Vapaa ja avoin yhteiskunta kunnioittaa klassisia yksilönvapauksia. Sananvapautta, vapautta liikkua ja asua missä haluaa. Vapautta kasvattaa lapsiaan, vapautta ilmaista itseään taiteellisesti. Vapautta elättää itseään haluamallaan tavalla ja perustavanlaatuisia taloudellisia oikeuksia ja oikeustoimikelpoisuutta.

Vaikka autoritaariset poliittiset suuntaukset saavat taas jalansijaa postkommunistisessa Euroopassa, elämme silti hyvää aikaa. Viime vuosisata kansanmurhineen oli hirvittävä, mutta se päättyi kuitenkin totalitarismin ja autoritaarisuuden tappioon ja avoimen yhteiskunnan voittoon.

Klassinen liberalismi korostaa yllämainittuja negatiivisia vapauksia. Niiden rinnalle on hyvinvointivaltiossa haluttu tuoda positiivisia oikeuksia, jotka toteutetaan julkistaloudellisin voimavaroin. Niihin kuuluvat maksuton koulutus ja terveydenhoito sekä sosiaaliturva.

Positiiviset vapaudet lisäävät yksilöiden toimintamahdollisuuksia. Niiden hintana on verotus, joka rajoittaa kansalaisten taloudellisia vapauksia. Useimmat meistä pitävät silti hintaa siedettävänä. Korkean verotuksen Pohjoismaat ovat onnistuneita yhteiskuntia, joissa ollaan vapaampia ja onnellisempia kuin muualla. Verotuksella on haittansa, mutta verotuksen skandinaavinen taso on siedettävä suhteessa siihen hyvinvointiin mitä julkisella toiminnalla luodaan.

Negatiiviset vapaudet ovat silti avoimen yhteiskunnan perusta. Niiden varaan rakentuu demokratia, joka voi onnistuessaan luoda myös positiivisia vapauksia.

Poliittisen keskustelun seuraaminen saa kuitenkin epäilemään, ymmärretäänkö negatiivisten vapauksen ensisijaisuutta. Omaan korvaani on särähtänyt, että negatiivisten vapauksien toteutumisen edellytyksenä on alettu pitää julkistaloudellista rahoitusta. Se on tämän pienen oikeistoliberaalin valituskirjoitukseni aihe.

Oikeus asua missä haluaa

Mielessäni on neljän lajin puheenvuoroja menneeltä talvelta. Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto sortui vaalikampanjassaan äänestäjien kosiskeluun kritisoimalla työttömyysturvan aktiivisuusporrastusta. Työllisyyspolitiikan toimet eivät kuulu presidentille, mutta Pekka päätti kuitenkin väkisin vääntämällä esittää, että hän olisi presidenttinä viivyttänyt työttömyysturvan aktiivisuusmallia. Eräässä vaalikeskustelussa hän liitti oikeuden työttömyysturvaan siihen, että ihmisellä on oikeus Suomessa asua, missä haluaa ja silti saada elantonsa sosiaaliturvasta. Samaa on korostanut vihreiden Ville Niinistö, jopa ”Orwellin” mainiten.

Oikeus hoitaa omaa lasta

Toinen esimerkkini on perhevapaakeskustelusta. Keskustapuolue on historiallisista syistä linnoittautunut puolustamaan kotihoidon tukea, joka ylläpitää naisten ja miesten epäsymmetristä työnjakoa. Kotihoidosta on käytännössä tullut eräänlainen nuorten naisten (alhainen) kansalaispalkka, joka viivyttää heidän paluutaan työelämään ja heikentää naisten ura- ja ansiomahdollisuuksia. Tasa-arvosta ja työllisyydestä huolta kantavat ja päivähoitoresursseja puolustavat (kaltaiseni) liberaalit saavat keskustalaisten keskustelijoiden suusta toisinaan kuulla kannattavansa ”itäsaksalaista pakollista laitoshoitoa”. Maaseudun Tulevaisuuden Jouni Kemppainen otsikoi oman kirjoituksensa suorastaan ”Saako omia lapsia hoitaa?” — ikään kuin kotihoidon tuen taso määrittäisi perusvapauksia, jotka liittyvät oman lapsen hoitamiseen.

Totta kai vapaassa maassa jokainen saa hoitaa lastaan kuten haluaa aina oppivelvollisuuden alkamiseen asti. Mutta se, voiko sen tehdä veronmaksajien rahoilla on eri juttu. Totta kai valtiovallan edustajien pitää voida miettiä, edistääkö verorahojen käyttö naisten työllisyyttä ja sukupuolten tasa-arvoa. Kotihoidon tuen leikkaaminen tai poistaminen ei vähennä yhteiskunnan vapautta.

Taiteellinen vapaus ja taiteen tukeminen

Kolmas esimerkkini liittyy taiteen ja taiteilijoiden tukemiseen ja taiteelliseen ilmaisuvapauteen. Taiteen julkisista määrärahoista joudutaan ikääntyvässä Suomessa keskustelemaan niin kuin kaikista muistakin määrärahoista. Tässä keskustelussa esiintyy puheenvuoroja, joissa muitta mutkitta liitetään taiteellinen ilmaisuvapaus taiteen julkisten määrärahojen tasoon.

