Kehittyvien talouksien terhakas nousu on perustunut siihen, että ne ovat lähteneet rohkeasti mukaan kansainväliseen vaihdantaan. Kiina, Intia ja muut valtavat siirtymätaloudet tulevat omalla painollaan ja voimallaan muokkaamaan kansainvälisen kaupan ja integraation pelisääntöjä.

Erityisesti Kiinan poliittinen globalisaatiostrategia haastaa ja tulee vastedeskin haastamaan länsimaiden piirtämiä globalisaation pelisääntöjä. Perinteisen “Washington-konsensuksen” lähtökohtana on ollut vapaa markkinatalous: tavaroiden, palvelusten ja pääoman vapaa liikkuvuus, omistusoikeuksien kunnioitus ja toimeenpano sekä valtion tukiaisten paheksunta.

Vaikka Suomi on ollut muita pohjoismaita valtiokeskeisempi, kaikki pohjoismaat ovat sopeutuneet tähän globalisaatioon onnistuneesti. Pohjoismaiden nimenomainen nerokkuus on ollut sellaisen sosiaaliturvan luomisessa, joka tekee rakennemuutoksesta hyväksyttävää kansalaisten kannalta.

Sen sijaan elinkeinopolitiikassa pohjoismaat ovat olleet liberaaleja, ja hyvä niin. Yksityinen omistus takaa yleensä tehokkaimman vaurastumisen. Tutkimuskirjallisuus osoittaa, että valtiovalta on yksityisiä yrityksiä huonompi omistaja, jos onnistumista mitataan arvon luomisella. Valtiovallan  ei kannata omistaa muuta kuin sellaista yritysvarallisuutta, jonka omistamiseen liittyy ilmeinen strateginen intressi.

Toisaalta hyvin toimivassa markkinataloudessa omistuspohjalla ei myöskään ole kovin suurta väliä. Jos Suomessa on tilaa kannattavalle yritystoiminnalle, sen omistajaksi ilmaantuu joku — kotimaasta tai ulkomailta. Näin olen vanhastaan ajatellut — mutta globalisaation muuttuvat pelisäännöt saattavat haastaa nämä liberaalit lähtökohdat.

Kiina on iso ja kasvava osa maailmantaloutta. Kiina ei luonnollisestikaan yksin päätä globalisaation kansainvälisistä säännöistä, mutta se tulee vaikuttamaan niihin. Vaikutusta voi voimistaa se, että kansainvälisen talousoikeusjärjestyksen perinteinen arkkitehti, Yhdysvallat, voi sortua syvenevään eristäytymiseen ja protestihenkiseen politiikkaan. Samalla Euroopan Unionin vaikutusvalta todennäköisesti pienenee, sillä Euroopan väestö vähenee ja vanhenee ja vanha rikas mantereemme muodostaa vastedes yhä pienemmän osan maailmantaloudesta. 

Kiina pyrkii nopeasti kuromaan umpeen teknologisen jälkeenjääneisyytensä. Samalla se koettaa lisätä vaikutusvaltaansa ja läsnäoloaan kaikkialla maailmantaloudessa, suorin sijoituksin ja yrityksiä ostamalla. Kiina varmistaa raaka-aineiden saantiaan Afrikassa. Lisäksi sen talouspolitiikka on ulkopolitiikan palveluksessa, erityisesti siinä, että Kiina pyrkii syrjimään maita, jotka tekevät  taloudellista yhteistyötä Taiwanin kanssa.

Kiinan ponteva teknologiapolitiikka

“Vanhoille” rikkaille maille on erityisen olennaista se, miten Kiina pyrkii teknologian eturintamaan. Monien yritysten näkökulmasta Kiina pyrkii lähes kaappaamaan niiden teknologisen osaamisen. Itse pyrkimyksessä ei tietenkään ole mitään paheksuttavaa ja jokainen järkevä maa pyrkii samaan. Kiinan strategiaa on kuvattu ja analysoitu esimerkiksi tässä Branstetterin artikkelissa. Toimintatavat ovat varsin suoraviivaisia:

Jos länsimainen monikansallinen yritys haluaa päästä Kiinan markkinoille, maan viranomaiset edellyttävät lähes säännönmukaisesti, että muodostetaan yhteisyritys, jonka avulla teknologinen osaaminen ja tieto siirtyvät kiinalaiselle yhteistyökumppanille. Esimerkiksi moottoriajoneuvojen valtavilla Kiinan-markkinoilla on toimittu näin. Kiina on vaatinut, että Länsi-Euroopan ja Japanin autovalmistajat perustavat yhteisyrityksen, jos ne ylipäänsä haluavat myydä autoja Kiinassa. Toinen esimerkki löytyy televiestinnän ja tietotekniikan markkinoilta.  Länsimaiset yritykset eivät voi Kiinan internetsensuurin vuoksi toimia maassa vapaasti. Sen sijaan ne joutuvat etsimään yhteistyökumppanin, josta todennäköisesti tulee jossain vaiheessa kilpailija. 

