Hallitus suunnittelee työsopimuslain muutosta, joka hieman muuttaa henkilöperusteisen irtisanomisen edellytyksiä alle 10 hengen yrityksissä. Virherekrytointi tai muuttuneen tilanteen vuoksi toimimattomaksi ajautunut työsuhde on pienyrityksissä suurempi riski ja vaiva kuin suurissa. Siksi tällainen uudistus on perusteltu. Kansainvälisessä vertailussa uudistus on pieni. Saksassa ei alle 10 hengen yrityksissä ole irtisanomissuojaa lainkaan. Toisin sanoen, työnantaja voi lopettaa työsuhteen yksipuolisella tahdonilmauksella, kunhan se ei ole syrjivä. Tanskan henkilöperusteisen irtisanomisen oikeuskäytäntö on meitä sallivampi.
Irtisanomissuojan tason vaikutuksia työmarkkinoiden toimintaan on tutkittu laajasti. Heikompi irtisanomissuoja lisää sekä työsuhteiden päättymistä että alkamista eikä tutkimus yleensä ole löytänyt yhteyttä irtisanomissuojan tason ja kokonaistyöllisyyden välillä. Sen sijaan sillä voi olla myönteinen vaikutus heikon työmarkkina-aseman ihmisten työllisyyteen, koska he pääsevät suuremmalla todennäköisyydellä jossain vaiheessa näyttämään taitojaan. On myös uskottavaa näyttöä siitä, että irtisanomissuojan heikennys lisää tuottavuutta, ja tätä ilmiötä ymmärretään teoreettisesti kohtuullisen hyvin. Tuottavuus kohenee kun liikkuvuus voimistuu ja ihmiset hakeutuvat itselleen paremmin sopiviin tehtäviin. Heikompi irtisanomissuoja voi myös lisätä työntekijän ponnistelua. Näistä löytyy tutkimusta esimerkiksi täältä ja täältä.
Ammattiliittojen kova vastustus hallituksen esitystä kohtaan on nostanut pintaan ällistyttävän keskustelun hallituksen ja työmarkkinaosapuolten suhteesta. On sinänsä hämmästyttävää, että näin pienen lakimuutoksen takia ylipäänsä aletaan puuhata laajoja työtaisteluita. Niissä kunnostautuvat erityisesti ammattiliitot, joiden jäseniä uudistus ei koske lainkaan tai koskee vain minimaalisen vähän. Siksi tässä on selvästi kysymys jostain muusta: hegemoniataistelusta, eli siitä, ”saako” Suomessa enemmistöhallitus ylipäänsä viedä läpi työmarkkinauudistuksia, joita perinteiset keskusjärjestöosapuolet eivät ole siunanneet.
Vielä edellisen hallituksen työministeri Lauri Ihalainen lähti siitä, ettei tehdä mitään työmarkkinauudistuksia, joita työmarkkinoiden keskusjärjestöt eivät ole hyväksyneet. Tulos oli, ettei vuosien 2011-2015 aikana tehty oikeastaan mitään tepsiviä työmarkkinauudistuksia — vaikka työttömyys oli ennätyskorkealla ja työllisyys polki paikallaan.
Minusta hallituksen ja eduskunnan on korkea aika ottaa perustuslain ja parlamentarismin mukaisesti vastuu koko taloudesta ja myös työmarkkinoista. Etujärjestöt eivät ”omista” työmarkkinoita ja varsinkaan ne eivät edusta muita kuin työllisiä eli ”sisäpiiriläisiä” jäseniään. Rakenteellisen työttömyyden ongelmat eivät näytä niitä kiinnostavan.
Hallitus ja eduskunta ovat sitävastoin vastuussa koko kansantaloudesta, kaikkien työllisyydestä ja julkisen talouden rahoituksesta.
