Kehittyvien talouksien terhakas nousu on perustunut siihen, että ne ovat lähteneet rohkeasti mukaan kansainväliseen vaihdantaan. Kiina, Intia ja muut valtavat siirtymätaloudet tulevat omalla painollaan ja voimallaan muokkaamaan kansainvälisen kaupan ja integraation pelisääntöjä.

Erityisesti Kiinan poliittinen globalisaatiostrategia haastaa ja tulee vastedeskin haastamaan länsimaiden piirtämiä globalisaation pelisääntöjä. Perinteisen ”Washington-konsensuksen” lähtökohtana on ollut vapaa markkinatalous: tavaroiden, palvelusten ja pääoman vapaa liikkuvuus, omistusoikeuksien kunnioitus ja toimeenpano sekä valtion tukiaisten paheksunta.

Vaikka Suomi on ollut muita pohjoismaita valtiokeskeisempi, kaikki pohjoismaat ovat sopeutuneet tähän globalisaatioon onnistuneesti. Pohjoismaiden nimenomainen nerokkuus on ollut sellaisen sosiaaliturvan luomisessa, joka tekee rakennemuutoksesta hyväksyttävää kansalaisten kannalta.

Sen sijaan elinkeinopolitiikassa pohjoismaat ovat olleet liberaaleja, ja hyvä niin. Yksityinen omistus takaa yleensä tehokkaimman vaurastumisen. Tutkimuskirjallisuus osoittaa, että valtiovalta on yksityisiä yrityksiä huonompi omistaja, jos onnistumista mitataan arvon luomisella. Valtiovallan  ei kannata omistaa muuta kuin sellaista yritysvarallisuutta, jonka omistamiseen liittyy ilmeinen strateginen intressi.

Toisaalta hyvin toimivassa markkinataloudessa omistuspohjalla ei myöskään ole kovin suurta väliä. Jos Suomessa on tilaa kannattavalle yritystoiminnalle, sen omistajaksi ilmaantuu joku — kotimaasta tai ulkomailta. Näin olen vanhastaan ajatellut — mutta globalisaation muuttuvat pelisäännöt saattavat haastaa nämä liberaalit lähtökohdat.

Kiina on iso ja kasvava osa maailmantaloutta. Kiina ei luonnollisestikaan yksin päätä globalisaation kansainvälisistä säännöistä, mutta se tulee vaikuttamaan niihin. Vaikutusta voi voimistaa se, että kansainvälisen talousoikeusjärjestyksen perinteinen arkkitehti, Yhdysvallat, voi sortua syvenevään eristäytymiseen ja protestihenkiseen politiikkaan. Samalla Euroopan Unionin vaikutusvalta todennäköisesti pienenee, sillä Euroopan väestö vähenee ja vanhenee ja vanha rikas mantereemme muodostaa vastedes yhä pienemmän osan maailmantaloudesta. 

Kiina pyrkii nopeasti kuromaan umpeen teknologisen jälkeenjääneisyytensä. Samalla se koettaa lisätä vaikutusvaltaansa ja läsnäoloaan kaikkialla maailmantaloudessa, suorin sijoituksin ja yrityksiä ostamalla. Kiina varmistaa raaka-aineiden saantiaan Afrikassa. Lisäksi sen talouspolitiikka on ulkopolitiikan palveluksessa, erityisesti siinä, että Kiina pyrkii syrjimään maita, jotka tekevät  taloudellista yhteistyötä Taiwanin kanssa.