Kiina ei kunnioita tekijänoikeuksia tai immateriaalioikeuksia kovinkaan mallikelpoisesti.  Immateriaalioikeudet eli aineettomaan pääomaan liittyvät oikeudet ovat viime vuosikymmeninä tulleet osaksi Maailman Kauppajärjestön WTO:n sopimusrakennetta ja niitä valvoo myös erillinen organisaatio WIPO (World Intellectual Property Organization). Kiina toimeenpanee näitä oikeuksia laiskanlaisesti eikä maan oikeuslaitos näytä tarjoavan niiden haltijoille kovin vahvaa oikeussuojaa. Tämä koskee niin patentteja, tekijänoikeuksia kuin tavaramerkkejä.

Kiinan valtionyritykset saavat piilotettuja valtiontukia, jotka vääristävät kilpailua. Niillä on muita yrityksiä paremmat mahdollisuudet toimia Kiinan sisällä. Niiden ei tarvitse pyrkiä voittojen maksimointiin, mikä näkyy niiden tuloksissa. Ne toimivat edellä kuvatulla tavalla länsimaisen teknologian ostajina, vaikka olisivat tappiollisiakin. Valtionyhtiöt nähdään usein Kiinan hallitsevan puolueen suorana instrumenttina, jonka avulla se voi kontrolloida maan ulkomaisia sijoituksia.

Nämä toimintatavat kumpuavat Kiinan poliittisesta ja oikeudellisesta kulttuurista. Kiina on lakiin perustuva yhteiskunta, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole koskaan hyväksynyt länsimaiden perusajatusta siitä, että laki on myös maan hallituksen yläpuolella. Konfutselainen poliittinen kulttuuri ei painota länsimaiden tapaan yksilön oikeuksia. 

Kaikki nämä toimintatavat eivät välttämättä hyödytä edes Kiinaa. Tutkijat ovat esittäneet, että teknologian siirtyminen voisi olla vieläkin nopeampaa, jos ulkomaisten yhtiöiden aineettomia oikeuksia suojeltaisiin tiukemmin. Puutteellinen aineellisten oikeuksien suoja voi johtaa siihen, että myös kiinalaiset yhtiöt jättävät tutkimus- ja tuotekehittelyinvestoinnit tekemättä.

Monet pohjoismaiset ja länsimaalaiset yritykset koettavat samoista syistä myydä tuotteitaan osana suurempaa palvelukonseptia, jossa myös henkilöstön osaaminen on avainasemassa. Sen sijaan, että myydään vain hissi, myydään siihen liittyvä pitkäaikainen palvelu- ja huoltosopimus. Toisaalta kiinalaiset yhtiöt koettavat luonnollisesti värvätä henkilöstöä, jolla on kokemusta länsimaisista teknologiayhtiöistä.

Strategiset yritysostot

Tällaisten “epäreilujen” toimintatapojen ohella Kiina koettaa yritysostoilla päästä käsiksi avainteknologioihin. Se on laillista ja perinteisten pelisääntöjen mukaista, mutta johtanee jonkinlaisen omistuspolitiikan strategiseen terävöitymiseen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Saksassa herätti paljon huomiota, kun kiinalainen yhtiö koetti saada hallintaansa robotiikan huippukehittäjän, Kuka-yhtiön. Minusta ei ole mahdoton ajatus, että Ericssonin ja Nokian kaltaiset yritykset koetetaan jossain vaiheessa vallata Kiinaan.

Näistä pyrkimyksistä kannattaa olla tietoinen, vaikken haluaisikaan niiden vuoksi soittaa hälytyskelloja. Ei ole yllättävää, että globaalin vaihdannan säännöt muuttuvat kun vanhan rikkaan maailman suhteellinen merkitys pienenee. Eri mailla on täysi oikeus koettaa luoda omia kasvustrategioitaan. Maailmantalous ei ole nollasummapeli. Jos Kiina vaurastuu ja sen teknologioiden taso nousee, länsimainen kuluttaja hyötyy edullisten teknologisesti edistyneiden tuotteiden muodossa. Kiinalaisten yhtiöiden kilpailu johtaa talousteorian mukaan kiivaampaan luovaan tuhoon ja innovaatioihin, joista kaikki hyötyvät. Olen itse asiassa enemmän huolissani Kiinan vaikutusvallan poliittisesta puolesta, yksilön teknologisen valvonnan yhdistymisestä totalitaariseen ja autoritaariseen ajatteluun.

