Juhana Vartiainen

Fukuyaman tärkeä kirja

Yhdysvaltalainen politologi Francis Fukuyama on julkaissut tärkeän kirjan Identity. The demand for dignity and the politics of resentment, joka mielestäni selittää ja analysoi erinomaisesti tämänhetkisen politiikan ongelmia ja patologioita. Toisin kuin Fukuyaman monet muut teokset, se on vieläpä armollisen lyhyt, ”vain” 182 sivua pitkä. Se tiivistää kuitenkin valtavan määrän ajattelua ja osaamista. Fukuyama tuntee monia muita yhdysvaltalaisia ajattelijoita syvällisemmin eurooppalaisen historian ja aatehistorian ja kykenee siksi asettamaan nykymaailmaa koskevan kritiikkinsä osaksi pitkää historiallista kaarta. Platon, Luther, Rousseau, Herder ja Hegel ovat Fukuyaman tarinassa osa sitä pitkää historiaa, jonka nojalla voimme ymmärtää nykyisen identiteettipolitiikan katkeruuksia.

Historian lopun ei pitänytkään olla riemukas

Fukuyama sai vuosina 1989-1992 kuuluisuutta esseellään ja kirjallaan, joissa lanseerattiin käsite ”Historian loppu”. Ne tulkittiin usein liberaalikapitalismin lopulliseksi voitonjulistukseksi, vaikkakin Fukuyaman tarkoitus oli rajatumpi. Hän halusi osoittaa, että Marxin ajatus jatkuvasti jonkinlaisesta kauempana siintävästä historian päämäärästä oli kommunismin romahtamisen myötä vihdoin poistunut politiikan agendalta. Historia ja yhteiskunnan muutokset eivät tietenkään lopu milloinkaan, mutta Fukuyaman ”pointti” oli tuolloin sen toteaminen, ettei kommunismin romahduksen jälkeen ainakaan ollut näkyvillä tai ajateltavissa muuta päämäärää kuin elely jonkinlaisessa liberaalissa kapitalismissa. Itse asiassa Fukuyama näki tämän jo tuolloin ongelmana, ja pohti sitä, selviääkö demokratia ilman ideologista kilpailijaa tai vihollista. Sama ajatus on ollut minullakin mielessä hieman toisenlaisesta näkökulmasta: olen pitkään pohtinut sitä, onko talouspoliittinen populismi ja EU-vastaisuus saanut Euroopassa voimaa siitä, ettei enää ole pelottavaa vihollista kommunismin muodossa ryhdistämässä politiikkojen mieliä.

Fukuyama ei tietenkään voinut ennakoida niitä muutoksia, joita Berliinin muurin murtumisen jälkeen on nähty ja jotka kyseenalaistavat rationaalisen liberaalin politiikan, sääntöperäisen kansainvälisen integraation ja jopa eurooppalaisen valistuksen mukaisen oikeusvaltion. Hän toteaakin kirjansa olevan reaktio Donald Trumpin valintaan, ja  hänen analyysinsä laajenee kaikkiin niihin ilmiöihin, joita voidaan kutsua identiteettipolitiikaksi. Identiteettipolitiikka koostuu niistä poliittisista liikkeistä, joiden pontimena on jonkin ryhmän halu ja vaatimus tulla aiempaa selvemmin tunnustetuksi ja arvostuksen kohteeksi. Tämä halu voi olla perusteltu mutta siihen voi liittyä myös mielikuvituksellisia myyttejä omasta kansasta tai rodusta tai sitten epäluuloa kuviteltuja eliittejä kohtaan.

Fukuyama tietenkin myös tunnustaa ajattelunsa muuttuneen ja kummallistahan se olisi ellei se olisi muuttunut. Hän kuten monet meistä ajattelivat kommunismin romahduksen jälkeen, että liberaali markkinatalous ja demokratia voisivat nyt kehittyä rauhassa, kun päähaastaja, totalitaristinen kommunismi, oli poistunut historian pelikentältä. Näimme toki populististista nationalismia, mutta harva kykeni ennakoimaan, millaiseksi voimaksi se oli nouseva. ”Brexit ja Trump” ovat sittemmin järkyttäneet niin Fukuyaman kuin monen muunkin rauhallista optimismia.