Pidän etujärjestöille annettua käsittämättömän suurta valtaa yhtenä korkean työttömyytemme ja alhaisen työllisysasteemme syynä. Kuten Osmo Soininvaara on kirjassaan Satakomitea kuvannut, etujärjestöt sabotoivat 10 vuotta sitten sosiaaliturvan uudistuksen. Sitten ne osana vuoden 2016 kilpailukykysopimusta estivät Suomen sopimusjärjestelmän kehittämisen. Meillä on olennaisilta osiltaan sama palkkasopimusjärjestelmä kuin viimeisten vajaan 50 vuoden aikana. Kuvaan täällä sen poikkeuksellista luonnetta ja esitän että siirtyisimme joustavampaan, Norjan malliseen yleissitovuuteen.
Minusta on ällistyttävää, miten laajasti Suomessa kyseenalaistetaan hallituksen ja valtiovallan oikeus toimia työmarkkinoiden lainsäätäjänä. Lainsäätövalta on ilmaistu suoraan perustuslaissa, jonka toisen pykälän 1. virke kuuluu: ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.
Monilla suomalaisilla näyttää kuitenkin olevan se käsitys, että valtiosääntö ei koske työmarkkinoita. Sen sijaan näyttävät monet ajattelevan, että työmarkkinoiden normit ovat jonkinlainen neuvottelukysymys valtiovallan ja järjestöjen välillä. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne jopa kutsuu valtion lainsäädäntötyötä ”saneluksi”.
Ruotsissa työtä tehneen virkamiehen ja demokratian kannattajan näkökulmasta tämä on ällistyttävä ja käsittämätön ajattelutapa. Ei valtiovalta ole eikä sen tule olla lainsäädännössä ”neuvotteluosapuoli”, ei työmarkkinoilla eikä pääsääntöisesti missään muuallakaan. Valtion tulee olla ylin vallankäyttäjä, joka säätää viisaat lait, jotka edistävät yleistä etua. Sitä varten pitää tietenkin kuulla kaikkia osapuolia, mutta hyvä lainsäädäntö on kuulemista ja optimointia — eikä neuvottelua. Emme esimerkiksi tietenkään ”neuvottele” yritysverotusta yritysten kanssa vaan säädämme sen. Emmekä varsinkaan ”neuvottele” rikoslakia rikollisten kanssa. Lainsäädäntö on aina ”sanelua” siinä mielessä, että Eduskunnan säätämiä lakeja on kaikkien noudatettava. Eivät lait ole neuvottelukysymys eivätkä hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen erilaiset kannat ole ”riita”. Ei valtiovallan tule riidellä vaan säätää lakeja, eikä valtiovallan tule antautua ulkoparlamentaarisen painostuksen edessä.
Minulle on ollut veret seisauttavaa havaita, että todella monet suomalaiset ajattelevat toisin.
Jos työlainsäädäntöä ei uudisteta tukemaan korkeampaa työllisyyttä, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia rahoittaa hyvinvointilupauksiamme. Siksi hallituksen on otettava vastuu ja muistutettava kohteliaasti järjestöjä siitä, kenelle valta ja vastuu valtiosäännön mukaan myös työmarkkina-asioissa kuuluvat.
Laaja lakkoliike mitättömän pienestä uudistuksesta vuonna 2018 tuo mieleen 100 vuoden historiallisen kaaren ja Karl Marxin profeetallisen lauseen: ”Historia toistaa itseään — ensin tragediana ja sitten farssina”. Tämä taitaa kuvata Suomen satavuotista historiaa sattuvasti. Sata vuotta sitten itsenäisyytemme alkoi sisällissodalla. Työväenliike nousi kiihotettuna laillista hallitusvaltaa vastaan, osin ehkä syystäkin tai ainakin senaikuisessa historiassa ymmärrettävin motiivein. Tuloksena oli hirvittävä tragedia. Ensin verinen sota, ja sitten voittajien terrori hävinneitä kohtaan — terrori, josta ketään ei myöhemmin syytetty.
Suomen sisällissota oli tavattoman raaka, eikä sitä mielestäni ole käsitelty riittävästi. Ja ei ehkä ole aivan kaukaa haettu ajatus, että se valtiovallan riittämätön legitiimisyys ammattiliittojen silmissä josta tässä kirjoitan, itse asiassa jossain määrin juontaa juurensa 100 vuoden takaisista käsittelemättömistä traumoista. Minä pidän tätä uskottavana selityksenä suomalaisten oudolle pelolle käsitellä yhteiskunnallisia ”tabuja” kuten työehtosopimusten yleissitovuutta. Sisällissodan kokenut kansakunta ei uskalla päästää valloilleen erimielisyyden demoneja.
