Kokoomuksen ryhmäpuheenvuoro 18.5. vastauksena SDP:n välikysymykseen Suomen suunnasta.

Hallitus pelastaa hyvinvointivaltion

Arvoisa puhemies,

välikysymykset ovat tilaisuuksia suurten valtiollisten kysymysten käsittelyyn. Käsillä oleva välikysymys alentaa vanhan instituution karnevaalitasolle. Välikysymyksessä on kysymys todellisuusotteensa menettäneen puolueen paniikkihuudosta. Sen voi tiivistää kolmeen sanaan: “Apua, jokin muuttuu”. Sen esittää puolue, joka, päätoimittaja Torbjörn Kevinin sanoin, “pelkää nykyaikaa”.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on yhteiskuntajärjestelmien kilpailun ja kylmän sodan voittaja. Siinä yhdistyvät talousliberalismin ja sosialidemokratian parhaat piirteet, ja sen ansiosta pohjoismaat ovat kärjessä kun vertaillaan aineellista vaurautta sekä oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden indikaattoreita.

Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, kuten sen tutkijat hyvin osaisivat välikysyjille kertoa, ei ole joukko muuttumattomia instituutioita kuten 100-prosenttisen julkisia terveyskeskuksia, keskitetysti sovittuja yhtäläisiä palkkojen yleiskorotuksia, kiveen hakattuja eläkeikiä, alati muuttumattomia sosiaaliturvaetuja tai kilpailulta suojattuja elinkeinoja. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on kykyä jatkuvaan muutokseen, jota ajaa eteenpäin Pohjolan vahvojen kansalaisyhteiskuntien ja terveen edustuksellisen demokratian, siis Pohjolan vapaiden ja valistuneiden naisten ja miesten, ymmärrys siitä että haluamme jatkuvasti tavoitella sekä yhä vauraampaa yhteiskuntaa että suurinta mahdollista oikeudenmukaisuutta. Teemme sen parhaiten ymmärtämällä ympäristön muutoksen, globaalin talouden mekanismit, väestön ikääntymisen merkityksen, digitaalisen ympäristön – kaiken sen, mikä ympärillä muuttuu. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion uudistaminen on sen ylläpitämistä.

Tämän ovat hallituksemme ja Kokoomus ymmärtäneet mutta SDP ei. Siksi välikysymyksessä huudetaan paniikissa apua. Se on osoitus SDP:n älyllisesti romahtaneesta analyysistä.

SDP:n pelottelutodellisuudessa terveydenhoito yhtiöitetään kuvitellun ideologisen salaliiton vuoksi. Kokoomukselle kysymys on yleiseurooppalaisesta pyrkimyksestä nostaa julkispalvelujen tuottavuutta sallimalla yksityinen palvelutuotanto jos se säästää niukkoja julkisia varoja, jotta kansalaisten oikeudet hyvinvointipalveluihin voidaan rahoittaa. Jos välikysyjät kysyvät alan parhailta tutkijoilta, nämä kertovat, että pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on olennaista, että julkinen valta järjestää ja takaa palvelut, mutta ei se, että niistä jokainen tuotetaan julkisessa palvelumonopolissa. Edunvalvontakoneeksi taantunut SDP ei taida enää itse edes muistaa, että se aikoinaan loi terveyskeskukset kansalaisia varten, ei palveluja tuottavaa, toki tärkeää ja arvokasta työtä tekevää henkilöstöä varten. Ja kyllä, toimivat hoivaketjut ovat tärkeitä, ja niistä huolehditaan nykyaikaisilla, valinnanvapautta ja digitaalista tietoa hyödyntävällä tavalla.

SDP:n pelottelutodellisuudessa hallitus syyllistää työttömiä, kun Kokoomukselle on kysymys yhteispohjoismaisesta pyrkimyksestä modernisoida sosiaaliturvaa niin että työn tekeminen olisi aina houkuttelevaa, tietoisina siitä että sosiaaliturva on myös luonut kannustinloukkuja. SDP:n harhatodellisuudessa hallitus pakottaa ihmiset ilmaistyöhön, kun meille muille kysymys on siitä, että luodaan uusia vapaaehtoisia polkuja työelämään. Me muut kun emme voi olla sokeita sille, että työsuhteita syntyy Suomessa liian vähän, eikä siihen auta yksin se, että julkisia työllisyysmenoja kasvatetaan.

Onko SDP tänä päivänä todella sama puolue, jota johtivat vastuulliset realistit Väinö Tanner, Kalevi Sorsa ja Paavo Lipponen? Sama liike, jonka johtajat Willy Brandt ja Olof Palme uursivat uria Euroopan rauhan ja hyvinvoinnin hyväksi? Sosialidemokratian luomukset eivät ole turvassa sosialidemokratialta itseltään. En ole ainoa suomalainen, joka kokee vahvaa yhteyttä sosialidemokraattisten arvojen kanssa mutta samalla kerta toisensa jälkeen toteaa että niitä edistetään parhaiten muissa puolueissa kuin SDP:ssä.

