Talouspolitiikan suunnanmuutos tarvitaan

Vasemmistojohtoisen hallituksen viimeiset päivät ovat ovella. Marinin hallitus on hoitanut hyvin Nato-jäsenyyden. Voin antaa myönteisiä pisteitä myös työttömyyseläkeputken poistosta sekä pohjoismaisesta työnhakumallista. Kumpikin tekee työttömyydestä aiempaa vähemmän houkuttelevaa ja vaikuttaa siksi ajan mittaan suotuisasti työllisyysasteeseen. 

Mutta julkistalouden hoidossa vasemmistohallitus on valitettavasti lunastanut korkojen kanssa hyvän taloudenpidon ystävien pelokkaimmat odotukset. Valtiontalouden alijäämän on annettu kasvaa surutta, ja taloudenpitoa vanhastaan ohjannut kehyssääntö on heitetty roskiin. Hallituksen sisäiset, vähäisetkin erimielisyydet julkisten varojen priorisoinnista on ratkaistu “priorisoimalla” tulevaisuuden kustannuksella eli jakamalla rahaa kaikille ja kasvattamalla valtiontalouden alijäämää. 

Olen aiemmalla tutkijanurallani perehtynyt suomalaisen talouspolitiikan pitkään linjaan, enkä muista ainuttakaan tätä leväperäisempää valtiovarainministerikautta. Jos Annika Saarikko ja hänen puolueensa kärsivät vaalitappion, se on ansaittu.

Valtiontalouden tulevaisuudenkuva onkin ilkeä. Valtiovarainministeriön tuoreen katsauksen mukaan valtiontalouden alijäämä juuttuu 2020-luvun jälkipuoliskolla noin 4 prosenttiin bruttokansantuotteesta eli noin 12 miljardiin euroon. Se ei ole kestävä taso, vaan johtaa ajan mittaan vääjäämättä velkakriisiin, luottoluokituksen menettämiseen ja julkispalvelujen alasajoon.

Kysymys on arvoista

Hyvä talouspolitiikka ja tasapainoinen julkistalous nähdään vasemmiston retoriikassa jonkinlaisena halveksuttavana “talouskurina”. Se on aivan nurinkurinen näkemys. Vastuullinen julkistalouden hoito on hyvien perusarvojen mukaista politiikkaa. Ei voi mitenkään pitää vastuullisena sitä, että jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme alijäämäisen ja ylivelkaisen talouden, joka ei enää kykene suoriutumaan perustehtävistään. 

Vanhemman ikäpolven poliitikot tottuivat ajattelemaan, että talouskasvu hoitaa ongelmat, mutta olemme pienenevän työvoiman Suomessa siirtyneet pysyvästi toisenlaiseen maailmaan. Julkistalous heikkenee joka vuosi ilman uusiakin menopäätöksiä sitä kautta, että työikäisen aktiiviväestön osuus koko väestöstä pienenee.

Ja siksi hyvinvointivaltion puolustaja puolustaa nimenomaan vastuullista taloutta.  Perusarvoihimme kuuluu vastuun ottaminen ja toisista välittäminen, heikkojen tukeminen ja yhteiskunnan kestävyydestä huolehtiminen. 

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomme julkisine tulonsiirtoineen ja palveluineen ei ole ylläpidettävissä ilman vahvaa työyhteiskuntaa. Meidän ei pidä kaihtaa sanomasta, että työkykyisellä ja terveellä aikuisella on velvollisuus huolehtia omasta ja perheensä toimeentulosta. Sellainen yhteiskunta, jossa jokaisella on halutessaan mahdollisuus elää muiden kustantamien tulonsiirtojen varassa, ei kerta kaikkiaan ole yhteensopiva vauraan hyvinvointivaltion kanssa. Tätä totuutta ei pääse pakoon kukaan.

Kestävyysvaje ja ilmastovaje

Julkistalouden kestävyysvaje on samankaltainen ongelma kuin ilmastonmuutos. Molemmat ovat hitaasti kärjistyviä kriisejä, joihin on reagoitava pitkäjänteisesti ja ennakoivasti. Mutta molempien laiminlyöminen on poliittiselle populistille houkuttelevaa, koska laiminlyönnin seuraukset alkavat toden teolla näkyä vasta usean vuoden kuluttua. 

Meillä on käsissämme mittava, noin 10 miljardin euron sopeuttamistarve julkistaloudessa. Veronkorotuksilla se ei ratkea kuin mitättömässä määrin. Menosäästöt ja työllisyyttä oikeasti lisäävät uudistukset ovat silloin avainasemassa. Työllisyyskasvu edellyttää puolestaan tepsiviä uudistuksia sosiaaliturvaan ja työlainsäädäntöön. Maahanmuuton lisääminen on tietysti yksi keskeinen keino, mutta sekin edellyttää vapaampaa työmarkkinaa ja velvoittavampaa sosiaaliturvaa.