Ja siksi, historian kierolla tavalla, pikkureformin vuoksi absurdin uhmakkaana nouseva lakkoliike sopii aika hyvin Marxin virkkeeseen. Nytkään osa työväenliikkeestä ei hyväksy laillisen hallituksen valtaa ja nousee sitä vastaan — vaikka itse asia on liikuttavan pieni. Silloin tragedia, nyt farssi.
30 kommenttia artikkeliin Karl Marx, Suomi, sisällissota ja epäluottamus
Nojoo. Voihan se kai noinkin olla. Mutta kuinka paljon vasemmistossa oikeasti ajatellaan vuosisadan takaisia tapahtumia. Tässä valissä on tapahtunut kuitenkin aika paljon ja esimerkiksi internetin keksiminen ja nykyiset kuplaantuvat keskustelukulttuurin rakenteet voivat myötävaikuttaa paljon enemmän uuteen kuohuntaan.
Toinen juttu on tämä AY-liikkeen käyttämä liukuvan pohjan argumentaatio työsuhteen huononevistä ehdoista, jota ennen myös argumentaatiovirheeksi kutsuttiin. Vasemmistolla tuntuu olevan oikeus sitä aina halutessaan käyttää legitiiminä argumenttinä, mutta auta armias jos joku oikealta sitä käyttää.
Jos esimerkiksi toteaa, ettei naispappeus sinänsä välttämättä johda moniäänisempään papistoon tai yhteiskuntaa eheyttävään kirkkoinstituutioon. Tai että homoliitoilla voi olla odottamattomia negatiivisiakin seurauksia yhteiskuntaan, niin virtuaalista sukkasaippuaahan näistä seuraa. Mitään keskustelua ei asioista sallita.
Olisi kiva jos olisi kaikkia koskevat yhtenäiset säännöt, eikä vain konservatiiveille, valkoisille ja/tai heteromiehille. Mieluiten vielä sellaiset, että jonkun toisen ideologialle epämieluisiakin ajatuksia saisi pohtia julkisesti ja kuiskaamatta.
En uskokaan, että vasemmisto suoraan ajattelee ja hautoo 100 v takaisia. Mutta selvittämätön sisällissota on ylläpitänyt katkeruuden ja epäluottamuksen asenteita, jotka uusontavat itseään, vaikkei aina sisällissotaa ajateltaisikaan.
Hallituksen esityksessä ongelmallista on työntekijäpuolelle yhä jäävät karenssit, joka on myös syy pienyrittäjien pelkoon ”kalliista oikeusjutuista”.
Lisäksi irtisanottaessa henkilökohtaisista syistä tai työsuhteen purkautuessa on useamman kuukauden karenssi kohtuuton kaksinkertainen rangaistus.
Itse irtisanoutuvalle voisi olla perusteltua viikon tai kahden karenssi.
Jos vielä noiden lisäksi saataisiin yleinen ansiosidonnainen esim yli vuoden töissä olleille 100 pv, yli kaksi vuotta 200 pv ja yli 3 vuoden 300 pv, ei työntekijän tarvitsisi roikkua epämieluisassa työssä ja riidellä irtisanomisperusteista oikeusteitse yhtä hanakasti.
Nämä toimet aidosti helpottaisivat pienten yritysten palkkausriskiä ja samalla turvaisivat työntekijäpuolen toimeentulon irtisanomistilanteessa sekä mahdollistaisivat joustavamman liikkumisen työpaikoista toiseen.
Uskoisin että tavan työntekijänkin olisi helpompi niellä irtisanomisperusteen helpotukset, mikäli tiedettäisiin ettei irtisanomistilanteessa joudu täysin älyttömien karenssien kohteeksi.
Hyvä olisi, jos työnantaja voisi valita sopivimman työntekijän ja työntekijä mieluisen työnantajan ilman että valtio sotkisi valintaa liioitellulla karenssilainsäädännöllä.
Syökööt leivoksia sanoi myös Marie Antoinette.