Taloustiede ei pureudu arvokkuuden kokemukseen

Yksi Fukuyaman kritiikin kohde on taloustieteellinen maailmankuva, joka on ohjannut rikkaan maailman politiikkaa. Taloustiede selittää tunnetusti ihmisen pyrkimyksiä ja politiikkaa pääosin taloudellisella eduntavoittelulla ja taloudellisin motiivein. Fukuyama ei hylkää taloustiedettä mutta näkee sen riittämättömänä ymmärtämään yhtä poliittisen aatehistorian keskeistä juonnetta: ajatusta siitä, että meilla kaikilla on autenttinen, arvokas ”minämme”, joka haluaa hyvää mutta joka myös haluaa tunnustusta muilta. Fukuyama kuljettaa upeasti tämän ajatuksen historiaa Platonin, Lutherin ja Rousseaun kautta nykyaikaan, jossa se ilmenee muun muassa terapeuttisina liikkeinä. Haluamme tunnustusta ja arvonantoa muilta, nuorisokielellä ”respektiä”, koska ajattelemme, että meillä on oma ja autenttinen, hyvää tahtova minämme, jolle ei ole yhdentekevää mukautua muiden asettamiin normistoihin vaan joka haluaa itse testata ne omaa omaatuntoaan vasten ja raivoaa jos sitä väheksytään.

Tämä arvokkuutta kaipaava autenttinen minämme ei ole Fukuyamalle tietenkään ole historiallinen näytelmän konna, vaan olennainen osa modernia ihmisyyttä. Se ilmeni Lutherin protestissa katolisen kirkon instrumentaalista anekauppaa kohtaan, kuten Fukuyama hienosti kuvaa. Luther näki pelastuksen kumpuavan jokaisen omasta ja rehellisestä suhteesta Jumalaan. Samaa suurta linjaa edusti Rousseaun pohdinta ihmisen alkuperäisestä hyvyydestä, jonka markkinoihin ja itsekkääseen käyttäytymiseen perustuva yhteiskunta on tuhonnut.

Fukuyama analysoi näitä aatehistorian vaiheita hienosti. Olen itse maallinen ihminen vailla jumalsuhdetta, mutta minuun on aina tavattomasti vedonnut Lutherin suuhun pantu lause ”Tässä seison enkä muuta voi”. Se kuvaa minusta täsmälleen modernin (krisitityn) ihmisen yksilöllistä rehellisyyttä: voittehan te minua syyttää ja vaatia muuttamaan näkemyksiäni, mutta miten minä niitä muka voisin muuttaa? Jos uskon Jumalan armoon ilman kirkon välikäsiä, enhän minä voi taktisesti muuttaa uskomuksiani. Vaikka kidutuksen kohteena muuta saisitte minut sanomaan, samaa tietysti sisimmässäni uskoisin! Samaan tapaan kuin Galileo mutisi ”se pyörii sittenkin”. Moderni rehellinen ihminen voi pohtia mikä on totta ja mihin uskoa, mutta uskomuksiaan ei voi valita taktisin perustein.

Arvokkuusvaateen ”väärät” osoitteet

Autenttiseen minään perustuva inhimillisen arvokkuuden pyrkimys loi ihmisoikeudet ja yksilön oikeuksiin perustuvan oikeusvaltion. Mutta Fukuyaman mielestä nykyajan identiteettipolitiikka purkautuu myös vääriin osoitteisiin ja luo vääriä vastustajia ja syyllisiä. Se sekoittuu taloudellisiin mekanismeihin. Globalisaatio on luonut valtavasti vaurautta ja nostanut miljardi ihmistä henkihieverimäisestä köyhyydestä. Se on kuitenkin jättänyt osan ihmisistä, vanhojen rikkaiden maiden työväenluokan, heikompaan asemaan eikä ainakaan ole nostanut heidän ansioitaan samalla tavalla kuin kehitysmaiden ihmisten ja vanhan maailman eliitin. Tällöin taloudellisten häviäjien katkeruus purkautuu nationalismina ja syyllisten etsimisenä eliitistä ja ulkomaista ja ulkomaalaisista — mitä puolestaan opportunistiset poliitikot käyttävät hyväkseen. Kaikista maista ei tulekaan pieniä ja valistuneita Ruotseja tai Tanskoja.