Arvoisa puhemies,

hallituksen kelpo ministerit osaavat tässä salissa kyllä ratkaisujaan puolustaa. Ja syytä onkin, koska ilman hallituksen uudistuspyrkimyksiä suomalaisten hyvinvointipalvelut todella olisivat uhattuina. Olen varma siitä, että täysistunto kuittaa tämän välikysymyksen sellaisin äänestysluvuin, jotka se ansaitsee.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kielteinen turvapaikkapäätös ei ole peruste vapaudenriistoon

Suomeen vuosina 2015-2017 tulleista 41 000 turvapaikanhakijasta runsaat 12 000 on saanut myönteisen päätöksen. Osapuilleen 25 000 tapauksessa on tullut kielteinen päätös tai hakemusta ei ole käsitelty (sen ilmeisen perustettomuuden vuoksi tai siksi että se kuuluu toiselle EU-maalle). Kielteisen päätöksen saaneita on vastaanottokeskuksissa tällä hetkellä noin 11 000, suurin osa odottamassa valituksensa käsittelyä.

Jos valitus on hylätty, voidaan puhua “laittomasti maassa olevasta” henkilöstä. Mutta sekään ei tee rikollista, ellei syyllisty rikokseen tai koeta aktiivisesti välttää palauttamista. Joskus puhutaan löysästi “paperittomista”, mutta se on huono ja epätarkka nimitys. Moni oikeasti turvaa tarvitseva on saapunut maahan ilman matkusasiakirjoja.

Palautusjonossa on tällä hetkellä noin 1400 ihmistä. Monelle palautusta odottelevalle keskeinen syy viivästykseen on se, että lähtömaa ei toimita matkustamisen mahdollistavia asiakirjoja kuten passia.

Turun puukotuksen jälkeen on keskusteltu siitä, pitääkö kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita valvoa nykyistä enemmän. Turun puukottajahan asui vastaanottokeskuksessa. Perussuomalaiset ovat esittäneet jopa koko ryhmän jonkinlaista eristämistä paikkaan tai paikkoihin joista he eivät voi poistua.

On kuitenkin luotaantyöntävä ja oikeudellisesti mahdoton ajatus, että kielteisen päätöksen saaneita kohdeltaisiin ryhmänä jonkinlaisena vaarallisena rikollisjoukkona, joka olisi eristettävä. Se, että on hakenut turvapaikkaa ja saanut kielteisen viranomaispäätöksen tai oikeuden päätöksen, ei ole peruste ihmisen vapauden riistolle. Turvapaikanhakijat tai paperittomat turvapaikanhakijat eivät ole kollektiivisesti syyllisiä Turun puukotukseen. Siksi ajatus jonkinlaisesta vankilasta – Halla-Aho on ilmeisesti puhunut jopa “saaresta” on kammottava.

Ajatus on myös epätarkoituksenmukainen. Kielteisen päätöksen saaneiden joukossa saattaa ilmeisesti olla “pahiksia”, väkivaltaiseen käyttytymiseen alttiita tai jopa alun perin ISIL:in lähettämiä agentteja. Tällaisia ihmisiä koskevan eurooppalaisen tiedustelutiedon on kuljettava paremmin viranomaisten välillä, ja vastaanottokeskuksissa on kyettävä tähänastista tehokkaammin valvomaan ja salaisen poliisin tyyliin varjostamaan näitä tapauksia. Turun epäillyn puukottajan tapauksessa tietoa oli selvästikin tarjolla, mutta ilmeisesti poliisin resurssit eivät riittäneet tarkempaan valvontaan ja tarkkailuun.

Joka tapauksessa on huomattava, että jo nykyinen lainsäädäntö antaa mahdollisuuden vaarallisena pidetyn henkilön säilöönottoon. Siihen riittää osoitus henkilön mahdollisesta vaarallisuudesta tai siitä, että on koettanut välttää lainvoimaista palautusta. Meillä on siis olemassa lainsäädäntö, jolla voidaan estää vaarallisena pidettyä henkilöä liikkumasta vapaasti.

Jos palautettavien valvonnan tiivistämistä todella pidetään tarpeellisena, voisi periaatteessa ajatella “palautuskeskuksia” joissa olisi mahdollista jonkin verran nykyistä tiiviimpi valvonta. Sellaiseenkaan ei tietysti liittyisi vapauden riisto. Paula Risikko tarkoitti Mikkelin pohdiskeluillaan selvitettäväksi tällaista mahdollisuutta eikä mitään vankilaa.

Jotkut kielteisen päätöksen saaneet voivat koettaa kadota ja siirtyä toiselle paikkakunnalle tai vaikkapa Ruotsiin. He saattavat myös päätyä myös surkeaan asemaan pimeillä työmarkkinoilla, joilla heitä voidaan mielin määrin hyväksikäyttää.