Joskus valtiovallan nyt vain kannattaa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja neuvotella niin kauan kuin valtaa on.
Kiitos asiallisesta kirjoituksesta. Omasta mielestäni tässä koko pärstälaki-keskustelussa on unohtunut, tai ainakin jäänyt hyvin vähälle huomiolle, yksi tulokulma.
Voisin kuvitella että useissa työyhteisöissä on työnsä hyvin hoitavia työntekijöitä mutta ovat samalla työpaikkakiusaajia. Heidän kanssaan käydään kehityskeskustelut, mutta epäasiallinen käytös jatkuu. Muut työntekijät kyselevät varovaisesti yrittäjältä miksi ilkeä kiusanhenki ei saa potkuja?
Yrittäjä näkee muiden tuskan ja ymmärtää tilanteen mutta ei voi tehdä asialle mitään ilman raskasta prosessia, mikä pitää sisällään pahimmillaan käräjät. Tämä taas veisi aivan liikaa ehkä jo valmiiksi kiireisen yrittäjän resursseja.
Ajatuksen ydin on siis se että helpompi henkilöperusteinen irtisanominen helpottaisi monessa työyhteisössä muita Työntekijöitä. Näin ajattelevat on vaiennettu hyvin tehokkaasti.
Työntekijän todellista asemaa eritapaisten työnantajien kurimuksissa tai pieluksilla ei muuteta mitenkään, joten kai ay-liike sitten puolustaa pienimmän haitan periaatetta omiensa kohdalle (liekö niin, mutta voisi selittää kiivautta).
Työnantajien direktio-oikeus on niin kiistaton varsinkin mennessä pienempiin työpaikkoihin, että sitä muuttamatta ja myötämääräämisen suuntaan kääntymättä (sekä ilman osallistumisen mahdollistamista yrityksen päätöksiin?) ei oikein ole vaihtoehtoa, kun ei asiasta edes voi neuvotella, kuten tässä kävi – Pentikäisen vai kokoomuksen toiveesta – joskus selviää.
En ota tässä kantaa itse ajankohtaiseen asiaan, mutta tuo historialoikka sadan vuoden taakse tuntuu, hmm, melkomoiselta. Ymmärtääkseni ei Akavakaan ole ollut erityisen innostunut tästä lakiesityksestä, ja vuonna 1918 sen nyt edustama jengi taisi kyllä olla lojaaleja lähinnä valkoiselle puolelle.
Akava onkin eri juttu. Mutta minua kiinnostaa tässä se, että osa työväenliikkeestä ei selvästikään vieläkään hyväksy valtion lainsäädäntövaltaa työmarkkina-asioissa. Eikä minusta ole mahdoton ajatus, että tuo valtion epälegitiimiys juontuu mutkien kautta sisällissodasta asti. Ei tietenkään niin, että se olisi ihmisillä sellaisenaan mielissä, vaan niin, että se on vaikuttanut tähän fragmentoituneeseen valtioon. Meillähän hyvinvointivaltiotakin on luotu kahtena rinnakkaisprojektina, korporatiivisena ja universaalina.
Joka tapauksessa Ruotsissa kauan työtä tehneelle ajatus lainsäädännöstä ”neuvottelukyksymyksenä” on perin outo. Onko sinulla hostorioitsijana parempia selityksiä?
Paremmista en tiedä, mutta ajattelisin jotenkin näin:
Sisällissodan kokemuksen ja lopputuloksen seurauksena Suomessa ”luonnollinen” valtiota kantava sentimento on ollut ”valkoinen”/porvarillinen, siinä missä ruotsalaisessa itseymmärryksessä se on ollut paremminkin sosiaalidemokraattissävytteinen kansankoti.
(Tämä näkyi nyt vaalitaistelussa muun muassa siinä, että ruotsidemokraatit nimesivät tulevaisuusvisiokseen ”Det moderna folkhemmet”. Jimmie Åkesson vakuutteli, että kansankodin isähahmo Per Albin Hansson ei tänään olisi sosiaalidemokraatti vaan ruotsidemokraatti. Suomeen siirrettynä tulkinta vastaa suurin piirtein sitä, että perussuomalaiset yrittäisivät omia Väinö Tannerin. Ks. kolumnini ”Kansankodin perilliset” Facebook-päivityksessä 4.10..)
