Puheenvuoro Jyväskylän partneripäivillä 1.9.

Olemme vuodesta 2007 jälkeen olleet surkea kansantalous. Olemme kasvun käynnistyttyäkin yksi niistä harvoista maista, joissa tuotanto ja työllisyys ovat vielä vuoden 2008 huipun alapuolella.

Tämä on ollut ja on poliittiselle järjestelmälle vaikea tilanne. Ekonomistin silmin kriisissä ei kuitenkaan ole mitään kovin yllättävää. Kun taloudella on yhtä aikaa sekä huonoa onnea että huonoa päätöksentekokykyä, voi hyvinkin käydä näin. Suomen kansantalous ei käyttäydy kummallisesti. Juuri tällaista voi odottaakin sellaisessa taloudessa, jossa käsiparit vähenevät, joka on tehnyt itsestään liian kalliin maan rahaliiton sisällä ja jonka työllisyysaste on liian alhainen rahoittamaan kunnianhimoisia julkisia palveluvastuita ja tulonsiirtoja.

Kansantalouden analyysejä on laadittu lähes riittämiin ja pohjoismaisinkin voimin – esitimme Ruotsin entisen valtiovarainministerin Anders Borgin kanssa vuonna 2015 Suomen hallitukselle raportin Suomen talouskriisin anatomiasta ja ulospääsyn strategiasta. Sen ydin oli, että kustannuskilpailukykyä ja työn tuottavuutta on parannettava sekä työn tarjontaa lisättävä. Tämä diagnoosi on edelleen ajankohtainen, sillä olemme päässeet vasta alkuun tilanteen korjaamisessa. Työvoiman tarjonnan lisäämiseksi tehdyt toimet ovat olleet vähäisiä suhteessa haasteen valtavuuteen. Kustannustasomme korjausliike on alkanut, mutta emme ole tehneet palkkaneuvottelujärjestelmäämme niitä systeemimuutoksia, joilla estäisimme Saksan tapaan tällaiset kilpailukykykriisit vastedeskin.

Käsittelen puheessani sitä, miksi tarpeellisten päätösten tekeminen on suomalaisille vaikeaa ja miksi poliittinen järjestelmä on päästänyt taloutemme tällaiseen tilaan.

Perusväitteeni on, että olemme poliittisesti eriaikaisia suhteessa siihen, millaista talouspolitiikkaa nykyaikaisessa globaalissa kapitalismissa tarvitaan. Ja vieläpä tällaisena aikana, jolloin aiemmin poikkeuksellisen edullinen väestön ikärakenne muuttuu epäedulliseksi. Asenteemme laahaavat ympäristön muutosten perässä ja jälkijunassa. Se on näkynyt menneen nollakasvun aikana hitautena ymmärtää sitä, millaisia muutoksia taloudessa olisi tehtävä. Myös päätöksenteko on ollut tuskallisen hidasta. Ja tällä hetkellä näemme, miten naivisti ja huolettomasti talouden tarjontarajoituksiin suhtaudutaan, kun talous kasvaakin taas nopeasti.

Historian painolasti

Lähdetään liikkeelle historiasta. Suomi vaurastui suhteellisen myöhään ja valtiojohtoisin toimin. Menemättä yksityiskohtiin voi sanoa, että naapurimaa Ruotsiin verrattuna Suomen talouskasvumalli oli valtiojohtoinen. Siis hieman kuten Kaakkois-Aasian ns. tiikerimaissa (Etelä-Korea, Taiwan ja Japani). Päättäjiin ja äänestäjiin iskostui syvälle ajatus valtion vastuun ja toimintakyvyn ensisijaisuudesta. Mutta kysymys ei ollut vain ajattelutavoista, vaan myös kansainvälisen ja kansallisen säätelyjärjestelmän kovista tosiasioista. Pääoman kansainvälisiä liikkeitä ja luotonantoa säännösteltiin, emmekä olleet ennen 1980-lukua samalla tavalla integroituneita globaaleille finanssimarkkinoille kuin nyt. Tältä ajalta jäi myös perinnöksi ajatus siitä, että voittojen ja palkkojen välinen tulonjako on poliittisilla päätöksillä säädeltävissä sellaiselle tasolle, joka koetaan oikeudenmukaiseksi.

Historialliseen taustaan on kuulunut myös pyrkimys konsensuaaliseen politiikkaan, jossa valtiovalta ja etujärjestöt yhdessä sopivat talouspolitiikan ja työmarkkinapolitiikan päälinjoista. Tällä on ideologinen ja turvallisuuspoliittinen tausta. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli geopoliittisesti kiistanalaisella alueella idän ja lännen välissä. Valtiojohto pelkäsi Neuvostoliiton laajenemispyrkimyksiä, ja vuonna 1918 luokkapohjaisen sisällissodan käyneen maan valtiojohto halusi integroida maailmansodan jälkeen vahvistuneen työväenliikkeen mukaan valtiolliseen päätöksentekoon tulopolitiikan ja hallitusvastuun kautta. Tästä on jäänyt perinnöksi pelko sellaista politiikkaa kohtaan, joka tuntuu astuvan jonkin merkittävän etujärjestön varpaille. Sisällissodasta jäi toisaalta myös epäluuloa suomalaisten kesken, mikä heikensi valtiovaltaa.