Viime vuosien ja vuosikymmenten kokemukset ovat osoittaneet sen, miten epätarkoituksenmukaista on koota katkeria ihmisiä ja erityisesti nuoria miehiä yhteen paikkaan – varsinkin jos mukana on väkivaltaisesti radikalisoituneita tai ISIL:in toimijoita. Halla-ahon leirisaari olisi ilmeisesti aika lähellä sitä, mitä ISIL voisi toivoa: paljon nuoria ja toivottomia miehiä yhdessä omien agenttien kanssa – maaperää katkeruudelle ja kiihottamiselle, ja kohta uusia jihadistitaistelijoita heitettäväksi terrorismin rintamille. Kannattaa muistaa, että ISIL:n hurjimmista ja raaimmista toimijoista useat olivat raaistuneet ja radikalisoituneet nimenomaan Guantánamon vankileirillä.

Pahisten luominen vankilassa ja sitten ulosheittäminen ei siksi todellakaan ole hyvää politiikkaa. He ovat ongelma, minne he päätyvätkään. Ja vaikka eristyksissä ei suorastaan luotaisi jihadisteja, on vaikeaa nähdä, mitä eristyksestä hyödytään. Suomessahan ei ole kovin helppo piileskellä ja lähtökohta on, että ihmiselle kuuluu vapaus. Viranomaiset voivat ilmoittautumisvelvollisuuden avulla valvoa kielteisen päätöksen saaneiden liikkeitä. Monet nuoret kielteisen päätöksen saaneet ovat enemmän kuin sosiaalityön kuin vankilan tarpeessa.

Tällaiset päättelyt ovat varmaankin olleet taustalla sisäministeriön arvioissa, joiden mukaan kielteisen päätöksen saaneiden pakottaminen erillisiin keskuksiin ei ole tarkoituksenmukaista. Siksi suhtaudun varauksin myös ajatukseen palautuskeskuksista.

Petteri Orpo totesi Kokoomuksen eduskuntaryhmän kesäkokouksessa, että kielteisen lainvoimaisen päätöksen saaneiden eli laittomasti maassa olevien palauttamisen vaikeuttaminen ei ole sopusoinnussa oikeusvaltion periaatteiden kanssa. Ja niinhän asia on. Eduskunnan säätämiä lakeja tulee noudattaa ja niihin nojaavaa viranomaistoimintaa ei saa vaikeuttaa. Tämä nostaa joidenkin turvapaikanhakijoiden tapauksessa katkeran vastakkainasettelun, koska moni turvapaikanhakija voi kielteisestä päätöksestä huolimatta pitää kotimaataan vaarallisena. Päätösprosessi voi tehdä virheitä kumpaankin suuntaan.

Kirkon työntekijät ja monet hyvään pyrkivät yksityiset kansalaiset ovat koettaneet tukea nuoria afgaanipoikia, ja kokevat vääryytenä sen, että hyvin Suomen sopeutuva ja “kunnollinen” nuorimies pakkopalautetaan. Ja murheellistahan se voi ollakin. Silti lakeja pitää noudattaa eikä viranomaistoimintaa saa häiritä. Oikeusjärjestyksemme on suojakilpemme agressiivista nationalismia, ääriliikkeitä ja fasismia vastaan, ja lakia on noudatettava silloinkin, kun tuntuu pahalta. Kuten Kai Mykkänen A-studiossa eilen 23.8. totesi, turvapaikkapolitiikkaamme täytyy nykymaailmassa myös kuulua efektiivinen kielteisen päätöksen mahdollisuus.

Vain perusteltu tieto suoranaisesta kuolemanvaarasta tai vastaavasta voisi olla yksilötasolla riittävä peruste sille, että koetetaan estää palautusta ja vaikeuttaa viranomaisten toimintaa. Siinä tapauksessa kaiketi turvapaikkaprosessissa olisi tehty virhe. Jokainen toimii tällaisessa tapauksessa omantuntonsa varassa.

Julkisuudessa on keskusteltu myös siitä, pitäisikö tällaiseen viranomaistoiminnan vaikeuttamiseen liittää nykyistä kovempia sanktioita. Nythän laiton maassa oleskelu on sakolla rangaistava rikkomus, eikä avunanto tällaisessa tapauksessa käsitykseni mukaan ole yleensä rangaistavaa.

Voisin nukkua rauhallisemmin, jos tällaista lakimuutosta ei tarvitsisi tehdä, ja haluaisin ainakin tietää, onko tällainen viranomaisten toiminnan vaikeuttaminen edes kovin yleistä. Mitään “paperittomien auttamisen kriminalisoinnin” esitystä ei ole siis tällä hetkellä olemassa. Auttaa saa, mutta viranomaisia ei saa estää toimeenpanemasta lakiin perustuvia päätöksiä.