Pienen maan omistajuuspolitiikka?

Kiinan nousu pakottaa kuitenkin Suomen ja Ruotsin kaltaiset suhteellisen liberaalitkin maat ainakin miettimään strategista omistajapolitiikkaansa. Omistuspohjalla saattaa tulevaisuudessa olla enemmänkin väliä kuin mitä me liberaalit taloustieteilijät olemme oppineet ajattelemaan. Tulevat elinkeinoministerit joutuvat miettimään ainakin seuraavanlaisia kysymyksiä:

 Pienten maiden kannattaa toimia yhteistyössä. Vahvat Wallenbergin suvun kaltaiset omistajaryhmät voivat olla hyödyksi. On koetettava pitää huoli siitä, että pääkonttoreita ja tutkimustoimintaa säilyisi myös Pohjolassa, vaikka yritysvarallisuuden omistus muuten hajautuisikin.

 Suomi on pieni toimija mutta Euroopan Unioni on iso. EU: n poliittisia lihaksia pitäisi käyttää niin, että neuvotellaan tasapainoisempia ulkomaisia investointeja koskevia sopimuksia EU:n ja Kiinan kesken.

  Valtion suora omistus tai valtionyhtiöt tuskin ovat edelleenkään kovin hyvä ratkaisu. Valtiovallan ja elinkeinoelämän yhteistä omistajuuspolitiikkaa voi silti olla hyödyllistä miettiä. Pro-market-asenne on parempi kuin pro-business-asenne, mutta jos Kiinan strateginen politiikka on hyvin pro-Kiina-business-henkistä, pelkkä pro-market-puhdasoppisuus ei ehkä ole aina neuvokasta.

 Vaikkemme voisikaan kovin tiukasti vaikuttaa yritysten omistuspohjaan tai pääkonttorien sijaintiin, Suomesta kannattaa tehdä hyvä maa tutkimuksen ja tuotekehityksen ammattilaisille. Sijaitsivat pääkonttorit missä vaan, laadukkaat tutkimusinfrastruktuurit ja tutkimusekosysteemit tulevat olemaan kysyttyjä eikä niitä sivuuteta. Siksi, niin luulen, tulevaisuuden parasta elinkeinopolitiikkaa on sellaisten vahvojen yliopistokaupunkien luominen, joissa tutkijat haluavat asua ja tehdä työtään, oli heidän kansallisuutensa mikä tahansa.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 3 kommenttia