Samaan kehityskulkuun osuu hyvinvointivaltion laajeneminen 1960-luvulta alkaen työväenliikkeen toivomalla tavalla. Luotiin peruskouluja, terveyskeskuksia ja vanhempainvapaita. Kaikkeen näytti olevan varaa, kun sitä riittävästi tahdottiin. Hyvinvointivaltion kehittyminen ja palkkojen nousu näytti yhdensuuntaiselta liikkeeltä: poliittisella tahdolla ja ammattiyhdistysliikkeen joukkovoimalla luotiin ”meille”, kansalle etuisuuksia kuten työttömyysturvaa, eläkkeitä ja parempia työehtoja.

Tiedämme nyt, että tuo aika oli siinä mielessä poikkeuksellista ja ohimenevää, että ikärakenne todella oli edullinen. Kaikkeen näytti olevan varaa, koska veronmaksajien ja työtä tekevien kohortit olivat isoja ja kasvoivat, mutta eläkeikäisten kohortit pysyivät vielä pieninä. Sodan ja kylmän sodan ajan edellyttämä kansallinen yhtenäisyys iskosti suomalaisista myös äärimmäisiä tasa-arvon ystäviä. Aseveliajattelun mukaisesti ”ketään ei saa jättää”, mitä vahvisti sodanjälkeisen kasvukauden tasainen sosioekonominen lähtökohta. Lähes kaikilla oli agraariset juuret, jolloin sodanjälkeisten suurten ikäluokkien kasvu ja vaurastuminen tapahtui tasa-arvoisista lähtökohdista. ”Ihanaa kun olimme kaikki niin samanlaisia”, muistelee tuon ajan edustaja eräässä Peter von Baghin hienossa elokuvassa. Tasa-arvosta pitävät kaikki kansakunnat, ja Suomen asennemaailma on tässä suhteessa egalitaristista äärilaitaa. Ongelmaksi se voi muodostua, jos äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu estää kaikki vaurastuttavan talouspolitiikan ja riittävän joustavat työmarkkinat. Sodanjälkeinen teollistuminen oli teollisen kapasiteetin laajentamista tunnettujen teknologioiden avulla. Tuolloinen työelämä oli vielä lähellä tayloristista liukuhihnamaailmaa, jossa työllä oli annettu tuntihinta yksilöstä riippumatta ja tuntihintaa hilattiin ylös kaikille yhteisillä yleiskorotuksilla.

Kertaan vielä tuolta ajalta periytyviä käsityksiä: 1) valtiovalta määrää talouskehityksen, 2) palkkojen ja voittojen välinen tulonjako on poliittisesti päätettävissä, 3) minkään järjestön varpaille ei saa astua, 4) poliittinen tahto on riittävä edellytys hyvinvointietuuksien laajentamiselle, 5) niiden laajeneminen on yksisuuntainen tie huonommasta parempaan ja 6) tasa-arvo on talouspolitiikan ensisijainen tavoite ja kaikkien tulojen on noustava samaan tahtiin.

Maailma muuttui — globalisaatio ja ikääntyminen

Suomalainen talouskasvumalli oli tietysti erittäin menestyksellinen sekä nosti kansakuntamme muutamassa vuosikymmenessä muun läntisen Euroopan ja lähes muiden Pohjoismaiden tasolle. Mutta historian paradoksi näkyy siinä, että tuolta ajalta periytyneet politiikassa elävät ajattelumallit eivät enää ole sopusoinnussa sen kanssa, miten Suomen kaltaista vaurasta ja avointa ja globalisoitunutta taloutta tulisi talouspolitiikalla ohjata. Poliittisten päättäjien ja äänestäjien käsitykset ovat monilta osin vanhentuneita, mikä näkyy monenlaisena pahan olon tunteena, jonka kohteena ainakin me poliitikot olemme.

Mistä tässä ”epäsynkassa” on kysymys? Maailman tähänastisesta muutoksesta nousee kolme rakenteellista taustatekijää ylitse muiden – ilman että edes alamme puhua nykyajan muotitermeistä digitalisaatiosta ja roboteista.

Ensinnäkin, olemme yhä kiinteämmin mukana globaalissa markkinataloudessa. Tätä toki lähes kaikki haluavatkin, sillä vain sitä kautta voimme turvata korkean elintasomme. Eristäytyminen ei ole enää vaihtoehtona käytännössä minkään suuremman poliittisen puolueen vakavassa strategiatyössä. Globaali talous on myönteinen voima, meitä vaurastuttava ympäristö, jossa me niin kuin muutkin Pohjoismaat voimme pärjätä aivan loistavasti. Mutta meidän on toimittava tavalla, jolla talouspolitiikkamme on sopusoinnussa globaalin talouden lainalaisuuksien ja valitsemiemme integraatioratkaisujen, kuten EU- ja eurojäsenyyden kanssa.

Olemme tietysti käyneet vapaakaupaa pitkään, mutta nyt olemme oikeasti myös globaaleilla pääomamarkkinoilla. Siellä pääoma hakeutuu sinne, mistä se saa parhaan tuoton. Lisäksi tulevaisuuteen luotaava tarkkailija ei voi olla huolestumatta myös ihmisten liikkeistä. Emme tiedä, olemmeko riittävän houkutteleva maa keskeiselle tuotannontekijälle, lahjakkaille nuorille ihmisille — suomalaisille tai ulkomaalaisille.