Toimintatapa, jolla voitaisiin selvästi lievittää näitä ongelmia, olisi helpottaa ja nopeuttaa työlupien ja työhön perustuvien oleskelulupien myöntämistä niille turvapaikanhakijoille, jotka ovat selvästi sopeutuneet ja sopeutumassa suomalaisille työmarkkinoille. Olemme saaneet lukea tapauksista, joissa ilmeisesti hyvin Suomeen sopeutuneita ja työhalukkaita nuoria on pakolla poistettu maasta, vaikka työpaikka olisi tarjollakin, koska kuulemma ei ole tällaisen työvoiman “tarvetta”. Täma toimintatapa perustuu vanhentuneeseen talousajatteluun eikä palvele ketään. Yhden työtilaisuus ei ole keneltäkään muulta pois. Ja jos paperiton on vaarassa joutua töihin pimeille työmarkkinoille orjamaisiin oloihin, työ- ja oleskeluluvan saanti tietysti parantaisi ratkaisevasti hänen asemaansa.

Vain yhtenä esimerkkinä voisi todeta, että Kainuussa on tunnetusti pulaa metsäkoneiden käyttäjistä. Olen jokseenkin varmaan, että turvapaikan hakijoiden joukossa olisi nuoria miehiä, jotka näkisivät metsäkonekoulutuksen Suomessa parempana vaihtoehtona kuin paluun kotimaahan.

 

.

 

 

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Maatalouspolitiikka tarvitsee aimo ravistelun

Suomi on taloudellisesti pulmallisessa tilanteessa, vaikka nyt pieni suhdannehyppy onneksi onkin meneillään. Julkistaloutemme on rakenteellisesti syvästi alijäämäinen, ja varsinainen väestön ikääntyminen on vasta edessä. Ulkomailta omaa maata katselleen silmissä Suomi on ollut monella tapaa jälkijunassa ja on sitä edelleen. Meillä ei ole uudistettu työmarkkinoita muiden pohjoismaiden tahtiin ja myös monet tuottavuutta lisäävät markkinaehtoiset reformit ovat vasta lähtemässä liikkeelle. Kaikkea tätä “tehokkuutta” kaivataan kipeästi etenkin ensi vuosikymmenellä jolloin suuret ikäluokat (syntyneet 1947-52) ovat kalliin hoidon ja hoivan tarpeessa.

Maatalous Ruususen unessa

Siksi koko julkistaloutemme on käytävä armottoman kriittisesti läpi ja karsittava epätarkoituksenmukaisia menoja. Tämä koskee myös ja ehkä aivan erityisesti maatalouspolitiikkaa, jossa kunnostaudumme tällä hetkellä Euroopan avokätisimpänä tukien maksajana. Maatalouspolitiikkamme on selvästikin nukkunut samanlaista Ruususen unta kuin työmarkkinamme. Heikot hallituksemme eivät ole uskaltaneet toteuttaa sellaisia reformeja, joilla saamme itsellemme kestävän ja kannattavan maatalouden.

Kun Maaseutumedia ystävällisesti pyysi minulta kriittisen kolumnin, tein työtä käskettyä. Totesin kolumnissani maataloustuotantomme kerrassaan surkean kannattavuden ja tukiriippuvuuden. Maatalouden n. 7 miljardin euron tuotantokustannuksista voidaan kattaa tuotannon arvolla vain n. 4 miljardia euroa. Kotimaisia tukia maksetaan noin miljardi euroa, EU-tukia 2,1-2,6 miljardia euroa laskutavasta riippuen. Tuki tilaa kohden on siis keskimäärin uskomattomat 40-50 tuhatta euroa jokaisena vuonna. Maatalouden omat tulot eivät siis likimainkaan kata tuotantokustannuksia, ja maataloustuottajat ovat oikeastaan virkamiehiä – veronmaksajien rahallinen tuki yhtä maatalouden työllistä kohden on uskomattomat 30-40 tuhatta euroa per vuosi. Kävin kolumnissani läpi myös niitä kummallisia perusteluja, joilla tätä tilannetta puolustellaan. Erityisesti ekonomistina olen pannut merkille, miten paljon kerrotaan maataloustuottajien kertakaikkisesta ahdingosta, vaikka tukisummat ovat näin valtavia. Poltamme siis todella hyvinvointia taivaan tuuliin.

Kommenteista kiitos

Olen saanut paljon kommentteja, sekä kielteisiä että myönteisiä. Monet ovat olleet hyvin informatiivisia ja kiitos niistä, erityisesti Mikko Välttilälle. Monissa on korostettu sitä, miten maatalouden alkutuotanto kannattelee koko maaseudun infrastruktuuriamme. Se on hyvä perustelu vähittäisille reformeille äkkijyrkkien sijasta. Totta kai ihmisille pitää antaa aikaa sopeutua. Hieman tuttuun tapaan on korostettu huoltovarmuutta, mutta en ole edelleenkään nähnyt ainuttakaan pätevää perustelua sille, että kriisiajan huoltovarmuus edellyttää nykyistä lähes 100 prosentin omavaraisuutta. Ottaisin paljon nykytilaa mieluummin vahvemman julkistalouden, alhaisemman omavaraisuuden, pienemmät tuet sekä pätevän kriisiajan tuotannon kasvattamisen suunnitelman.

