Juhana Vartiainen

Sibelius, taloustiede, populismi ja hyvän talouspolitiikan kapea polku – mietelmä Helsingin Yliopiston suuressa juhlasalissa

Eilen 24.10.2018 juhlistettiin Helsingin Yliopiston suuressa juhlasalissa uuden taloustieteellisen instituution, Helsinki Graduate School of Economics :in alkua. Se tuo yhteen mutta myös jonkin verran lisää taloustieteellisen tieteenharjoituksen voimavaroja. Yhteistyökumppaneina ovat Helsingin Yliopisto, Aalto-Yliopisto ja Hanken (Svenska Handelshögskolan), ja valtiovalta on myös satsannut voimavaroja taloustieteen professuurien lisäämiseen. Tarkoitus on lisätä tutkimusta ja opetusta ja houkutella Suomesta ja ulkomailta lahjakkaita nuoria taloustieteen pariin. Aloite on ilmeisesti suurelta osin seurausta Bengt Holmströmin vuoden 2017 Nobel-palkinnosta, joka on syystä innostanut monia suomalaisia.

Tämä on mitä mainioin aloite, iloitsen siitä valtavasti ja toivon Graduate Schoolille menestystä. Taloustiede on ollut Suomessa heikko tieteenala, mikä näkyy talouspoliittisissa päätöksissä ja keskusteluissa. Kauan Ruotsissa työskennelleen näkökulmasta taloustieteellinen ajattelutapa on monille suomalaisille kovin vieras. Vaikkapa tiedetoimittajat näyttävät usein ihastuvan mitä kummallisimpiin ja heterodoksisiin talouskirjoihin, joista käsin he kyseenalaistavat taloustieteen perustotuuksia. Ero on suuri vaikkapa lääketieteeseen — enpä usko, että esimerkiksi rokotevastaisuutta samalla tavalla ylistettäisiin Yleisradion tiedetoimituksen toimesta. Juhlapaneelin Heidi Schauman totesikin aivan oikein, että taloustieteilijöiden on kerta kaikkiaan parannettava kommunikointikykyään muun yhteiskunnan kanssa.

Taloustiede on myös monien muiden yhteiskuntatieteiden näkökulmasta tunkeileva besserwissertiede, joka laajentaa tutkimusalaansa terveydenhoitoon, politiikan tutkimukseen, sosiaalipolitiikan suunnitteluun ja tasa-arvotutkimukseen. Politologien Politiikka-lehti julkaisi hiljattain jopa eräänlaisen erikoisnumeron, jossa mätkittiin taloustiedettä.

Asetelma on kuitenkin onneksi pikku hiljaa muuttumassa. Talouspolitiikan arviointineuvosto on tuonut loistavalla tavalla riippumatonta ekonomistikritiikkiä suomalaiseen keskusteluun. Taloustieteelliset tutkimuslaitoksemme VATT, Etla, PT ja Pellervo ovat kaikki aktivoituneet energisiksi keskustelijoiksi, jotka syöttävät yhteiskuntakeskusteluun ja päättäjien käyttöön tutkimuksia ja taloustieteen näkemyksiä. Olen Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:in entisenä johtajana (2012-2015) erityisen iloinen siitä, miten vahva julkinen rooli nykyään VATT:lla on. Koetin sitä omana johtaja-aikananikin parhaani mukaan edistää. Seuratkaapa laitoksen kotisivulta sen monipuolista tutkimusmateriaalia!

Heikki Pursiaisen ja Tuukka Saarimaan ”Asiaton lehdistökatsaus” aloitti puolestaan riemukkaan ja joviaalin tieteellisen kritiikin suomalaista talousajattelua kohtaan, ja Heikki on jatkanut tällä mainiolla ”rautalankataloustieteen” linjalla Libera-säätiössä ja Mustread-mediayhtiössä. Etlan Mika Maliranta sekä Nordean Olli Kärkkäinen ovat puolestaan aktiivisimpia taloustieteen visertäjiä twitterissä.

Eilisissä avajaisissa oli pomppaa ja itsevarmuutta. Hieno flyygeli soi, paikalla oli kaksi nobelistia (Holmström ja Jean Tirole) sekä Yliopiston kansleri ja muita merkkihenkilöitä. Paneelikeskustelua johti vastikään eronnut Suomen Pankin pääjohtaja. Avauspuheen piti maan valtiovarainministeri, ja paneelia seurasi kummankin nobelistin esitelmä. Lopuksi soi Sibelius.

Taloustiede otti siis komein puittein ja itsevarmasti yhteiskuntaa sekä sen päätöksentekoa ja ohjausta haltuunsa. Puhuttiin ihmiskunnan suurista kysymyksistä, ilmastonmuutoksesta ja populismista, joiden ymmärtämiseksi ja hallitsemiseksi tarvitaan taloustieteellistä tutkimusta.