Fukuyama onkin sitä mieltä, että klassisissa politiikan teorioissa on jonkinlainen aukko nationalismin ymmärtämisen kohdalla. Se on myös Akilleen kantapää Euroopan Unionissa, joka yrittää luoda syvempää eurooppalaista yhteisymmärrystä ikään kuin pikku hiljaa ja itsestään, ilman, että missään maassa olisi vahvaa eurooppalaista identiteettiä rakentavaa politiikkaa. Kansakunta on kuitenkin edelleen keskeinen samastumisen kohde, vaikka se saakin perverssejä muotoja kun luodaan myyttejä menneisyyden kulttuurisesti yhtenäisistä ja ”puhtaista” omista kansakunnista.

Fukuyaman analyysi on pessimististä, mutta hän hakee myös ratkaisuja. Hän kykenee selittämään hyvin agressiivisen nationalismin nousua Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Hän pelkää identiteettipolitiikan repivän rikki demokratiaa, joka kuitenkin edellyttää jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja käsitystä omasta kansallisesta  yhteisöstä. Fukuyaman mielestä demokratia ei voi realistisesti ankkuroitua muuhun kuin kansakuntiin. Vaikka tarvitsemme kansainvälisiä yhteisöjä ja sopimuksia niin kaupan sääntöihin kuin ilmaston pelastamiseen, vain kansalliset demokratiat voivat pitää huolta siitä, että valtiovalta on vastuussa äänestäjille ja päättäjät voidaan tarvittaessa vaihtaa. Eikä kansakunnan rajojen — siis kansakunnan ihmisjoukon — määrittely tule katoamaan politiikan asialistalta. Kansainvälinen liikkuvuus kasvaa ja hyvä niin, mutta kansakunnat joutuvat jatkuvasti määrittelemään sitä, kuka pääsee omasta ovesta sisään. Pakolaispolitiikassa ovat vastakkain Staatsräson ja universaali ihmisyys.

Nationalistinen identiteettipolitiikka voi ilmetä destruktiivisena, mistä natsismi oli kammottavin esimerkki. Mutta agressiivinen nationalismi on nyt nousussa monissa Euroopan maissa, tavalla, joka piirtää uudelleen poliittisia voimasuhteita. Yksi häviäjä on eurooppalainen sosialidemokratia, joka on joutunut luopumaan internationalistisesta identiteetistään ja kilpailemaan äänestäjistä kansallismielisten populistien kanssa. Harva tulee enää ajatelleeksi, että Ranskan sosialistipuolue aikoinaan perustettiin nimellä S.F.I.O eli Section Française de l’Internationale Ouvrière, ”Työläisinternationaalin Ranskan-osasto”. Työväeninternationaali syntyi kansainvälisen solidaarisuuden liikkeenä, mutta nykyään työväenpuolueet pyrkivät pikemminkin rajoittamaan maailman köyhälistön pääsyä omaan maahan. Tästä ovat tuoreita esimerkkejä Tanskan demarien lähentyminen Tanskan oikeistopopulistisen kansanpuolueen kanssa, Saksan vasemmistopuolueen uuden puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin nationalismin kosiskelu ja mikseipä myös Ruotsin demarien ja Ruotsidemokraattinen samansuuntaiset pyrkimykset vapaan työperäisen maahanmuuton rajoittamiseksi.

Identiteettipolitiikka saa tietysti myös muita muotoja kuin nationalismi. Fukuyama näkee jonkinlaista destruktiivista keskinäisen tuhon kehää siinä, miten yhdysvaltalainen vasemmisto pyrkii edistämään monien erityisryhmien asiaa mutta jättää perinteisen työväenluokan tai ainakin osan siitä taantumuksellisten nationalistien temmellyskentäksi.