Kiitos myös Esko Rissaselle rakentavasta kommentista. Siinä Esko toi esille Suomen globaalin maatalousjärjestelmän osana. Jos ruoan tuotanto muuten on ekologisesti arveluttavalla pohjalla, voi hänen mielestään olla hyvä, että Suomi tekee osansa kestävämmällä tavalla, vaikkei kannattavuutta olisikaan. Samassa hengessä on perusteltu maataloustukiamme myös sillä, että tulevaisuudessa kenties ruokatuotannon luonnonolot muuttuvat globaalisti epäedullisemmiksi. Siksi oman tuotantomme voisi nähdä jonkinlaisena vakuutuksena vastaisen varalle. Minun on vaikea arvioida näitä tulevaisuuden skenaarioita ja globaalin tuotannon tilaa. En silti hyväksy ajatusta, että meillä olisi varaa laiminlyödä omat ponnistelut paremman kannattavuden aikaansaamiseksi.

Olen saanut myös muutamia tukiviestejä ja puheluja suurten tilojen omistajilta, suurtuottajilta, jotka ovat suorastaan kehuneet artikkeliani. Tukijärjestelmässämme on mitä ilmeisimmin ominaisuuksia, jotka estävät tilojen ja sitä kautta tuottavuuden kasvua. Ilmeisesti ainakin luonnonhaittakorvaus toimii juuri näin, koska se laskee portaittain tilakoon kasvaessa. Tämä on tietysti aivan epätarkoituksenmukaista.

Sama analyysi tulee mainiosti esiin Etlan ja Luonnonvarakeskuksen tuoreessa elintarvikeketjun kilpailukykyä koskevassa raportissa. Siitä käy ilmi, miten olemme auttamatta jäljessä muita pohjoismaita tilakoon kasvattamisessa ja että tukipolitiikkamme on tähän syypää. Tässä yhteydessä tulee siellä täällä esiin myös Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen ero, vaikka siitä ei ensi näkemältä ole saatavilla kovin systemaattista analyysiä. Itselleni herää vahva epäilys, että aluepoliittisista syistä on haluttu tuottavuudenkin kustannuksella ylläpitää suurta määrää pieniä ja elinkelvottomia tiloja Pohjois-Suomessa. Tämän ovat vahvistaneet monet minuun yhteyttä ottaneet tuottajatkin. Missään tapauksessa tämä ei ole vastuullista politiikkaa – edes tuottajille. Mitä sanoo Suomen Keskusta, onko tämä ollut pyrkimyksenne?

Uusi suunta on välttämätön

Joka tapauksessa maatalouspolitiikkamme pitäisi ajatella reippaasti uudelleen, niin että tilakoot ja tuottavuus kasvaisivat, tuotantosuunnat valittaisiin kannattavuuden mukaan ja tilojen tuotantosuunnat monipuolistuisivat. Näin ei oltaisi yhtä riippuvaisia yhden tuotteen hintaheilahteluista. Kannattamatonta tuotantoa pitää uskaltaa ajaa alas, ilmeisesti erityisesti Pohjois-Suomesta.

Perustelujen hölynpöly

Lopuksi pientä sapenpurkua maatalouskeskustelusta. En usko, että hyvän maatalouspolitiikan päämääristä on lopultakaan kovin suurta erimielisyyttä. Toivonhan minäkin, että meillä olisi vastedes elinvoimainen maatalous, kunhan tukitasoja voidaan alentaa.

Mutta maatalouskeskustelussa näyttävät tukien puolustajille ja jopa viranomaisille kelpaavan ihan mitkä vaan perustelut, tyhmyydestä viis. Tämä tekee keskustelusta ärsyttävää ja agressiivista (mihin saatan itsekin valitettavasti joskus sortua kun tuskastun). Vakavissa asioissa ei pitäisi kohdella muita keskustelijoita hölmöinä. Ja kun yhden hömppäargumentin kumoaa, tulee tilalle taas ihan mitä vaan.

Niinpä kuulee vedottavan elintarvikeiden “kauppataseeseen”, joka kuulemma “valitettavasti” on alijäämäinen. Tässä ei ole mitään järkeä. Kauppatase ei ole ylipäänsä kovin olennainen talouspolitiikan rajoite, mutta kannattamaton alkutuotanto ei varmasti vahvista ulkoista tasapainoamme (jokainen maatalouden työtunti keskimäärin alentaa kansantuloamme 2 eurolla). Ja jos kyseinen perustelu olisi pätevä, olisi tietysti viisainta kokonaan sulkea rajat. Silloin oltaisiin omavaraisia, joskin todennäköisesti nin köyhiä että nähtäisiin nälkää. Koska Suomi tunnetusti on epäedullisten maatalousolosuhteiden maa, meidän ei ole oman hyvinvointimme kannalta järkevää, tietenkään, pyrkiäkään mihinkään ruokatuotannon ylijäämään tai tasapainoon. Merkantilismi on onneksi muuten meillä aika heikoilla, mutta näyttää maatalouskeskustelussa elävän yhtä vahvasti kuin Donald Trumpin korvien välissä.