Toinen keskeinen rakenteellinen taustatekijä onkin väestön ikääntyminen ja tämän aiheuttama huoltosuhteen heikkeneminen. Aktiivi-ikäisten ihmisten määrän pieneneminen absoluuttisesti tai suhteessa lasten ja vanhusten määrään kriisiyttää julkisen talouden, jos merkittäviä uudistuksia ei uskalleta tehdä. Tiedämme miltä ihmisen elinkaaren julkistaloudellinen profiili näyttää: olemme kustannus alkuvaiheessa ja loppuvaiheessa, mutta kontribuoimme veroja sekä sosiaaliturva- ja eläkemaksuja keskivaiheessa. Tällä hetkellä aktiivi-ikäisten määrä ei kasva, minkä seurauksena hyvinvointivaltio joutuu rakenteelliseen rahoituskriisiin. Se kohtaa kaikkia Euroopan maita, mutta meihin se iskee ensiksi ja vakavimmin.

Kolmas suuri murros on työn muuttuminen, enkä edes tarkoita pelkästään digitaalista ja automatisoituvaa työtä. Olemme jo kauan sitten etääntyneet tayloristisesta tehdastyöstä, jonka maailmasta yleisiin palkankorotuksiin perustuva ajattelumallimme on peräisin.

Elintason nousu ei pelasta julkistaloutta

Ikääntyminen kriisiyttää siis hyvinvointivaltion tasapainon. Hyvinvointipalveluihin ja niiden laajentamiseen ei ole tämän vuoksi samalla tavalla varaa kuten aiemmin. Tätä on monien vaikea ymmärtää, sillä olemmehan nyt paljon vauraampia verrattuna hyvinvointipalveluiden ja tulonsiirtojen alkuaikoihin. Miten niihin muka nyt ei ole varaa, kun silloin oli? Ekonomisteilla on tähän vastaus. Niihin ei ole varaa ilman uudistuksia, koska yleinen tulotason nousu tuottavuuskasvun myötä ei auta hyvinvointivaltion rahoittamista eikä siis kompensoi sitä, että maksajia on vähemmän ja saajia enemmän.

Tämä johtuu siitä, että hyvinvointivaltion kustannukset nousevat lähes yksi yhteen tuottavuuskasvusta syntyvän yleisen elintason nousun kanssa. Kun teollisuuden ja palvelujen tuottavuus nousee, nousevat näiden sektoreiden liiketoiminnan palkat täsmälleen samassa tahdissa. Näinhän markkinatalous toimii: tuottavuuden nousun rahastavat itselleen palkansaajat, ihan niin kuin pitääkin. Mutta hyvin toimivilla työmarkkinoilla kaikki palkat nousevat samaa tahtia. Niinpä myös julkisen sektorin palkat nousevat täsmälleen samaa tahtia. Elintason nousu (joka siis aina perustuu tuottavuuden nousuun) nostaa valtion ja kuntien työvoimakustannuksia samassa suhteessa, eikä tältä osin helpota lainkaan hyvinvointipalvelujen rahoitusta.

Julkiset menot eivät toki ole pelkkiä palkkakuluja. Työvoimakustannukset ovat suunnilleen kaksi kolmasosaa kaikista valtion ja kuntien kustannuksista. Mutta loput ovat tulonsiirtoja, jotka kasvavat toki myös pitkällä aikavälillä aivan samaan tahtiin yleisen elintason nousun kanssa. Totta kai Arkadianmäen poliitikot pitävät huolen siitä, että lapsilisät ja asumistuki sekä kaikki muut tulonsiirrot pysyvät palkansaajien keskimääräisen tulokehityksen vauhdissa – ja itse asiassa usein hieman nopeammassakin vauhdissa, ainakin ennen tämän nykyisen hallituksen korjausliikettä. Eli julkisyhteisöjen menojen kaikki osatekijät kasvavat samaan tahtiin yleisen elintason kanssa. Siksi huoltosuhteen heikkenemisestä aiheutuvaa kestävyysvajetta ei korjata yleisellä talouskasvulla, vaan työllisyysastetta nostamalla sekä menosäästöillä ja veronkorotuksilla. Työllisyysasteen ja työllisten määrän nosto on korjauskeinona ilman muuta ensisijainen — ja se taasen on poliittisesti vaikeaa, mihin kohta palaan.

Siis: globalisaatio, ikääntyminen ja työn muutos. Miten ne ovat ristiriidassa aiemmin luonnehtimieni poliittisessa kulttuurissamme elävien kuuden käsityksen kanssa?

Pääomalla ei ole isänmaata

Globaali talous vähentää poliittisten päättäjien ja työmarkkinajärjestöjen mahdollisuutta vaikuttaa talouden kehitykseen ja sen rakenteisiin. Ehkä tärkein piirre on pääoman liikkuvuus. Olemme osa globaaleja pääomamarkkinoita, ja lähes mikä tahansa yritys aivan paikallista palvelutoimintaa ja kauppaa lukuun ottamatta voi valita toimipaikkansa lähes mistä vaan. Yritystoiminta edellyttää pääomia ja rahoitusta. Sijoittajien pääomat suuntautuvat tietysti sinne, mistä he saavat parhaan tuoton. Tämä merkitsee kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että Suomessa toimivan yrityksen on oltava yhtä kannattava kuin muuallakin maailmassa toimivien yritysten. Eli teknisemmin ilmaistuna: pääoman tuottovaatimus määräytyy kansainvälisestä taloudesta käsin. Emme voi sitä itse valita. Tätä karua totuutta on monen suomalaisen päättäjän ja äänestäjän vaikea hyväksyä. Muistan eduskunnan täysistuntosalin keskusteluista paheksuvia puheenvuoroja, joissa surkuteltiin, miten ”vain” kannattavuuden nojalla Suomesta siirrettiin tuotantoa muihin maihin, eikä isänmaallisuus riittänyt ylläpitämään toimintaa Suomessa. Tällaista paheksuntaa on varmaan jokainen teistä kuullut. Tässä voin vain viitata Karl Marxin visionäärisiin kirjoituksiin, jotka ovat tulleet täydeksi todeksi. Pääomalla ei ole isänmaata ja kannattavuuden on oltava sama kaikkialla.