Hyvä ja paha identiteettipolitiikka

Kaikki identiteettipolitiikka ei tietenkään ole pahasta. On aivan oikein, että hyväksikäytetyt naiset tai etniset vähemmistöt  nousevat ylpeästi puolustamaan oikeuksiaan. ”Valkoisen miehen” tähänastista ylivaltaa saa haastaa ja pitää haastaa. Identiteettipolitiikka menee kuitenkin liian pitkälle, jos se kieltää yhteisen kielen ja kommunikoinnin mahdollisuuden. Kertomuksia köyhyydestä, syrjäytymisestä ja työttömyydestä pitää kuunnella, mutta siihen keskusteluun saavat kaikki osallistua — myös muut kuin köyhät, syrjäytyneet ja työttömät. Valistuksen ajatus on, että voimme olla yhteiskunnassa kuin yhteisessä seminaarihuoneessa, ja työttömyydestä saavat puhua niin tutkija, työtön kuin työministerikin, kaikki samalla ihmisarvolla ja ilman etuoikeuksia.

Agressiivisen nationalismin vaarallisuutta on, että se on protestia kansainvälisen markkinatalouden abstrakteja sääntöjä kohtaan, mutta hakee vääriä maalitauluja ja esittää perverssejä ratkaisukeinoja. Taloudellinen globalisaatio luo vaurautta ja perustuu kansainvälisiin sopimuksiin. Globalisaatio ei kohtele kaikkia hyvin, mutta syy ei ole ulkomaalaisten tai maahanmuuttajien. Jos jalkapallon säännöt harmittavat, syy ei ole vastapuolen tai erotuomarin. Globalisaation sääntöjäkin voidaan muuttaa, mutta pääosin kansallisin toimin — luomalla sosiaaliturvaa ja tukemalla koulutusta, aivan kuten pohjoismaat ovat pragmaattisesti tehneet. Juuri tässä populistit, niin Brexiteerit kuin Trump, osoittavat opportunisminsa. Trumpin politiikka ei auta ainuttakaan työpaikkansa menettänyttä, eikä Yhdistyneiden Kunigaskuntien ero EU:sta kohenna Englannin Coventryn työttömän asemaa – päinvastoin.

Vierastan identiteettipolitiikkaa myös siksi, että se on viholliskuvineen omiaan typistämään jokaista meitä. Kuten Amartya Sen loistavassa kirjassaan Identity and Violence esittää, meillä kaikilla on useita identiteettejä. Olemme jonkin maan kansalaisia, mutta me voimme myös olla toisen maan kaupunkilaisia, meillä on sukupuolinen identiteetti, meillä on harrastuksia, olemme shakinpelaajia, marttoja, trumpetisteja, jalkapallonpelaajia  ja partiolaisia. Jokainen ihminen on kiinnostava ja monipuolinen identiteettien kirjo. Viholliskuvia hakeva nationalismi sortuu sitävastoin näkemään jokaisen yhden identiteetin kautta – ja erityisesti tämä koskee muslimeja, joiden uskonnon ajatellaan läpäisevän ja määrittävän mekaanisella tavalla koko heidän persoonansa. Fukuyamakin ottaa oman analyysinsä nojalla kiinnostavalla tavalla kantaa ranskalaisten islam-tutkijoiden keskinäiseen kiistaan siitä, onko väkivaltainen jihadismi ”väkivaltaisen protestin uskonnollistumista” vai uskonnon ”väkivaltaistumista protestiksi”.

Suomen työmarkkinat identiteettipolitiikan näyttämönä?