Miksei näin laveaan raamiin voisi johtaa myös tuon ajatuksen sisällissodasta alkulähteenä valtion epälegitimisyydelle työmarkkina-asioiden säätäjänä. Ehkä hedelmällisempi historiallinen tausta löytyisi kuitenkin siitä, että 1920- ja 1930-luvun valkoisessa Suomessa työnantajat eivät hyväksyneet ammattiyhdistysliikettä kollektiiviseksi neuvotteluosapuoleksi. Kolmikantaisuudesta tuli sitten sotien jälkeen sitäkin pyhempi asia.
Akavaan viittasin muistuttaakseni, että työmarkkinakonfliktit ovat ennen muuta raakaa ajankohtaista edunvalvontaa eikä pelkkää (puolue)politiikkaa, saati historiaa. Siellähän se oli Sture Fjäderkin syksyllä 2015 joukon jatkona Rautatientorin lavalla vastustamassa pakkolakeja, vaikka vaikuttikin siinä seurassa vähän vaivaantuneelta.
Jään miettimään, miksi Ruotsissa valtion on legitiimi säätäjä. Olihan sielläkin vaihe ennen Saltsjöbadenia, jolloin ayliikettä ei tunnustettu. Johtuisiko siitä, että sosialidemokrattia sittemmin valtasi valtiovallan, jolloin valtiosta tuli työväenliikkeelle ”ystävällisempi” toimija, pysyvästi. Suomessa vasemmisto on ollut heikko, ja ”kolmikannan” painostuskeinoissa roikutaan kuin viimeisessä oljenkorressa kun vasemmistoenemmistöä ei ole tiedossa.
Jos Jimmie Åkessonin televisioitu vaalipuhe haikaili modernia kansankotia, niin Stefan Löfvenin teemana vastaavassa esiintymisessä oli ”det starka samhället”. Eli Tage Erlanderin kulta-ajan retoriikkaa, jossa sosiaalidemokraattinen vahva yhteiskunta tarkoitti käytännössä, eh, vahvaa sosiaalidemokraattista valtiota.
Tässä ei ole oleellista se onko hallituksella ja eduskunnalla oikeus säätää lakeja. Tässä on kyse siitä, tuleeko myös hallituksen noudattaa tehtyjä sopimuksia.
Kilpailukykysopimuksen yhteydessä sovittiin, että tämän kaltaiset asiat valmistellaan kolmikantaisesti. Työmarkkinoilla on aina ollut tapana, että voidaan luottaa sovitun pitämiseen.
Tämä hallitus on toistuvasti osoittanut, ettei sen kanssa tehtyihin sopimuksiin voi luottaa, vaikka ay-liike on toteuttanut oman osansa pilkulleen. Ay-liike on aika pitkään sietänyt hallituksen irtiottoja sovitusta, mutta nyt on sitten ylitetty se viimeinen viiva. Siksi voimakas reagointi.
Jore, oikeasti tässä on kysymys siitä, mitä kolmikantaisella valmistelulla tarkoitetaan.Hallitus (ja minä) ajattelee, että kysymys on siitä, mistä ILO:n konventioissa lähdetään: työmarkkinajärjestöjä kuullaan ja ne ovat mukana valmistelevissa työryhmissä. Näin onkin tapahtunut. SAK:ssa ajatellaan, että se tarkoittaa sitä, että vain sellaisia esityksiä viedään eteenpäin, jotka kaikki osapuolet ovat hyväksynee — eli käytännössä veto-oikeutta SAK:lle tai EK:lle.
Kolmikantainen valmistelu tarkoittaa sitä, että asia valmistellaan kolmikantaisesti. Tämä hallitus on mieltänyt sen tarkoittavan sitä, että valmisteluryhmän tulee päästä hallituksen ennalta päättämään tulokseen.
Kautta historian kolmikantaisessa valmistelussa on ollut mahdollista myös se, että valmistelijat toteavat, ettei asiaa kannata viedä eteenpäin.