Silti tätä meidän suomalaisten on vaikea hyväksyä. Se näkyi myös keskustelussa ns. yhteiskuntasopimuksesta, jolla työvoimakustannuksia pyrittiin alentamaan. Suomalaiset näyttävät kovasti toivovan talkoohengessä toimimista, niin että sekä palkansaajat että yritykset tinkisivät omastaan. Talkooajatus on tässä yhteydessä mieletön, sillä kustannuskilpailukyvyn parantaminen nimenomaan edellyttää yritystoiminnan kannattavuuden parantamista. Työvoimakustannuksia on alennettava, jotta jäävä toimintaylijäämä kasvaa. Tätä pidetään laajasti jollakin tavalla epäoikeudenmukaisena, siitäkin huolimatta että vuosien 2007—2010 aikana tapahtui raju toisensuuntainen liike: palkansaajien tulot kasvoivat, mutta tuotettu arvonlisä supistui.

Nyt pyritään korjaamaan tuota repsahdusta. Monille näyttää kuitenkin olevan todella vaikea hyväksyä sitä, että tämä edellyttää yhdensuuntaista liikettä työvoimakustannusten ja voittojen välillä. Kysymys ei todellakaan ole mistään ”taloustalkoista”, vaan yritysten kannattavuuden parantamisesta, mikä on myös palkansaajakollektiivin oman edun mukaista. Sen avulla saavutetaan sekä parempi työllisyys että vahvempi julkistalous.

Pääoman kansainvälisen tuottovaatimus on vain hyväksyttävä, hieman samaan tapaan kuin painovoima ja oikealta tulevat autot. Ihan oman etumme vuoksi emme hyppää jyrkänteeltä alas. On myös etumme mukaista alentaa työvoimakustannuksia.

Valtiovallan investoinnit tuskin ovat tulevaisuuden tie

Niin kauan kuin olimme kehittyvä ja muun maailman etumatkaa umpeen kurova talous, oli myös valtiovallalla enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa talouskasvuun interventionistisella elinkeinopolitiikalla. Nykymaailmassa ei ole kuitenkaan lainkaan selvää, osaako valtiovalta tehdä hyvää. Kärkimaiden onnistuminen riippuu innovaatioista, eikä valtiolla ole mitään selväpiirteisiä työkaluja, joilla niitä voitaisiin kiihdyttää. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Suomi saattoi päästä melko pitkälle vain kopioimalla olemassa olevia tuotantotekniikoita ja kasaamalla teollisuuden tuotantopääomaa.

Globaali talous lyö siis kumoon suomalaisen poliittisen kulttuurin ajatuksista ainakin kaksi: ajatuksen valtiovallan ohjauksen voimasta sekä käsityksen siitä, että voittojen ja palkkojen välinen tulonjako on sovittavissa omin tulopoliittisin päätöksin.

Ja ehkä myös sen, ettei minkään järjestön varpaille saa koskaan astua. Tästä pääsemmekin työn murrokseen ja työntarjontapolitiikan välttämättömyyteen.

Työn murros — ”onko meidän alettava kilpailla keskenämme”

Vanhaan asennemaailmaan on kuulunut ajatus kaikille yhteisistä, keskitetysti sovituista palkankorotuksista. Näissä saattoi tayloristisen tehdastyön aikana olla järkeäkin, minkä lisäksi tämä edisti rakennemuutosta luovan tuhon kautta. Nykyaikainen työelämä perustuu kuitenkin aivan eri tavalla yksilöllisiin ja ryhmätason kannustimiin. Lisäksi yrityksissä osataan aivan eri tavalla luoda juuri omalle yritykselle soveliaita palkkaus- ja kannustinjärjestelmiä. Työelämä ei jakaudu sellaisella nätillä tavalla sopimusaloihin, että olisi enää mielekästä sopia toimialoittain yhteisestä palkankorotuksesta kaikille.