Seuraava hömppäperustelu on usein se, että maatalous “työllistää”. Sehän siinä onkin vikana. Se työllistää aivan liikaa työkykyisiä ihmisiä kannattamattomaan tuotantoon, joka vaatii veronmaksajain tukea. Meillä on ylipäänsä aivan liian vähän aktiivisiä työikäisiä työllisiä, jotta julkistaloutemme voitaisiin rahoittaa. Siksi ei auta yhtään, että osa näistä arvokkaista työllisistä on tehtävissä, jotka edellyttävät enemmän verotukea kuin jo pelkkä työttömänä oleminen. Samaa sukua on kysymys “haluaako Vartiainen maataloustuottajat työttömyyskortistoon?” No ei halua. Koko hallituspolitiikkahan tähtää siihen, että saadaan lisää ihmisiä työmarkkinoille. Emme me eläkeikääkään nosta siksi, että saisimme lisää työttömiä. Ja totta kai ne, jotka muuten olisivat kannattamattomassa alkutuotannossa, voivat työllistyä muualla.

Sitten kuulemma on myös niin, että tuki oikeastaan on “tukea kuluttajalle”. En usko, että tämän väitteen esittäjät oikein itsekään uskovat siihen. Jos näin olisi, tuet voisi poistaa ja antaa kaikille ihmisille vastaavan veronalennuksen. Miten olisi? Ihmiset kuulemma “haluavat syödä” suomalaisia puhtaita elintarvikkeita. Jos näin olisi, tukia ei tarvittaisi. Tukia maksetaan nimenomaan siksi, että ihmiset eivät halua syödä pelkästään suomalaisia elintarvikkeita. Ja miksi pitäisi haluta?

Tähän rituaaliin kuuluvat myös puheet “puhtaudesta”, tms. Euroopan ruokaturvallisuusviraston raportin mukaan Suomi kuuluu toki ruoan jäämien suhteen Euroopan valioryhmään, mutta on siellä monia muitakin, mm. Ruotsi ja Norja. Ja sama raportti kyllä kertoo myös, että kaikkien Euroopan maiden ruokaa voi syödä huoleti. Valvonta toimii. Ja siksi on mielestäni vastenmielistä, että jatkuvasti vihjaillaan EU-yhteisömme muiden maiden ruoan olevan jotenkin vaarallista.

Silkka hölynpöly tuli taas myös vastaan, kun hiljan keskusteltiin maataloustuottajien lomituskorvauksista. Maataloustuottajathan ovat ainoa elinkeinonharjoittajien ryhmä, joille veronmaksajat kustantavat sijaiset lomien ajaksi (n. 200 miljoonan menoerä). Vihreiden kansanedustaja Antero Vartia otti tämän esille hiljattain mahdollisena säästökohteena. Ja taas saatiin kuulla, miten tuottajillakin pitää olla oikeus lomaan, kun kerran palkansaajillakin on. Minusta ainakaan viranomaisten ei pitäisi tällä tavalla hämätä kansalaisia. Palkansaajat ja kaikki muutkin yrittäjät kustantavat itse lomansa. R-kioskin pitäjäkin haluaa joskus olla vapaalla, mutta ei saa sitä varten valtion tukea. Jos maataloustuottajat on haluttu asettaa kaikkia muita parempaan asemaan, voisiko sen edes myöntää?

Kaikki julkiset menot on vertailtava keskenään

Maataloustukikeskustelussa näyttää monille olevan myös aivan uutta sellainen ajatus, että maataloustuki on jostain muualta pois. Meillä on huutava pula julkisista resursseista ja se tulee pahenemaan edelleen. Suomessa on kuitenkin tapana hokea lähes aivottomasti, ettei saa “asettaa vastakkain” esimerkiksi maataloustukea ja sosiaaliturvaa. Päinvastoin, ne nimenomaan pitää asettaa vastakkain. Jos Eduskunnan budjettipäätökset ovat järkeviä, jokaisen menokohteen viimeisen euron pitäisi tuottaa sama rajahyöty Suomen kansalle.

Ja siksi juuri tällaisia julkistalousvertailuja pitää tehdä. Onko todella niin, että sokerijuurikkaan kuljetustuki ja maatalouden lomitustuki ovat tärkeämpiä kuin Helsingin Yliopiston resurssit? Kuin lastensuojelu? Kuin takuueläkeläisen elintaso? Kuin poliisin resurssit? Kuin päihdeäitien hoito? Kuin ammattikoulujen opettajien määrä? Kuin puolustusvoimien hankinnat? Kuin työnvälityksen resurssit? Kuin päiväkotien opettajien määrä? Kuin vanhainkotien hoitajien määrä? Kuin työnteon kannustimet?