”Orjatyö” ja aktiivimalli

Neljäs esimerkkini tulee keskustelusta, joka koskee työttömyysturvan velvoittavuutta ja aktiivimallia. Siinä on tavan takaa kuultu väitteitä, joiden mukaan työttömyysturvaan liitetyt työnhaun velvoitteet ja pakot merkitsevät ”orjatyötä”. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Suomessa on siis keskustelijoita joiden mielestä työtön on ”orjuudessa”, jos sosiaaliturva ei takaa elantoa ilman syyperusteita tai velvoitteita. Erityisesti ”Uuninpankkopoika” Saku Timonen on ruokkinut tätä katsantokantaa.

Mikä yhdistää kaikkia näitä puheenvuoroja? Se, että niissä vedotaan liberaaleihin negatiivisiin perusvapauksiin mutta yritetään samalla väittää että perusvapauksien välttämätön tae on veronmaksajan avoin piikki.  Niin Jouni Kemppaisen, Ville Niinistön, Saku Timosen kuin joidenkin taiteen määrärahojen puolustajien puheenvuorot ovat kaikki samalla tavalla hakoteillä. Ne osoittavat ajattelutapaa, jonka mukaan negatiivisen vapauden toteutuminen aina edellyttäisi vapauden toteuttamista julkisilla varoilla.

Vapaa yhteiskunta vain veronmaksajien rahoilla?

Tämä on kuitenkin aivan kummallinen tulkinta klassisista avoimen yhteiskunnan vapauksista. On elintärkeää, että meillä on taiteellinen vapaus ja sananvapaus, mutta nämä vapaudet eivät edellytä, että valtiovalta kustantaa toimintamme taiteilijastipendein tai työttömyysturvalla. On itsestään selvää, että ihmiset voivat valita asuinpaikkansa, mutta oikeus valita asuinpaikka vapaasti ei voi tarkoittaa oikeutta asua ihan missä vaan, sellaisessakin paikassa jossa työtilaisuuksia ei ole, ja elää sosiaaliturvalla koko elämänsä ajan. On selvää, että jokainen saa kasvattaa lastaan, mutta se ei tarkoita että sen voi mielin määrin rahoittaa julkisella tuella.

On niin ikään irvokasta syyttää työnhakuun tai sen tekoon velvoittavaa työttömyysturvaa ”orjuuttamisesta”. Maailmassa on oikeasti orjuutta, siis ihmisiä, jotka kahlehdittuina ja vailla henkilökohtaista vapautta ja oikeustoimikelpoisuutta joutuvat raatamaan toisten käskyvallassa. Se, että hyvän sosiaaliturvan pohjoismaissa joudutaan miettimään vastikkeettomien etuuksien julkistaloudellista hintaa, ei tee meistä orjayhteiskuntia.

Tällainen  ”olen vapaa ihminen vain veronmaksajien rahoilla” -populismi hämärtää sen, mikä avoimessa ja vapaassa yhteiskunnassa on arvokkainta.

Positiiviset vapaudet ovat hieno juttu, mutta ..

Kannatan positiivisia vapauksia. Minusta on hyvä, että taidetta tuetaan, ja että köyhän perheen lapsi voi kohota huippumuusikoksi. Meillä pitää olla hyvä sosiaaliturva, ja se lisää ilman muuta monen ihmisen vapautta. Kyllä lasten hoivaa kotonakin voi kohtuullisesti tukea, ja samaten kohtuullisessa mitassa alueellista tasapainoa.

Tällaiset julkistalouden linjanvedot eivät kuitenkaan koskettele vapaan yhteiskunnan perustaa vaan ovat normaalia julkistaloudellista tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Perustavanlaatuiset ja liberaalit negatiiviset vapaudet kannattelevat sitä vastoin avointa yhteiskuntaa ja niitä pitää puolustaa sellaisina, ihan siitä riippumatta, mihin julkistaloudella on varaa.

Siksi toivon, että myös kritisoimieni puheenvuorojen pitäjät tiukan paikan tullen ymmärtävät eron. Heidän sanomansa on toivoakseni politiikkaan kuuluvaa retorista liioittelua. Pekka Haavisto ja Ville Niinistö olisivat ihan eri tavalla kauhuissaan, jos totalitaarinen valtio alkaisi oikeasti määrätä, missä ihminen saa asua, ja silloin he voisivat todella perustellusti puhuakin ”Orwellista”. Jouni Kemppainen olisi aivan eri tavalla raivoissaan, jos hänen lapsensa todella haettaisiin pakolla päiväkotiin 3-vuotiaana (tällainen kehityskulku ei muuten ole niin kaukana kuin kuvitellaan – Tanskassa kaavaillaan  3-vuotiaille pakollista äidinkielitestiä ja kielen opettelua päiväkodissa).  Taiteilijat olisivat niin ikään aivan eri tavalla — ja syystäkin — kauhuissaan, jos valtiovalta oikeasti rajoittaisi heidän ilmaisuvapauttaan. Ja Saku Timonenkin näkee varmasti eron aktiivimallin ja todellisen orjuuden välillä.

Pidetään perusasiat kirkkaina.