Saksan esimerkki osoittaa kouriintuntuvasti, miten valtavat työllisyyshyödyt tulevat hyvin kehittyneestä paikallisesta sopimisesta. Suomessa on kuitenkin edelleen voimassa jonkinlainen kylmän sodan ajalta peräisin oleva kahden osapuolen, ”pääoman” ja ”työn” vastakkainasettelu, jota järjestöt mustasukkaisesti varjelevat. Kun kilpailukykysopimus solmittiin, järjestöt estivät määrätietoisesti paikallisen sopimisen lisäämisen. Nytkin neuvotellaan todennäköisesti taas laajasti kaikille tulevista yleiskorotuksista. Siis pakollisista korotuksista sellaisissakin yrityksissä, joille se on vaikeaa — sekä sellaisille yksilöille, jotka sitä eivät ansaitsisi. Tässä voin Ruotsissa asuneena todistaa todella suuresta ajattelutavan erosta. Ruotsalaisella työpaikalla niin yksityisissä yrityksissä kuin julkisyhteisöissä hyväksytään yksilölliset erot palkankorotuksissa. Suoritusta punnitaan siellä monenlaisilla mittareilla ja keskusteluilla. Suomalaisilla työpaikoilla on samantapaisia muodollisia järjestelmiä, mutta lähtökohtana on kuitenkin se, että normaalitapauksessa kaikki saavat vähintään yhdessä sovitun yleiskorotuksen. Kun tuottavuuskasvu ja inflaatio ovat alhaalla, ei yksilöllisille kannustimille tai hyvälle johtamiselle jää tällöin kovin paljon tilaa.

Kollektiivinen ajattelu elää suomalaisissa vahvasti. Mielessäni on erään palkansaajan reaktio: ”onko meidän muka alettava kilpailla keskenämme sen sijaan, että yhdessä taistelisimme työnantajaa vastaan?”

Sillä tavalla maailma muuttuu.

Nämä työn murroksen reaaliteetit ovat näkyneet muissa Pohjoismaissa jo kauan. Työehtosopimukset ovat jättäneet paljon enemmän sovittavaa työpaikoille ja yksilöllisiin neuvotteluihin. Suomessa on valtiollisen sääntelyn ja ylenpalttisen tasa-arvoajattelun historiallisena jäänteenä ollut edelleen vahvoja toiveita valtiollisesta keskitetystä tulojen ohjauksesta. Kilpailukykysopimusta voi pitää jonkinlaisena museojäänteenä tästä ajattelusta — kuin kaivaisi antiikkiauton tallista ja lähtisi sillä formularadalle. Kustannustason korjausliike oli toki tarpeen, mutta sen hinta oli kammottava, koska sillä suljettiin työelämän uudistamisen portteja jälleen useiksi vuosiksi. Ehkä kiky tältä osin kuitenkin toimii varoittavana esimerkkinä. En usko, että yksikään täysjärkinen pääministeri tulee enää ripustamaan itseään sellaiseen hirttosilmukkaan, jossa oman talouspolitiikan onnistuminen ja hallitusohjelman toteutuminen on riippuvainen loputtomia vaativan järjestökentän tahdosta. Lisäksi EK:n sääntömuutos muuttaa toimintatapoja todennäköisesti pysyvällä tavalla, sillä sama tapahtui jo aiemmin skandinaavisissa naapureissamme. Kun palkanmuodostus ei enää politisoidu valtakunnalliseksi hallituksen, pääoman ja työn kollektiiviseksi luokkataisteluksi, on meillä pikkuhiljaa paremmat edellytykset tehdä tilaa myös markkinaehtoisemmille ratkaisuille.

Työn murroksesta puhutaan paljon, eikä sitä kukaan pysty ennustamaan. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että suurempi sopimusvapaus työpanoksen suhteen on varmin tapa luoda yrityksillemme ja niiden työntekijöille parhaat sopeutumismahdollisuudet murrokseen, oli sen luonne lopulta mikä tahansa.

Ikääntyminen, julkistalous ja kannustimet

Väestön ikääntyminen ja siitä seuraava julkisen talouden kriisi saa myös suomalaiset äänestäjät ja päättäjät hämmennyksen valtaan. Olen eduskunnan suuressa salissa saanut kuulla oman osuuteni tästä kauhistuneesta päivittelystä. Kuten yllä esitin, ikääntyminen kriisiyttää julkistalouden, jolloin ainoa kestävä ja tepsivä keino pelastaa hyvinvointivaltion rahoitus on työllisyysasteen nostaminen. Tämä edellyttää pontevia reformeja, joilla lisätään työvoimaan osallistumisen houkuttelevuutta ja lasketaan rakenteellista työttömyyttä. Ja tässä tullaan toiseen suureen suomalaisen politiikan akilleenkantapäähän: vaikeuteen perustella sellaisia reformeja, jotka tavalla tai toisella pakottavat tai velvoittavat yksilöt tekemään enemmän työtä. Olemme tässä asiassa yksinkertaisesti jäljessä muita Pohjoismaita, joissa tarpeellinen työvoimapolitiikan ryhdistämiskeskustelu on aloitettu paljon aikaisemmin. On siis nostettava eläkeikää, kiristettävä työttömyysturvan ehtoja, ja pohdittava kriittisesti kaikkia sellaisia tulonsiirtoja, jotka helpottavat pitkiä poissaoloja työmarkkinoilta. Työvoimapolitiikassa on siirryttävä aktivoiviin ja työmarkkinoille patistaviin toimintatapoihin, sen sijaan että vain maksetaan passivoivia etuuksia.

Yksilön oikeuksista oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainoon

Ja tässä joutuvat puolestaan kriittiseen tarkasteluun ne suomalaisen politiikan käsitykset, että hyvinvointietuuksien ja työehtojen muutos on vain tahdosta kiinni ja voi tapahtua vain yhteen suuntaan. Kun väestö ikääntyy, joudumme kriittisesti hakemaan tasapainoa yksilön ja julkistalouden velvoitteiden ja vastuiden välille. Julkinen valta ei voi vain ”antaa”, siis aina olla se osapuoli, joka lupaa sosiaaliturvaa ja aina vain parempia etuuksia kaikille. Sen on myös saatava riittävästi keskimääräiseltä suomalaiselta yksilöltä — siis verotuloja, jotka perustuvat aktiiviseen ja pitkään työuraan.