Maatalouden runsaskätisellä tuella on siis hintansa. Ehkä juuri sen edellyttämän hieman korkeamman verotuksen vuoksi jonkun ei kannata tehdä työtä ja hän syrjäytyy . Ehkä juuri sen vuoksi lastensuojelulta jää jokin traaginen tapaus resurssipulan vuoksi huomaamatta. Ehkä juuri sen vuoksi maahanmuuttajanuori ei mene päiväkotiin ja hänen äitinsä töihin. Ehkä juuri sen vuoksi huippututkija muuttaa pysyvästi pois Suomesta. Ja niin edelleen.

Professori Bengt Holmström sanoi yliopistoleikkauksien olleen älyllinen loukkaus tutkijayhteisöä kohtaan. Voisiko kelpo hallituksemme miettiä tätä – oliko viisasta leikata näin paljon yliopistoilta, jotta maataloustukea voitiin kasvattaa?

Samaan yhteyteen sopisi kommentoida hallituksen Ruokastrategiaa, mutta jääköön se seuraavaann postaukseen.

 

 

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Vaalitulos ja hallitustunnustelut

Lämmin kiitos vielä kerran kaikille teille, joilta sain 14.4 vaaleissa luottamuksen. Vaalien jälkeisinä viikkoina on mukava kävellä Helsingissä, kun niin moni tulee puristamaan kättä ja kertomaan äänestäneensä minua!

Vaalien tulos yllätti monella tapaa, mutta oli samalla kansainvälisten trendien mukainen. Se toteutti omalla suomalaisella tavallaan Euroopan poliittista polarisaatiota.

Perussuomalaisten hyvä menestys osoittaa nationalismin elinvoimaa. Sitä siivittivät ilmeisesti Oulun seksuaalirikostapaukset ja niitä seurannut keskustelu. Vaalikeskusteluissa kaupungilla ja myös sähköpostissa kohtasin toistuvasti sellaisia väitteitä kuin “Orpo päästi maahan 35 000 ihmistä, kun olisi pitänyt sulkea raja” (Todettakoon nyt selvästi, että “rajan sulkeminen” on tässä mielessä mahdotonta, ja turvapaikkaa saisi Suomesta hakea, vaikka sisäministerin nimi olisi Jussi Halla-Aho). Minäkin sain sähköpostia äänestäjiltä, jotka miettivät äänestysvaihtoehtoinaan Halla-Ahoa ja minua. Perussuomalaisten uskomattoman vahvaa nousua kampanjan viime viikkojen aikana valaistaan varmaan vielä tutkimuksellisesti.

Mutta politiikan vasemmalla laidalla näkyy myös omanlaisensa polarisaatio. Vanha ja “tylsä” valtionhoitajapuolue SDP voitti, mutta niukasti ja nukkavierulla tuloksella, joka vaikutti kelvolliselta vain siksi, että vuoden 2015 tulos oli katastrofaalisen heikko. Oppositiossa juhlittiin vahvemmin Vihreissä ja Vasemmistoliitossa. Kummankin talousajattelussa on aimo annos utopismia – pyrkimystä talouden tosiasioista piittaamatta kohti yleistä kansalaistuloa, joka ei ole yhteensovitettavissa korkean työllisyyden ja laajan hyvinvointivaltion kestävän rahoituksen kanssa. Vasemmistoliiton puheenjohtaja on jopa suosittanut yleistä työajan lyhentämistä 6 tuntiin, ansiotasoa alentamatta. Karl Marx kirjoitti aikoinaan Euroopassa kummittelevasta kommunismin aaveesta. Ajatus elon huolet poistavasta perustulosta on kommunistisen utopian nykyaikainen muoto, joka on vasemmistoromanttisessa Suomessa vahvempi kuin muissa pohjoismaissa. Sosiaaliturvan uudistamisen tarve on meillä varmasti huutava, mutta muut pohjoismaat ovat viime vuosina ymmärrettävästi liikkuneet aivan toiseen suuntaan.

Vaikka minulla ei ole kovin valmista analyysiä aiheesta, koin, että perussuomalaiset yhtäällä ja punavihreä vasemmisto toisaalla jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla tekivät toistensa puolesta vaalityötä, toisiaan kulttuurisina vihollisina vahvistaen. Kummassakin poliittisessa leirissä on aimo annos sosiaalipopulismia. Kummassakin muhii uskoa siihen, että yhteiskunnan ja talouden ongelmat olisivat “helposti” ratkaistavissa — kunhan vain paljastetaan EU:n ja internationalistien juonet ja etsitään maailmalta veroparatiiseihin piilotetut rahasäkit. Kun pohattojen ja kansainvälisen suurpääoman juonittelijat on saatu kuriin, tavalliselle ihmiselle koittaa parempi aika. Samankaltainen haave elähdytti maailmansotien välisenä aikana niin kommunisteja kuin radikaaleja nationalisteja, lopulta ikävin seurauksin.