Kiinan ponteva teknologiapolitiikka

”Vanhoille” rikkaille maille on erityisen olennaista se, miten Kiina pyrkii teknologian eturintamaan. Monien yritysten näkökulmasta Kiina pyrkii lähes kaappaamaan niiden teknologisen osaamisen. Itse pyrkimyksessä ei tietenkään ole mitään paheksuttavaa ja jokainen järkevä maa pyrkii samaan. Kiinan strategiaa on kuvattu ja analysoitu esimerkiksi tässä Branstetterin artikkelissa. Toimintatavat ovat varsin suoraviivaisia:

• Jos länsimainen monikansallinen yritys haluaa päästä Kiinan markkinoille, maan viranomaiset edellyttävät lähes säännönmukaisesti, että muodostetaan yhteisyritys, jonka avulla teknologinen osaaminen ja tieto siirtyvät kiinalaiselle yhteistyökumppanille. Esimerkiksi moottoriajoneuvojen valtavilla Kiinan-markkinoilla on toimittu näin. Kiina on vaatinut, että Länsi-Euroopan ja Japanin autovalmistajat perustavat yhteisyrityksen, jos ne ylipäänsä haluavat myydä autoja Kiinassa. Toinen esimerkki löytyy televiestinnän ja tietotekniikan markkinoilta.  Länsimaiset yritykset eivät voi Kiinan internetsensuurin vuoksi toimia maassa vapaasti. Sen sijaan ne joutuvat etsimään yhteistyökumppanin, josta todennäköisesti tulee jossain vaiheessa kilpailija. 

• Kiina ei kunnioita tekijänoikeuksia tai immateriaalioikeuksia kovinkaan mallikelpoisesti.  Immateriaalioikeudet eli aineettomaan pääomaan liittyvät oikeudet ovat viime vuosikymmeninä tulleet osaksi Maailman Kauppajärjestön WTO:n sopimusrakennetta ja niitä valvoo myös erillinen organisaatio WIPO (World Intellectual Property Organization). Kiina toimeenpanee näitä oikeuksia laiskanlaisesti eikä maan oikeuslaitos näytä tarjoavan niiden haltijoille kovin vahvaa oikeussuojaa. Tämä koskee niin patentteja, tekijänoikeuksia kuin tavaramerkkejä.

• Kiinan valtionyritykset saavat piilotettuja valtiontukia, jotka vääristävät kilpailua. Niillä on muita yrityksiä paremmat mahdollisuudet toimia Kiinan sisällä. Niiden ei tarvitse pyrkiä voittojen maksimointiin, mikä näkyy niiden tuloksissa. Ne toimivat edellä kuvatulla tavalla länsimaisen teknologian ostajina, vaikka olisivat tappiollisiakin. Valtionyhtiöt nähdään usein Kiinan hallitsevan puolueen suorana instrumenttina, jonka avulla se voi kontrolloida maan ulkomaisia sijoituksia.

Nämä toimintatavat kumpuavat Kiinan poliittisesta ja oikeudellisesta kulttuurista. Kiina on lakiin perustuva yhteiskunta, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole koskaan hyväksynyt länsimaiden perusajatusta siitä, että laki on myös maan hallituksen yläpuolella. Konfutselainen poliittinen kulttuuri ei painota länsimaiden tapaan yksilön oikeuksia. 

Kaikki nämä toimintatavat eivät välttämättä hyödytä edes Kiinaa. Tutkijat ovat esittäneet, että teknologian siirtyminen voisi olla vieläkin nopeampaa, jos ulkomaisten yhtiöiden aineettomia oikeuksia suojeltaisiin tiukemmin. Puutteellinen aineellisten oikeuksien suoja voi johtaa siihen, että myös kiinalaiset yhtiöt jättävät tutkimus- ja tuotekehittelyinvestoinnit tekemättä.

Monet pohjoismaiset ja länsimaalaiset yritykset koettavat samoista syistä myydä tuotteitaan osana suurempaa palvelukonseptia, jossa myös henkilöstön osaaminen on avainasemassa. Sen sijaan, että myydään vain hissi, myydään siihen liittyvä pitkäaikainen palvelu- ja huoltosopimus. Toisaalta kiinalaiset yhtiöt koettavat luonnollisesti värvätä henkilöstöä, jolla on kokemusta länsimaisista teknologiayhtiöistä.