Siksi nyt on kyettävä puhumaan myös yksilön velvollisuuksista julkistaloutta kohtaan, sikäli kuin ylipäänsä haluamme säilyttää hyvinvointivaltion. Tämä on kuitenkin kovin vaikeaa suomalaisille poliitikoille, sillä sen edellyttämä ajatustapa on vielä suomalaisille äänestäjille uusi. Olimme tottuneet ajattelemaan, että etuudet voivat vain parantua. Tämä ajatus elää tietysti erityisen vahvana ammattiyhdistysliikkeen parissa, joka koki suurena tappiona vaikkapa sen, että ansiosidonnaista työttömyysturvaa lyhennettiin. Mutta tällaisia reformeja on kerta kaikkiaan tehtävä. On luotava tasapainoisempi valta-asetelma hallituksen ja järjestöjen kesken. Siksi konsensusperiaate ”yhdenkään järjestön varpaille ei saa astua” ei ole sopusoinnussa Suomen kansantalouden pelastamisen kanssa.

Jos kaikilla ammattiliitoilla ja keskusjärjestöillä on veto-oikeus, ei meillä ole pienintäkään mahdollisuutta nostaa työllisyyttä ja vakauttaa hyvinvointivaltion rahoitusta. Itse asiassa ammattijärjestöjen johtajat ymmärtävät tämän todennäköisesti aivan hyvin. He ymmärtävät myös sen, että heidän on helpompi perustella asioita jäsenistölleen, jos hallitus ajaa jämäkästi työntarjontauudistuksia. Jos järjestöt asetetaan vastuuseen nykyaikaisesta talouspolitiikasta, ne joutuvat aivan mahdottoman tehtävän eteen, koska ammattijärjestöjen johto ei ole saanut jäseniltään valtakirjaa koko kansantalouden asioiden hoitamiseen.

Mutta poliitikoillekin tällainen oikeuksien ja velvollisuuksien puhe on vaikeaa. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentäminen on hyvä reformi sen alentaessa työttömyyttä, mutta sitäkin on Suomessa käsitelty ”häveliäästi” vain budjettisäästönä. Suomalaisten poliitikkojen on edelleen turhan vaikeaa puhua suoraan siitä, että myös työttömillä on velvollisuuksia – ja siitä, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentäminen vaikuttaa työttömien käyttäytymiseen ja sitä kautta työmarkkinoiden toimintaan ja rakenteelliseen työttömyyteen.

On siis puhuttava rohkeasti ja poliittisesti siitä, että yhteiskunnan tuet eivät ole ehdottomia oikeuksia vaan edellyttävät vastavuoroisesti sitä, että ihminen on työmarkkinoiden käytettävissä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että työttömyys riippuisi vain työttömien omasta käytöksestä. Se riippuu tietysti myös kansantalouden tilasta ja talouspolitiikasta – mutta ei pelkästään niistä. Suomessa elää vanhojen ajattelutapojen varassa edelleen naiivi käsitys siitä, että kannustimilla ei ole väliä. Ikään kuin olisimme kaikki täsmälleen yhtä ahkeria kuin suuret ikäluokat 1950-luvulla työelämään rynnätessään – työelämään, jossa silloin oli pakko olla ahkera, koska sosiaaliturvaa ei ollut. Tämä naiivius näkyy poliittisessa keskustelussa esimerkiksi ylenpalttisena uskona paremman perusturvan positiivisiin työntarjontavaikutuksiin.

Uudistukset eivät etene sammutetuin lyhdyin

Kannattaa katsoa muiden maiden onnistuneita työmarkkinauudistuksia. Tanska ja Saksa ovat myönteisiä esikuvia. Tanskassa käytetään työvoimapalveluihin paljon voimavaroja, mutta tuet ovat ehdollisia työn hakemiselle ja työtarjousten hyväksymiselle. Saksassa vuosien 2003–2004 ns. Harz-reformit nostivat muutamassa vuodessa Saksan talouden kukoistukseen. Vasemmistopuolueetkin ja ammattiyhdistysliike suhtautuvat nykyään Harz-reformeihin suopeasti, koska niiden hyvä vaikutus on ollut ilmeinen.

Saksa ja Tanska tarjoavat tärkeän oppitunnin. Näiden maiden reformiohjelmat onnistuivat, sillä niitä pyritty viemään läpi salaa ja kierrellen, esimerkiksi budjettisäästöinä. Päinvastoin, niissä nostettiin rehellisesti pöydälle se, ettei työmarkkinapolitiikka voi olla vain sitä, että julkinen valta ”tarjoaa” työnvälityspalveluja ja ”luo” työpaikkoja kaltoin kohdelluille markkinatalouden uhreille.

Saksassa toistellaan iskulausetta ”fordern und fördern” — eli ”vaatia ja edistää”. Valtiovalta edistää yksilön työllistymistä, mutta vaatii myös osallistumista työmarkkinoille. Velvoitteet ja oikeudet koskevat sekä yksilöä että julkista valtaa. Saksassa todella ajatellaan, että jokaisella on perustuslaillinen oikeus tehdä työtä, eivätkä järjestöt saa sitä estää.