Oikeasti kansakunnat vaurastuvat hitaasti, työtä tekemällä ja yritystoiminnalla, julkista palvelutoimintaa, sosiaaliturvaa ja oikeusvaltiota vahvistaen. Kulakkien kätkemiä viljasäkkejä esiin kaivamalla ei nykyistä julkistaloutta rahoiteta. Ja toisin kuin vasemmisto ajattelee, kansainvälistä yhteistyötä veronkannon tehostamiseksi tehdään intensiivisesti koko ajan, niin OECD:n ja EU:n puitteissa kuin meidänkin valtiovarainministeriössämme ja verohallinnossa. “Rosvot kiinni” -ohjelma ei paikkaa julkistaloutemme kestävyysvajetta.

Ja muistakaamme, että suomalaisten tulotaso on nyt parempi kuin koskaan. Talous on kasvanut viimeisten 4 vuoden aikana, ilman että tuloerot olisivat laajentuneet. Suomi kuuluu globalisaation voittajiin.

Hallitustunnustelut

Vaalitulos oli tietysti pienestä kiinni ja olen pettynyt siihen, että emme ole pääministeripuolue. Nyt käydään Antti Rinteen johdolla hallitusneuvotteluja. Kommentoin niiden lopputulosta lähemmin seuraavissa kirjoituksissa – sikäli kuin ne päätyvät lopputulokseen.

Mediassa on luotu kuvaa puheenjohtaja Orpon ja Kokoomuksen kuvitellun “oikeistosiiven” välisestä ristiriidasta tunnusteluvaiheessa. Tämä ei lainkaan vastaa sisältäpäin saamaani kuvaa. Kokoomuksen eduskuntaryhmän toiminta oli tunnusteluvaiheessa yksimielistä ja kollegiaalista. Laadimme eduskuntaryhmän sisällä yhdessä vastauksia hallitustunnustelijan kysymyksiin, enkä havainnut erimielisyyksiä.

Meidän talouspoliittiset ennakkoehtomme eivät lopultakaan olleet kovin vaativia:

  • Halusimme, että julkista taloutta on oikeasti ja rakenteellisesti vahvistettava alkavalla hallituskaudella. Tuleva hallituskausi on valtiovarainministeriön ennusteen mukaan korkeasuhdannetta, eli julkistalous ei vahvistu enää itsestään. Meidän on varauduttava 2020-luvulla alkavaan nopeaan ikäsidonnaisten menojen kasvuun. Halusimme, että hallitus sitoutuu johonkn julkistalouden tällaiseen uraan ja vuoden 2023 alijäämätavoitteeseen.
  • Halusimme, että julkistaloutta vahvistetaan eritoten työllisyysastetta nostamalla. Tiedämme, että 75 prosentin työllisyysaste ei toteudu itsestään, ja halusimme että hallitus sitoutuu reformeihin, joilla se saavutetaan.
  • Emme halunneet kiristää työnteon verotusta, mutta emme sulkeneet pois muiden verojen korotuksia.

Jos tällaisia vaatimuksia pidetään kovana oikeistolaisuutena, minä taidan olla tosi kova oikeistolainen. Mutta niin pitäisi olla jokaisen järkevän kansalaisen.

Olen innostanut tällä blogisivustolla ihmisiä miettimään Suomen menestystarinan kirjoittamista uudelleen. Aion jatkaa näitä kirjoituksia, miettien Suomelle ratkaisuja ja seuraten kansainvälisen talouden ja politiikan tapahtumia ja keskusteluja sekä uusia kirjoja.

Julkaisen joka toinen lauantai punnitumman ja pidemmän blogikirjoituksen jostain talouden ja yhteiskunnan aiheesta. Laadin lisäksi satunnaisesti lyhyempiä kirjoituksia. Pysy sivustolla mukana ja keskustele kernaasti! Blogin tilaajana saat myös uutiskirjeen, jossa kommentoin ajankohtaisia asioita.

PS. Eduskunnassa äänestettiin ensi töiksi istumajärjestyksestä. Kiistaa on pidetty lapsellisena, mutta istumajärjestykseen sisältyy ehkäpä tiedostamattomiakin poliittisia merkityksiä. Kuten tässäkin kirjoituksessa olen esittänyt, minun on vaikea nähdä, että perussuomalaiset edustaisivat mitään sellaista “oikeistolaisuutta”, jota itse allekirjoitan. Talousliberalismi on heistä kaukana, ja heidän sosiaalipopulistinen ajattelunsa yhdistää heitä pikemminkin vasemmistoon. Siksi olisin pitänyt mieluummin aiemman istumajärjestyksen. Mutta tuskinpa tämä maailman merkityksellisin asia on. Minut löytää tästedes istuntosalista hienojen edustajiemme Elina Lepomäen ja Kai Mykkäsen välistä.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!