Kehittelen näitä ajatuksia myöhemmin pidemmälle, mutta identiteettipolitiikka voi jopa olla yksi avain suomalaisten työmarkkinapolitiikan ristiriitojen katkeruuden ymmärtämiseen. Kolmikanta-konsensus yleissitovuuksineen on ollut työväenliikkeen saaman ”respektin” käytäntö, palkkio siitä, että Suomen työväestö taisteli talvisodassa ja jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan ja puolusti valkoisen Suomen itsenäisyyttä. Tämä valtarakenne nosti Suomea sotakorvauksista alkaen, vanhan säännöstelytalouden aikana. Nyt vanhat säännöstelykeinot Etelärannan ja Hakaniemen sopimine yleisine palkankorotuksineen sopivat huonosti eurojäsenyyteen ja globaaliin talouteen. Lisäksi vastassa on aivan uudenlaisia ”respektin” haluajia — yrittäjäliike, jonka jäsenyrityksiin syntyy ylivoimainen valtaosa uusista työtilaisuuksista, ja jonka jäsenyritykset kysyvät oikeutetusti, miksi heidän on alistuttava Etelärannan ja Hakaniemen saneluun. Mutta tästä enemmän tulevissa kirjoituksissa.

Francis Fukuyama: Identity. The demand for dignity and the politics of resentment. Farrar, Straus and Giroux, New York 2018.

Amartya Sen: Identity and violence. Allan Lane 2006.

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!

Mitä mieltä sinä olet?

12 kommenttia artikkeliin Fukuyaman tärkeä kirja

  1. Olipa hyvä teksti ja analyysi! Nyt pitää lukea tuo kirja.

    1. Juhana Vartiainen sanoo:

      Kiitos Henna!

  2. Erittäin hyvä ja syvällinen analyysi, sekä Fukuyamalta että Vartiaiselta. Pitääpä tosiaan ensi tilassa lukea tuo kirja. Tässähän alkaa pikkuhiljaa näkyä optimismin pilkahduksia. Esim. David Brooks, New York Timesissa ja Laura sekä Saska Saarikoski Hesarissa ovat myös pyrkineet ’uus-luokkakantaisen’ demonisoimisen sijaan aidosti ymmärtämään eri tavoin toisin ajattelevia.

    1. Juhana Vartiainen sanoo:

      Kiitos Matti!

  3. Irmeli Kaario sanoo:

    Olen lukenut Fukuyaman kirjan ’Historian loppu’ monta kertaa ja kuullut useiden kansainvälisten topesitelmöitsijöiden mainintoja kirjasta. Yksi parhaista lukemistani kirjoista. Pitäisikö nyt ottaa jostain aikaa ja lukea tämä uusi?

  4. J-P Halmeenmäki sanoo:

    Hieno yhteenveto ja analyysi. Tällaista sitä kaipaa keskelle tätä nykypäivän ’hissipuhepolitiikkaa’, jossa vastaukset kaikkiin kysymyksiin pitää puristaa 30 sekuntiin.

  5. Aale Roos sanoo:

    Olen usein ajatellut että EUn pitäisi järjestää urheilukilpailuja tyyliin EU vs USA. Rahalla saisi huiput urheilemaan ja kilpailut kiinnostaisivat. Siinä monet huomaisivat hurraavansa EUta.

    1. Tapani Mäkinen sanoo:

      Näin tapahtuu ihan oikeasti golfin Ryder Cupissa. Siellä eurooppalainen yleisö on yhtä maata.

  6. Martti Laosmaa sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Myös meillä ”unohdetut työläiset” siirtyivät ensin nationalistisiin perussuomalisiin ja nyt ovat paluumuuttajia, kun demarit ay-liikkeen tukemina antavat suojaa nationalismille ja maahanmuuttokileteisyydelle.

  7. Tuomo Mutikainen sanoo:

    Hyvä päätös kirjoituksellesi tämä identiteettipolitiikka.

  8. Arja Kolehmainen sanoo:

    Hyvä kirjoitus, tällaiselle keskustelulle olisi hyvä olla foorumi.

  9. joku vaan sanoo:

    Lainaus: ”Trumpin politiikka ei auta ainuttakaan työpaikkansa menettänyttä, eikä Yhdistyneiden Kunigaskuntien ero EU:sta kohenna Englannin Coventryn työttömän asemaa – päinvastoin.”

    Nämä väitteet jäivät nyt kyllä pahasti perustelematta.