Strategiset yritysostot

Tällaisten ”epäreilujen” toimintatapojen ohella Kiina koettaa yritysostoilla päästä käsiksi avainteknologioihin. Se on laillista ja perinteisten pelisääntöjen mukaista, mutta johtanee jonkinlaisen omistuspolitiikan strategiseen terävöitymiseen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Saksassa herätti paljon huomiota, kun kiinalainen yhtiö koetti saada hallintaansa robotiikan huippukehittäjän, Kuka-yhtiön. Minusta ei ole mahdoton ajatus, että Ericssonin ja Nokian kaltaiset yritykset koetetaan jossain vaiheessa vallata Kiinaan.

Näistä pyrkimyksistä kannattaa olla tietoinen, vaikken haluaisikaan niiden vuoksi soittaa hälytyskelloja. Ei ole yllättävää, että globaalin vaihdannan säännöt muuttuvat kun vanhan rikkaan maailman suhteellinen merkitys pienenee. Eri mailla on täysi oikeus koettaa luoda omia kasvustrategioitaan. Maailmantalous ei ole nollasummapeli. Jos Kiina vaurastuu ja sen teknologioiden taso nousee, länsimainen kuluttaja hyötyy edullisten teknologisesti edistyneiden tuotteiden muodossa. Kiinalaisten yhtiöiden kilpailu johtaa talousteorian mukaan kiivaampaan luovaan tuhoon ja innovaatioihin, joista kaikki hyötyvät. Olen itse asiassa enemmän huolissani Kiinan vaikutusvallan poliittisesta puolesta, yksilön teknologisen valvonnan yhdistymisestä totalitaariseen ja autoritaariseen ajatteluun.

Pienen maan omistajuuspolitiikka?

Kiinan nousu pakottaa kuitenkin Suomen ja Ruotsin kaltaiset suhteellisen liberaalitkin maat ainakin miettimään strategista omistajapolitiikkaansa. Omistuspohjalla saattaa tulevaisuudessa olla enemmänkin väliä kuin mitä me liberaalit taloustieteilijät olemme oppineet ajattelemaan. Tulevat elinkeinoministerit joutuvat miettimään ainakin seuraavanlaisia kysymyksiä:

• Pienten maiden kannattaa toimia yhteistyössä. Vahvat Wallenbergin suvun kaltaiset omistajaryhmät voivat olla hyödyksi. On koetettava pitää huoli siitä, että pääkonttoreita ja tutkimustoimintaa säilyisi myös Pohjolassa, vaikka yritysvarallisuuden omistus muuten hajautuisikin.

• Suomi on pieni toimija mutta Euroopan Unioni on iso. EU: n poliittisia lihaksia pitäisi käyttää niin, että neuvotellaan tasapainoisempia ulkomaisia investointeja koskevia sopimuksia EU:n ja Kiinan kesken.

•  Valtion suora omistus tai valtionyhtiöt tuskin ovat edelleenkään kovin hyvä ratkaisu. Valtiovallan ja elinkeinoelämän yhteistä omistajuuspolitiikkaa voi silti olla hyödyllistä miettiä. Pro-market-asenne on parempi kuin pro-business-asenne, mutta jos Kiinan strateginen politiikka on hyvin pro-Kiina-business-henkistä, pelkkä pro-market-puhdasoppisuus ei ehkä ole aina neuvokasta.

• Vaikkemme voisikaan kovin tiukasti vaikuttaa yritysten omistuspohjaan tai pääkonttorien sijaintiin, Suomesta kannattaa tehdä hyvä maa tutkimuksen ja tuotekehityksen ammattilaisille. Sijaitsivat pääkonttorit missä vaan, laadukkaat tutkimusinfrastruktuurit ja tutkimusekosysteemit tulevat olemaan kysyttyjä eikä niitä sivuuteta. Siksi, niin luulen, tulevaisuuden parasta elinkeinopolitiikkaa on sellaisten vahvojen yliopistokaupunkien luominen, joissa tutkijat haluavat asua ja tehdä työtään, oli heidän kansallisuutensa mikä tahansa.