Työmarkkinajärjestöjä kuullaan lakien valmistelussa joka tapauksessa: Lakiesityksien lausuntokierroksella myös ne pääsevät lausumaan asiasta. Kolmikantainen valmistelu on jotain ihan muuta kuin mielipiteen kysymistä.
Tuossa se ero on: ”ei kannata viedä eteenpäin” tarkoittaa ettei ole yksimielisyyttä eli jokin osapuoli on saanut veto-oikeuden. Mutta meidän on pakko nostaa työllisyysastetta kun väki vanhenee. Jos mikään tarvittavista uudistuksista ei mene kolmikannassa läpi jonkun vastustaessa, hallituksen on kuitenkin kannettava vastuunsa ja uudistettava vaikka jokin osapuoli vastustaisi. En minä näe muuta toimintatapaa.
Kyllä, noinkin hallitus voi toimia. Sitten sitä vaan ei enää kutsuta kolmikannaksi vaan yksipuoliseksi päätöksenteoksi, mikä ei vastaa Kiky:ssä sovittua valmistelutapaa.
Työllisyysasteen nostamisen välttämättömyydestä olen täsmälleen samaa mieltä. Siitä, että tämä irtisanomisidea nostaisi työllisyysastetta, ei ole mitään näyttöä ja asiantuntijatkin ovat hyvin epäilevällä kannalla. Ainoa hankkeen takana oleva järjestö taitaa olla Suomen Yrittäjät. Ehkä nyt kannattaisi kaikkien ryhtyä puhaltamaan samaan hiileen ja etsiä yhdessä parhaat keinot.
Minun arvioni on, että työllisyysasteen nostaminen on kolmikannassa mahdotonta, koska efektiiviset toimet torjutaan. 2011-2015 olivat siihen kaikki institutionaaliset edellytykset olemassa. Mutta koska ”kolmikannan” avustajat olivat miehittäneet hallituksen, kukaan ei ryhtynyt mihinkään. Silti kaikki tiesivät työllisyysasteen nostamisen tarpeen.
Eduskunnalla on oikeus säätää lakeja, mutta se ei tarkoita sitä, että liitoilta menee oikeus lakkoilla. Eduskunta saa ihan itse päättää kuinka arvokkaaksi katsoo tämän ”uudistuksensa”, jonka sisältökin on kaikille edelleen hämärä. Lliitot eivät ole ehdottaneet, että eduskunnalta pitäisi vielä oikeus tehdä lakeja. EK=kokoomus sen sijaan ehdottelee pokerina, että kansalaisilta pitäisi vieäd oikeus lakkoilla. Outoa touhua.
Ei tietenkään ehdoteta, mutta kaikkialla muualla rajoitetaan poliittista lakkoilua meitä enemmän. Eikä EK ole Kokoomus. Minä en surisi jos EK antaisi rahansa Etlalle ja lopettaisi toimintansa. Toivon kaikkien keskusjärjestöjen vaikutusvallan vähenevän.
Tässä on kysymys työelämää koskevista asioista. Valtio sotkeutuu asioihin, jotka eivät sille kuulu. Irtisanomissuoja on sopimusasia, joka on työnantajien ja -tekijöiden välinen asia. Ei valtion tehtävä ole ottaa EK:n asioita hoitaakseen. Luottakaa nyt niihin markkinoihin. Voittehan te siellä hallituksessa olla väärässäkin. Hallitus voisi tämmöisen todella kalliin näpertelyn sijaan tehdä jotain sille demokratialle, ettei jatkossa hallituksessa istuta olemattomalla kannatuksella viidellä ministerin pallilla. Onko tämmöinen farssi demokratian hengen mukaista.
Marle, valtio ”sotkeutuu” lainsäädännöllä aina työmarkkinoihin. Nykyinenkin työsopimuslaki on ”sotkeutumista”. Vain jos ei olisi säädetty mitään irtisanomisen ehdoista, voisi sanoa ettei valtio ole sotkeutunut
Toisaalta, jos irtisanomissuoja on sopimusasia, se voidaan aina työehtosopimuksissa sopia paremmaksi tai huonommaksi. Siksi on vaikea nähdä, miksi tässä nyt näin protestoidaan.
