Nopealiikkeinen mediapolitiikka ja vaalien läheisyys näyttää johtavan hyvän yhteiskuntapolitiikan korvautumiseen huutoäänestyksillä. Oulun seksuaalirikosten tutkinta ei ole edes päättynyt, kun toivotaan kilvan muutoksia ulkomaalaislakiin ja rikoslakiin (jälkimmäisestä on jo pidemmän aikaa ollut uudistus vireillä oikeusministeriössä). Ja kun yksityisen hoivayhtiön toimintatavoissa on ilmennyt puutteita, puolueet ovat kilvan signaloimassa hyveellisyyttään ja vaatimassa lakiin sitovaa hoitajamitoitusta.

Ei hyvää politiikkaa tällä tavalla tehdä. Kun julkiset resurssit niukkenevat huoltosuhteen muutoksen myötä, on entistä tarkemmin mietittävä, miten saamme voimavaroista enemmän hyötyä. Sitä voidaan miettiä komiteatyössä ja eduskunnan valiokunnissa. Moraalinen poseeraaminen vanhusten oikeuksista ei johda pitkälle.  Olen ylpeä Kokoomuksesta, kun se ei lähde tällaiseen huuhaapolitiikkaan mukaan.

Sille, että lakiin ei ole kirjattu sitovia hoitajamitoituksia, on hyviä perusteluja. Tuottavuuden ja tehokkuuden tavoittelun näkökulmasta tuotantopanosten paaluttaminen on huono lähtökohta. Se tuo mieleen sen, miten Neuvostoliiton alkuvaiheissa mitattiin tuotannon onnistumista käytetyn raaka-aineen määrällä. Kun onnistumisen mittari oli käytetty rauta tonneissa, rautasängyistä tuli painavia, kuten voi arvata.

Osmo Soininvaara on analysoinut tässä hengessä henkilömitoitusta tuoreessa blogissaan. Sitova mitoitus olisi kiinnittänyt palveluntuotannon tavan ja poistanut kannustimet tuottavuuden kasvattamiseen. Sitäpaitsi tuollaisia mittareita voi manipuloida. Kuten Osmo huomauttaa, lakia parempi paikka normittaa henkilöstömitoitusta on kunnan tekemä sopimus, koska silloin voidaan ottaa huomioon kulloisetkin erityistekijät ja potilaiden vaihteleva hoitotarve. Hoidon laadulle pitäisi keksiä mittareita, jotka kertovat siitä, mitä on tehty, sen sijaan että kerrotaan, mitä on panostettu. Lisäksi hoivatarpeet vaihtelevat rajusti yksilöiden ja sen vuoksi myös hoitoyksiköiden välillä.

Samassa hengessä tilannetta käsittelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yksikköpäällikkö Minna-Liisa Luoma. THL:n tutkimuksista ilmenevä yleiskuva on, että yksityiset ja julkiset hoitolaitokset selviävät tehtävistään suunnilleen yhtä hyvin tai yhtä huonosti. Silti yksityiset ovat keskimäärin kunnille edullisempia. Siksi ei ole yllättävää, että kunnat turvautuvat ulkoistuksiin.

Erityisen kummallista on, jos nyt havaittuja ongelmia pidetään perusteluina sote-uudistusta vastaan. Minusta ne kertovat sote-uudistuksen tarpeesta. Ensinnäkin, kuntia suuremmat maakunnat kykenevät varmasti tähänastista paremmin hankkimaan ja kilpailuttamaan palveluja. Ja toiseksi, valinnanvapaus nimenomaan mahdollistaa sen, että asiakkaat äänestävät valinnoillaan ja parhaat hoitokäytännöt voivat valikoitua esiin. Tätä on korostanut myös Heikki Hiilamo. Julkisessa monopolituotannossa palvelun käyttäjä ei voi lopettaa palvelun käyttöä vaan korkeintaan valittaa yksityiskohdista, ja samaa pätee kunnan ulkoistamaan palveluun. Valinnanvapaus muuttaa tilanteen ja mahdollistaa palvelun toimittajan vaihtamisen.

Vasemmisto huomauttaa tähän mielellään, että muistisairaat ja toimintakyvyttömät vanhukset eivät kykene valitsemaan ja kilpailuttamaan. Tämä ei riitä vastaperusteluksi. Markkinakilpailu parantaa tunnetusti kaikkien kuluttajien asemaa, vaikka kaikki eivät kävisikään hintaneuvotteluja. Riittää, että jotkut käyvät, ja jotkut voisivat käydä, ja syntyy markkinahintojen joukko.

Sote-uudistus on siksi ainakin ekonomistin maalaisjärjellä askel parempaan vanhushoivaan.