Äänestäjän kannattaa nyt miettiä, ketkä ehdokkaat ja mitkä puolueet ottavat vakavasti tämän ongelman. 

Vasemmistopuolueet ja erityisesti sdp eivät suostu edes tunnustamaan ongelman olemassaoloa. Niillä ei ole epämääräisten veronkorotusuhkausten ohella esittää minkäänlaista toimivaa työllisyysreformia tai säästöohjelmaa. 

Perussuomalaiset eivät puolestaan suostu edes tunnustamaan sitä, että olemme todella tukalassa tilanteessa ilman työperäisen maahanmuuton merkittävää lisäämistä. Perussuomalaiset ovat sitä mieltä, että Suomen on vain sopeuduttava ikärakenteen muutoksiin. Heitä eduskunnassa katselleena tiedän kuitenkin, että he eivät ikimaailmassa oikeasti suostuisi niihin säästöihin ja sosiaaliturvan karsimisiin, joita tämä linja oikeasti edellyttäisi. Ja heidän pyrkimyksensä talouden omavaraisuuteen ja EU:sta eroamiseen olisivat tietysti suomalaisten elintason kannalta täysin tuhoisia.  

Kummallinen sosialidemokratia

Ehkäpä poliittisesti kauaskantoisin muutos Suomen politiikassa on ollut sosialidemokratian taantuminen populistiseksi huuhaapuolueeksi talousasioissa. Sdp on Väinö Tannerin, Mauno Koiviston ja Raimo Sailaksen puolue, joka joskus muinoin – ainakin minun ollessani siinä mukana vuosina 1978-2015 – suhtautui vakavasti talouspolitiikkaan ja julkistalouden hoitoon. Ja sama koskee pohjoismaisia sosialidemokraattisia liikkeitä. Sen suuret ruotsalaisnimet kuten Ernst Wigforss ja Tage Erlander eivät ikimaailmassa olisi hyväksyneet ajatusta, että työläisiltä verotettuja rahoja käytetään kevytmielisesti ja että yhteistä julkista taloutta hoidetaan jatkuvan velkaantumisen varassa.

Nyt Suomen sdp ei sitä vastoin näytä kykenevän minkäänlaiseen vakavahenkiseen talouspolitiikkaan. Ikääntyvä yhteiskunta ja työllisyysasteen lisäämisen tarve on toki vaikea juttu puolueelle, joka on tottunut vaatimaan kansalaisille aina uusia verovaroista rahoitettuja etuuksia – ja vaikeaa on demareille myös sen tosiasian tunnustaminen, että työllisyyden lisääminen edellyttää työnteon kannattavuutta ja sopimisen vapautta lisääviä oikeistoliberaaleja uudistuksia. 

Mutta ketään ei palvele silmien sulkeminen tosiasioilta. Sdp ei pääse todellisuutta pakoon, vaikka se kuinka toistelisi että talouskasvu hoitaa ongelmat itsestään.  Sen sijaan, että puolue loisi tasapainoisen talousohjelman, sen avainhenkilöt heittelevät järjenvastaisia vaalitäkyjä 4 päivän työviikosta tai kertovat, miten ongelmat ratkeavat kun jollakin taikasauvalla saadaan suomalaisten sairaudet parannettua. 

Tällaisten “avausten” ainoa tarkoitus on vaalisuosion kalasteleminen. Demaripoliitikot ovat ilmeisesti valmiita sanomaan ihan mitä vain hassua, jotta voisivat pysyä vallassa.

Hyvä hallituspolitiikka alkaa jo ennen vaaleja, koska vastuullinen taloudenpito edellyttää myös sellaisia päätöksiä, jotka eivät olet kaikkien mieleen. Miten sosialidemokraatit aikoisivat näistä lähtökohdista hallita?

Monet näyttävät ajattelevan, että sdp kyllä palaa järkiinsä vaalien jälkeen. Sosialidemokratian talousajattelun taantuminen on kuitenkin vanhempaa perua, ja alkoi Antti Rinteen kaapattua vallan Jutta Urpilaiselta. Olen tätä ollut todistamassa myös eduskunnan talousvaliokunnassa. 

Kenen kanssa Kokoomus? 

Kokoomuksella on puoluekentän vakavin ja yksityiskohtaisin talousohjelma, ja se on konkreettisuudessaan aivan eri luokkaa kuin muiden puolueiden lupaukset. Tämän on todennut myös Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja.

Mutta kenen kanssa Kokoomus voi maata johtaa, kun sosialidemokraatit ja perussuomalaiset pakenevat todellisuutta, Keskustapuolue ei viitsi edes kiinnostua kuin omasta kannatuksestaan ja Vihreät ovat valtakunnanpolitiikassa liimaantuneet osaksi vasemmistoa?

Helppoa ei tule olemaan, mutta onneksi sentään on Kokoomus.