

En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta muistan tuolloin ajatelleeni, että vastaus oli tosi hieno.

Parlamentarismi ja talouspolitiikka

Lopuksi kommentti asiasta, johon varmaan vielä palataan monta kertaa. Koivistoa on syystä ylistettu siitä, että hän vei Suomen parlamentarismin suuntaan, poispäin presidenttivallasta. Pidin ja pidän tätä suuntaa oikeana. Toisaalta on ilmeistä, että parlamentaarinen päätöksenteko, yhdessä epävakaiden hallituskoalitioidemme ja etujärjestövallan kanssa, ei ole taannut riittävän kaukokatseista talouspolitiikkaa. Tämä on mediatietojen mukaan saanut mm. Björn Wahlroosin epäilemään, mentiinkö perustuslain uudistamisessa liian pitkälle.

En ole kuitenkaan aivan vakuuttunut siitä, että presidenttivaltaisessa järjestelmässä olisi tehty parempia talouspoliittisia päätöksiä. Presidenttivaltainen Ranska on myös fataalisti jäljessä taloutensa uudistamisessa. Suomen vaikeuksissa on ennen kaikkea kysymys etujärjestövallasta ja liian heikosta valtiovallasta. En ole vakuuttunut siitä, että vahva presidentti olisi tässä suhteessa ollut parempi. Presidentiksikin voidaan valita lyhytaikaista poliittista suosiota tavoitteleva henkilö. Naapurimaa Ruotsi on kyennyt harjoittamaan joka suhteessa parempaa talouspolitiikkaa, vaikka sieltä puuttuu kokonaan vakavasti otettava presidentiaalinen valtionpäämies. Sen sijaan siellä on vahva meritokraattinen virkamiestraditio ja vahva hallitusvalta, joka ei kysy lupaa etujärjestöiltä.

Mutta kieltämättä, meidän on vielä nähtävä hallitus, joka uskaltaa tehdä riittävän itsenäisiä ja kaukokatseisia talouspoliittisia ratkaisuja, järjestöjäkin uhmaten. The jury is still out. Mauno Koiviston perintöä kunnioitamme parhaiten tarttumalla rohkeasti tämän hetken uudistustarpeisiin, tabuja pelkäämättä.

25.5.2017

 

 

 

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.

Mitä mieltä sinä olet?

2 kommenttia artikkeliin Muistoja Manusta ja pieni mietelmäkin

  1. Pekka Huttunen sanoo:

    Moderniin talousteoriaan kuuluvan maineen ja uskottavuuspääoman merkityksen mainitseminen tässä yhteydessä tekee eritysitä kunniaa Koivistolle. Se tuo esille uudesta näkökulmasta dynamisuuden merkityksen talouspolitiikassa.

  2. Anneli Mäkelä sanoo:

    Hei Juhana,
    tosi hieno ja jopa liikuttava kirjoitus Koivistosta. Olen iloinen että korostit hänen poliittista rohkeuttaan, joka sen ajan Suomessa ymmärtääkseni oli ainutlaatuinen. Kun kuulin häneen kuolemastaan, yllätykseni rupesin itkemään. En oikein ymmärtänyt syytä, mutta jotain saman tapaista kuin sinulla kai minullakin oli taustalla. Tuntuu hyvältä, että kirjoitit noin.Kirjoituksesi viimeinen kappale on rohkaiseva, mutta myös vaativa. Ongelmana eivät ole vain etujärjestömme. Sain äsken tietää, kenestä tuli Perussuomalaisten puheenjohtaja.