3
  1. Mielenkiintoisia linjauksia Juhannalta, että valtion omistajuus olisi huonompi kuin yksityisen tai “yksityinen omistajuus takaa yleensä tehokkaimman vaurastumisen”. Suomi sotien jälkeen rakensi maatamme varsin menestyksekkäästi ja pääosin valtion mahdollistamin resurssein, koskapa yksityisillä oli silloin vallan vähän rahaa, noin koko Suomea ajatellen. Tultaessa 70- ja 80- lukuihin, oli Suomi jo varsin hyvällä tolalla, terveyden hoito oli täysin ilmaista maksujen suhteen (kansakunnan rikkautta), koulutus oli laajan kouluverkon ansiosta erittäikin hyvää, tasokasta, tasapuolista ja tehokasta (kansakunnan rikkautta), tieverkko oli suhteellisesti ottaen paremmassa kunnossa kuin nyt ja monta asiaa oli sen aikaisessa perspektiivissä tasapuolisempaa ja vauraanpaa kuin nyt, Juhannakin varmaan muistaa!
    Omistajuus oli pitkälle myös valtiollisilla yrityksillä, jolloin vaikkei ns. voittoa paljoa tehtykään, jakaantui hyvinvointi ja vauraus palkkojen myötä laajemmalle kuin nyt!
    Nykyinen näennäinen hyvinvointi ollaan saavutettu pitkälti lainanoton seurauksena ja maksun aika tulee varmasti. Miten on ylipäätään mahdollista, että “Iso Omena maa” saa määritellä nyisten valtionlainojen korot, maa jolla on 6 000 000 000 000 000 …taalaa velkaa, voi muka omistaa joidenkin muiden maiden kaivoksia ja tuotantolaitoksia, eikö Omenan tulisi myydä omistuksensa ja maksaa lainat pois?
    Suomessakin tapahtui tuon 80- luvun jälkeen seuraava omaisuuden uusjako, valtion omistamaa omaisuutta, joka oli tuonut hyvinvointia koko Suomelle, muutettiin yrityksiksi, joita voitiin myydä yksityiseen omistukseen, ns. omistajuus siirtyi lainarahan turvin yksityisten käsiin. Osa “isänmaallisiksikin” mainittuja tahoja, möivät kotimaista “infraa” ulkomaiseen omistukseen (tapaus Karu Caruna), vain ja pelkästään oman edun saamiseksi. Vähitellen Suomen koko valtiollinen omistajuus on siirtynyt yksityiseen omistukseen ja Suomalaiset omistajat ovat myymällä oman omistajuutensa tehneet pikavoitot itsellensä, mutta nämä voitot eivät hyödytä riittävän laajaa porukkaa, kuin aiemmin 80-luvulla esimerkiksi. Näistä myymisistä on varoittanut myös valtakuntamme pressa myös. Isossa omenassa oli valtionlaina Bill Clintonin aikana 0 dollaria, senhän jälkeen lainaa on otettu tasaseen tahtiin ja aivan hirveästi! Kun Juhanna hyvä, puhut tehokkuudesta, taloudesta, yksityisestä- ja valtiollisesta omistuksesta, kerro mille ja keille se on hyvä. Nykyinen maailmantalous on tai nojaa ns. Amerikkalaiseen unelmaan, tällöin myös aina palkitaan myös Nobelisti, joka on tämän puhtaan kapitalismin äänenkannattaja (myös Holmström), miksei ikään kuunella Kiinan talousoppeja? ja miksei Kiinalainen taloustieteilijä saa Nobel-palkintoa? (omistaahan Kiina Usaa aika isolla prosentilla)! Kun sanot, että “yksityinen omistajuus tuottaa tehokkaamman vaurastumisen” on se osin totta, velkarahalla toteutettu Suomen yksityistäminen on vaurastuttanut monia ulkolaisia sijoittajia ja jopa muutamaa Suomalaistakin, muttei koko Suomen kansaa! No miten nykyinen ulkolainen omistajuus kohtelee entisiä Suomalaisia yrityksiä. Nykyinen Freeport MacMoran, entinen OMG, sitä ennen Outokumpu, tuottaa vaurautta lainoittamalla esimerkiksi Kokkolan tehdasta vuositasolla, juuri niin suurella summalla, että lainan korot (siis itsellensä ulkomaille) peittävät mahdolliset voitot, jolloin verot valtiolle ovat käytännössä nolla euroa. Ennen joskus 80-luvulla Outokumpu oli Suomen valtio omistuksessa ja kas kumma voitot olivat myös lähellä nollaa, mutta ero oli siinä, että verot jäivät Suomeen. Se mikä nykyisessä menossa onkin huolestuttavinta on ettei verokertymää tule enää edellisten vuosien tahtiin, ainakkaan yrityksiltä, tällöin hyvinvointivaltion ylläpitäminen käy mahdottomaksi.
    Siis Juhanna entinen puolueesi saattoi tuottaa enemmän hyvinvointia Kepun kanssa, kuin nykyinen! , mutta se riippu ihan kohderyhmästä!

  2. Koko kapitalistinen järjestelmä on tulossa tiensä päähän. Ensin tulee jatkuvan kasvun nimessä aiheutettu ympäristökatastrofi. Siitä seuraa nälkäkatastrofi, josta seuraa kansainvaellus Afrikasta pohjoiseen. Miten talousiberalistit sen ajattelivat hoitaa. Hukutetaanko kaikki tulijat Välimereen?
    Suomi taas kaipaa orjia, koska palkkaa ei ole varaa maksaa. Koska omista ei löydy halukkaita orjia, eikä sosiaaliturvaa voi kokonaan leikata, pitää maahan tuoda porukkaa, jolle jokapäiväinen ruoka on iloinen yllätys. Tällä tavallahan kokomuus on ajatellut yrittää ratkaista työmarkkinoiden jäykkyyden, jota toisella nimellä kutsutaan palkkavaatimukseksi, jolla tulee jotenkuten toimeen.

  3. Erinomaista argumentointia. Valtiokeskeisyys tulee vastaan monella tapaa, vähän niin kuin maan tapa. Jos seuraava hallitus on vasemmistovetoinen; ei muutosta ole luvassa. Päinvastoin. Kaltaisiasi on päättäjien keskuudessa aivan liian vähän.
    Yksi kasvava trendi on muuten valtion ja kuntien in-house-toiminnot, erityisesti ict-palveluiden osalta. Hankintalaki koetaan niin jähmeäksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!