Tanskan flexicurity-mallia on perusteltu samaan tapaan: valtiovallalla on velvollisuus auttaa ihmisiä työllistymään, mutta oikeus odottaa, että ihmiset ottavat työtarjouksia vastaan eivätkä ole turhan nirsoja. Kansalaisella on oikeus odottaa hyviä työvoimapalveluja, mutta velvollisuus hakea aktiivisesti töitä.

Alan olla vakuuttunut siitä, että tällainen oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainon julkistus tarvitaan meilläkin – eikä vain pehmeitä puheita ”työpaikkojen luomisesta” ja siitä, millaiseen perusturvaan kansalaisella on oikeus. Hyvinvointivaltion palvelupaketti on hyvä, mutta meillä jokaisella on velvollisuus olla mukana sen rahoittamisessa.

Maahanmuutto kuumemittarina

Tähän liittyy ehkäpä muitakin kansallisia myyttejä, jotka juuri maahanmuutto nostaa esiin. Suomessa on vanhastaan koettu hankalaksi puhua sosiaali- ja työttömyysturvan hyväksikäytöstä. Olemme ikään kuin eläneet sellaisessa yhteisessä auvoisessa käsityksessä, että sosiaalietuuksien kasvua rajoittaa yhteisen kassamme varallisuus eikä se, millaiset työnteon kannustimet sosiaaliturva luo. Olemme liian pitkään yhteisesti uskotelleet itsellemme, että kyllähän me suomalaiset olemme kaikki niin ahkeria, ettei kukaan tietoisesti käytä sosiaaliturvaa hyväksi, vaan kaikki hakevat töitä veren maku suussa.

Taloustieteilijöiden käsitys on toisenlainen. Taloudelliset kannustimet vaikuttavat työntekoon, vapaa-ajan suosioon ja siihen, millaisia työtarjouksia suostutaan ottamaan vastaan. Työllisyysasteet ovat alhaisia sellaisissa väestöryhmissä, joiden työnteon taloudelliset kannustimet ovat vähäisiä. Erityisesti vähän koulutetut suurten kaupunkien asukkaat sekä kotiäidit hyötyvät työnteosta taloudellisesti varsin vähän, mikä myös näkyy tilastoissa.

Maahanmuutto nousee siksi suureen yhteiskunnalliseen rooliin. Maahanmuuttohan on ilman muuta ikääntyvän maan keino ylläpitää työllisyyden kasvua. Muissa Pohjoismaissa se on jo kauan ollut suuremmassa roolissa työllisyys- ja talouskasvun osana.

Maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista keskusteltaessa on nyt pakko Suomessakin murtaa myyttejä. Maahanmuuttajista puhuttaessa suomalaiset näyttävät nimittäin hylkäävän lapsenuskonsa kaikkien ihmisten ahkeruuteen. Päinvastoin, maahanmuuttajien uskotaan olevan kylmän rationaalisia systeemin hyväksikäyttäjiä. Turvapaikkakeskustelu onkin selvästi osoittanut, että monien suomalaisten mielestä sosiaaliturvamme on kerrassaan liian antelias, koska se kuulemma houkuttelee tänne turvapaikanhakijoita ja mahdollistaa heille mukavan elämän sosiaaliturvan varassa. Tämä on tietysti räikeän liioiteltu käsitys sekin – mutta tästä keskustelusta on kuitenkin ehkä vähän pienempi askel sen järkevän kysymyksen kysymiseen, että miten sosiaaliturvamme kannustaa ihmisiä töihin. Ja jos sosiaaliturvamme on pakolaisille liian antelias tai passivoiva, se saattaa – kauhistuksen kauhistus – olla sitä myös ihan meille kantasuomalaisillekin.

En ole historioitsija, mutta heittäisin historioitsijoille hypoteesin: onko kenties niin, että kaikissa muissa Pohjoismaissa ollaan sosiaaliturvan aktivointikäänteessä ja työn tekemisen kannusteissa Suomea edellä itse asiassa vain siksi, että näissä maissa on kauemmin ollut maahanmuuttoa ja on siksi ollut poliittisesti helpompaa jo aikaisemmin katsoa työmarkkinoiden ja kansantalouden totuuksia silmiin.

Arvoisat kuulijat! Olen esittänyt, että Suomen talouskasvumalliin liittynyt poliittinen kulttuuri loi meille joukon myyttejä: valtiovalta määrää talouskehityksen, palkkojen ja voittojen välinen tulonjako on poliittisesti päätettävissä, minkään järjestön varpaille ei saa astua, poliittinen tahto on riittävä edellytys hyvinvointietuuksien laajentamiseen, ja niiden laajeneminen on yksisuuntainen tie huonommasta parempaan.

Globaalin talouden lainalaisuudet ja väestön ikääntyminen sekä hyvä talouspolitiikka edellyttävät nyt monista näistä myyteistä luopumista. Ehkäpä tällainen modernisoituminen on meilläkin käynnissä – parikymmentä vuotta pohjoismaisten naapuriemme jälkeen.