Taloustieteilijät  lupaavat siis paljon, mutta eivät aivan katteettomasti. Taloustiede on tällä hetkellä mitä kiinnostavin tieteenala, koska sen käyttäytymistieteellinen, rationaaliseen valintaan perustuva lähestymistapa on osoittautunut niin hedelmälliseksi. Lisäksi se on onnistunut viime vuosikymmeninä todella kehittämään empiirisiä menetelmiään, eritoten tilastotieteellisiä ideoita hyödyntäen. Kun itse aloitin taloustieteen opinnot, emme voineet haaveillakaan niin komeista yksilö- ja yritysaineistoista, joita nykyään hyödynnetään. Empiirisen tutkimuksen suuri lupaus on siinä, että kyetään eristämään politiikkatoimien kausaalivaikutuksia, siitäkin huolimatta että talous- ja yhteiskuntatieteet vain harvoin voivat turvautua suoraan lääketieteelle tyypillisiin satunnaiskokeisiin.

Joten toivotaanpa, että suurille eleille löytyy suurta katetta ihmiskunnan ja Suomen ongelmien ratkaisemisessa.

Mutta akatemiaprofessori Uskali Mäen vieressä juhlasalissa istuessani keskustelimme myös eritoten siitä, miten yhteiskunnan ja politiikan juonikkuus yllättää ja on yllättänyt. Me ekonomistithan olemme väsyksiin asti jakaneet neuvojamme siitä, millaista on vastuullinen talouden hoito. Se on budjettisääntöjä ja rakenneuudistuksia ja keskuspankin itsenäisyyttä, ja ymmärrystä vapaakaupalle ja globalisaatiolle ja kansainväliselle työnjaolle, joka luo ihmiskunnalle vaurautta. Lähdin itsekin politiikkaan siksi, että halusin ryhdistää suomalaista talouspolitiikan päätöksentekoa ja auttaa kuromaan umpeen sen ammottavan kuilun, joka on revennyt julkisten hyvinvointilupausten ja niiden rahoitusmahdollisuuden välille, kansakunnan ikääntyessä. Julkisen talouden budjettirajoitukset ja työllisyyden lisääminen uudistusten avulla ovat olleet minun viime vuosien huoneentauluni — kuten varmaan tämänkin blogin lukija on havainnut. Emme pärjää ellemme ota vakavasti julkisen talouden budjettirajoituksia ja talouden lainalaisuuksia.

Mutta – ja tämä on todella suuri mutta – viime vuodet ovat osoittaneet kouriintuntuvasti, että taloustieteilijöiden rakastamat ”oikeaoppisuudet” — globalisaatio ja uskottavuus ja budjettirajoitukset ja sensellaiset — ovat lopultakin haurasta harsoa, jos niitä tukeva poliittinen tahto murenee. Ja sehän on ollut viime vuosien suuri opetus. Kun talouspolitiikka ja globalisaatio koetaan epäoikeudenmukaisiksi, niitä vastaan protestoidaan, vaikka talous näyttäisi toimivan kohtuuhyvin ja vaikkei protesti johtaisi mihinkään parempaan. Mutta tämä on vain hyväksyttävä. Kuten monet uudet tutkimukset ovat osoittaneet, Donald Trumpin ja Brexitin kannatus korreloivat vahvasti sen kanssa, miten paljon tai vähän äänestäjä on viime vuosien globalisaatiosta hyötynyt.

Olisi houkuttelevaa ajatella, että näin käy vain anglosaksisissa maissa, joiden sosiaaliset turvaverkot ovat vähäisiä. Mutta hiljattain julkaistiin myös Torsten Perssonin, Johanna Ricknen ja heidän kumppaniensa tutkimus, jonka mukaan nationalistipopulistisia Ruotsidemokraatteja ovat äänestäneet nimenomaan he, jotka eivät ole hyötyneet Anders Borgin ja Fredrik Reinfeldtin työlinjareformeista.

Työlinjareformit olivat työllisyyden ja julkistalouden rahoituksen näkökulmasta kerrassaan tarpeellisia. Mutta mitä tehdä jos ne johtavat oikeistopopulismin nousuun?

Siksi viime vuodet ja populismin riemukulut ovat ainakin minun osaltani muuttaneet talouspolitiikan maisemaa perustavalla tavalla. Tiedän edelleen, että tarvitsemme työmarkkinareformeja ja budjettikuria, jos mielimme hyvinvointivaltion säilyttää. Mutta tiedämme myös, että politiikan on oltava hyväksyttävää, tuloerot eivät saa kasvaa ja politiikka on osattava perustella. Emme voi säilyttää talouspolitiikan vastuuta, jos reformeja ei koeta oikeudenmukaisiksi ja ja politiikan maltillinen keskilinja murenee altamme.

Siksi poliittisen hyväksyttävyyden ”budjettirajoitus” on samalla tavalla absoluuttinen rajoite kuin julkistalouden budjettirajoitus. Ja molemmat rajoitukset on kerta kaikkiaan vain hyväksyttävä. Hyvän politiikan polku on kapea – talouden lakien ja politiikan lakien välttämättömyyksien kapealla vuorenharjanteella.

 

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.

Mitä mieltä sinä olet?