Se, että valtio sekaantuu laeilla työasioihin, ei tarkoita että valtion pitää sekaantua asiaan. Mitä jos seuraava hallitus määrittelee parin kympin minimiliksan lakiin? On parempi ettei valtio ala ajamaan kummankaan puolen etuja, tai käy niin kuin nyt on käymässä, että kukaan ei oikein tiedä, mistä kiistellään, mutta pirun kalliiksi tulee.
Marle, ei hallituksella tai minulla ole pienintäkään halua toimia jomman kumman puolen hyväksi. Olennaista on saada työttömyyttä alas ja työllisyyttä ylös. Se ei ole nollasummapeli, jossa yhden voitto on toiselta pois. Ja valtio on jo sekaantunut työasioihin, eritoten yleissitovuuslailla, joka on ainutlaatuisen tiukka. On silkka harhakuva, että hallitus ei ”sekaantuisi”. Sen tuleekin sekaantua eli kirjoittaa sellaiset lait, jotka nykyistä paremmin takaavat korkean työllisyyden ja alhaisen työttömyyden.
Nythän on niin, että työmarkkinajärjestöt sotkeutuvat asiaan, jotka eivät niille kuulu. Kuten sanot ”… on sopimusasia, joka on työnantajien ja -tekijöiden välinen asia.”. Minä en esimerkiksi voi paikallisesti sopia jotain ehtoja TES:stä poikkeavaksi yritytyksen kanssa, jossa ei ole luottamusmiestä. Mielestäni pitäisi olla niin, että työpaikolla saisi sopia täysin vapaasti lakien puitteissa, jos sopimukseen ei päästäisi, niin sitten olisi TES voimassa.
Aluksi voitaisiin tehdä vaikka niin, että jokin taho keräisi kaikki TES:stä poikkevat työsopimukset, sillä estettäisiin suuret ylilyönnit ja lakia voitaisiin muuttaa tarvittaessa.
Samaa mieltä. Tällaisia uudistuksia oli hallitusohjelman mukaan tarkoitus tehdäkin, mutta kiyk-sopimus valitettavasti esti niiden etenemisen.
Joo, eihän mitättömän pieni lainmuutos missään tunnu..Kuusi taksvärkkipäivää lisää ja kolmannes maasta pois, niin kyllä poika jjaksaa ja kansa tietää.
Hei – kikyn tekstisssä ei kyllä sanota ettei ”työttömien oikeuksia heikennetä”. Siellä sanotaan että työelämän uudistukset valmistellaan kolmikantaisesti. Ja niin on tehty, järjestäytyneitä osapuolia kuullen.
”Tällaisia uudistuksia oli hallitusohjelman mukaan tarkoitus tehdäkin, mutta kiyk-sopimus valitettavasti esti niiden etenemisen.”
Mielestäni tuossa liikutaan jo harmaalla alueella, kun Päämisteri (Hallitus) sitoo kätensä lupaamalla ettei uudistuksia tehdä.
Joku voisi tehdä tuosta kantelun Oikeuskanslerille, onko Pääministeri ylittänyt valtuutensa antamalla järjestöille lupauksen, ettei Hallitus tuo työelämää uudistavia lakiehdotuksia Eduskunnan käsiteltäväksi. Päämisterihän on tuossa luovuttanut Hallituksen valtaa pois demokraattisesta päätöksenteosta.
Kuhnuri, tuosta olen samaa mieltä. Tuo korporatismin päätöksenteko liikkuu koko ajan harmaalla alueella. Siinä sovitaan asioita kabineteissa, eikä missään ole määritelty osapuolten sitoutumuksia. Vaikeaa se olisikin, koska ei hallitus voi sitoa käsiään ilman että eduskunnalle kerrotaan.
Tuntuu, että tässä lähdettiin uudistamaan työmarkkinoita väärästä päästä. Uudistukset pitäisi ensin mahdollistaa. Tämä vaatisi sen, että saadaan lakkoaseesta ruuti märäksi. Juhana, minkälaisilla lainsäädännön uudistuksilla korporaatioiden valtaa saataisiin karsittua?