Elpymiskasvu ei ole ikuista – määritelmän mukaan

Tällä hetkellä olen huolestunut siitä, millä kevytmielisyydellä poliittinen järjestelmä näyttää suhtautuvan talouskasvun edellytyksiin. On kerrassaan tervetullutta, että talouskasvu on nyt lähtenyt liikkeelle. Se on kuitenkin luonteeltaan voimavarojen käyttöasteen kasvua. Talouskasvuhan voi olla kahtalaista. Suhdannekasvu on sitä, että talouden voimavarojen käyttöaste nousee. Kun talous on taantumassa, voimavarojen käyttöaste alittaa normaalitasonsa. Työttömien osuus työvoimasta on normaalitilaa korkeampi, liiketiloja on tyhjillään ja laitekantaa ei käytetä normaalilla käyttöasteella. Kokonaistuotanto alittaa siis potentiaalisen tuotannon. Potentiaalisella tuotannolla tarkoitetaan korkeinta tuotannon tasoa, jota voidaan kestävästi ylläpitää nykyisin voimavaroin. Jos kokonaiskysyntä on niin hyvää, että potentiaalisen tuotannon taso ylittyy, talous on ylikuumentunut ja seurauksena vääjäämättä kustannusten liiallinen nousu.

Suhdannekasvu on siis talouden elpymistä, eli sitä, että talouden voimavarojen käyttöaste nousee ja toteutunut bruttokansantuote lähenee potentiaalista bruttokansantuotetta. Suhdannekasvua saadaan aikaan kokonaiskysynnästä huolehtimalla.

Potentiaalin kasvu on puolestaan sitä, että potentiaalinen tuotanto kasvaa. Toisin sanoen se tuotanto, jota korkeimmillaan voidaan ylläpitää, kasvaa. Tämä on aivan muuta kuin resurssien käyttöasteen kasvua, se on resurssien kasvua. Potentiaalisen tuotannon kasvu on työvoiman kasvua, teknologian kehittymistä ja pääomakannan kasvua.

Talouden pitkän ajan trendikasvu on määritelmän mukaan potentiaalin kasvua. Suhdanteet ovat heilahtelua trendin ympärillä. Potentiaalin kasvu edellyttää talouden rakenteiden paranemista, ja siihen voidaan vaikuttaa rakenneuudistuksilla — esimerkiksi teknologista kehitystä edistämällä, koulutusinvestoinneilla ja työpanoksen tarjontaa lisäämällä.

Suhdannekasvu voi olla hyvinkin nopeaa, koska kysymys on olemassaolevien resurssien käyttöönottamisesta. Koneiden käyttöastetta väännetään ylemmäksi, työttömiä pestataan töihin ja tyhjiä liiketiloja täytetään. Nyt havaittava nopea kasvu on ilman muuta merkittävältä osin suhdannekasvua. Olemme olleet viime vuodet matalasuhdanteessa ja on kerrassaan tervetullutta, että taantuma nyt jää taakse.

Näin nopea kasvu tuskin kuitenkaan voi jatkua enää siinä vaiheessa, kun törmäämme potentiaalisen tuotannon rajoihin. Siinä vaiheessa on tarjolla enää trendikasvua, joka perustuu pääosin tuottavuuskasvuun. Vanhenevan väestön kansantaloutemme työpanos ei kasva, ja ilman rakenneuudistuksia se voi kääntyä jopa laskuun. Työn tuottavuuden ennakoidaan kasvavan ehkäpä puolisentoista prosenttia vuodessa. Siksi trendikasvuksi ennakoidaan tyypillisesti samaa puoltatoista prosenttia.

Nyt havaittu hyvä kasvuvauhti ei siis voi jatkua, ellei taloutemme resurssipohja laajene. Tarvitsemme siis enemmän ihmisiä työmarkkinoille ja parempia tuotantoteknologioita. Suomen varsinainen ongelma on siinä, että hyvinvointipalvelujemme mitoitus ei ole sopusoinnussa taloudellisen suorituskykymme kanssa. Ensi vuosikymmenellä tämä ongelma kärjistyy. Ja siksi on äärimmäisen huolestuttavaa, jos hallituksen rakenneuudistustahti hiipuu, koska suhdannekasvu tuudittaa poliitikot hyvänolon tunteeseen.

Kasvu ei jatku, ellei tarjontarajoituksia juuri nyt työnnetä määrätietoisesti tuonnemmaksi rakenneuudistuksilla. Keskeistä on tietysti työvoiman saatavuus, joka on jo ongelma monessa yrityksessä. Hätkähdyttävää on, teollisuuden kapasiteetin käyttöaste on jo nyt samalla tasolla kuin vuonna 2007 eli aiemman ylikuumentuneen suhdannehuipun tasolla, vaikka työttömyys on edelleen yli 8 %. Investoinnit ovat onneksi kiihtyneet, mutta en usko niiden nousevan riittävästi, ellei valtiovalta näytä halukkuuttaan vastata työvoiman tarpeeseen määrätietoisin työntarjontatoimin. Vain tälla tavoin voidaan välttää ensi vuosikymmenellä häämöttävä, ikääntymisestä johtuva julkisen talouden kriisiytyminen. Olen siksi huolissani hallituksemme toimintakyvystä.

Toivokaamme silti, että nyt alkanut asenteiden ja toimintatapojen modernisoituminen kantaa hedelmää. Silloin voimme 5 tai 10 vuoden kuluttua puhua näistä teemoista huomattavasti optimistisemmin — siksi, että suomalaiset päättäjät ja äänestäjät ovat alkaneet katsoa talouden realiteetteja rauhallisesti silmiin.

Kiitos.