Juhana Vartiainen

Paavo Löppösen valaiseva kirja uusliberalismista

”Uusliberalismista” on valitettavasti tullut sellainen yleinen kaiken markkinatalousmyönteisyyden ja taloudellisen järkevyyden pilkkanimi, että pelkän sanan näkeminen saa minut yleensä siirtymään lukemaan jotakin muuta.

Sitä suuremmalla syyllä voi iloita kirjasta, jossa yritetään aatehistoriallisesti tarkalla tavalla kartoittaa sitä, mistä uusliberalismissa aatesuuntana oikeasti on kysymys.

Kirjoittaja on Paavo Löppönen, ja teoksen otsikko on ”Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus” (Vastapaino 2017). Paavo Löppönen on pitkän linjan sosialidemokraatti, joka on tehnyt uransa Suomen Akatemian kehitysjohtajana.

Löppönen on pitkään ollut syvällisesti kiinnostunut aatehistoriasta ja hänen ihailtava lukeneisuutensa näkyy kirjan sivuilla. Löppönen kuittaa nopeasti pois äärivasemmiston väärinkäsityksiin ja ideologiseen olkiukkoiluun nojaavat uusliberalismikriikot. Näihin lukeutuu mm. brittiläinen marxisti David Harvey (jonka mielestä jopa Amartya Sen on uusliberaali!) sekä Suomessa professori Heikki Patomäki (Patomäki on Löppösen mukaan  poliitikko, joka koettaa rakentaa ”mahdollisimman suuren olkikoiran”, jota vastaan asettuminen sitten näyttäisi ”mahdollisimman urhealta”). Myös monille ranskalaisille vasemmistolaisille yhteiskuntatieteilijöille näyttää jo pelkästään julkisen talouden budjettirajoituksen mainitseminen olevan kammottavaa angloamerikkalaista uusliberalismia. Suosittelen lämpimästi Löppösen teokseen tutustumista. Siitä käytiin heti ilmestymisen jälkeen Suomen Pankissa viihdyttävä ja kiinnostava keskustelu, jossa Antti Suvanto haastatteli teoksen tiimoilta kirjoittajaa Paavo Löppöstä sekä filosofian professori emeritus Ilkka Niiniluotoa.

Uusliberalismin sukupuu

Löppönen kuvaa tarkasti uusliberalismiksi itseään kutsuvan aatesuunnan historian. Sen alkujuuret ovat 1930-luvulla, Wienissä ja wieniläisen ajattelun piirissä. Se oli reaktiota viime vuosisadan kahteen suureen totalitaristiseen liikkeeseen, natsismiin ja kommunismiin. Wien oli 1920-luvulta lähtien ällistyttävän luova filosofian ja yhteiskunnallisen ajattelun keskus, jossa kohtasivat niin Friedrich von Hayek, Ludwig von Mises kuin Karl Popperkin. He kaikki reagoivat kollektivististen liikkeiden eli kommunismin ja fasismin nousuun. Konkreettisena kokemuksena he olivat nähneet ”punaisen Wienin” sosialidemokraattisen vallan 1918-1934. Se oli monenlaisten vastakkainasettelujen ja väkivallan uhan aikaa. Mukana oli myös kristillissosiaalinen ajattelija ja yhteiskuntatutkija Karl Polanyi, jonka kuuluisa teos The Great Transformation osoitti, miten markkinoiden synty ei ole ollut itsesyntyinen prosessi vaan riippuvainen poliittisista murroksista.

Mises ja Hayek olivat taustaltaan yläluokkaisia, kun taas Popper oli osallistunut työväenliikkeen toimintaan ja toiminut vähäosaisten lasten opettajana. Tämän kirjoituksen lukijalle voinee kuluttajavalistuksen nimissä todeta, että Karl Popper on ollut itselleni keskeinen yhteiskuntafilosofinen auktoriteetti teinivuosista lähtien. 1970-luvulla kaltaisteni sieluista kilpaili vahvasti myös marxismi, mutta jonkinlaisen rokotuksen sitä vastaan tarjosi Popperin teosten Historisismin köyhyys  (The Poverty of Historicism) ja Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (The Open Society and its Enemies) lukeminen. Vaikka tämä voi olla nykynuorille vaikeaa uskoa, vielä 1970-luvulla pohdiskeltiin niin oikeiston kuin vasemmiston parissa yleisesti, määräsikö jonkinlainen historiallinen luonnonlaki yhteiskunnan kehitystä kohti sosialismia. Popperin teokset nujersivat vakuuttavasti tämän näkemyksen ja korostivat ihmisten vapautta valita oma yhteiskuntajärjestyksensä ja parantaa sitä vähittäisin uudistuksin.

Mont Pèlerin -seurasta ajatuspajoihin

Mutta takaisin Löppösen kirjaan. Löppönen kuvaa tarkasti sen, miten wieniläisten ajattelijoiden talousliberaali siipi kehitti ajatuksiaan ja miten he vuonna 1947 perustivat Sveitsissä kuuluisan Mont Pèlerin -seuran. Se otti tehtäväkseen liberaalin politiikan edistämisen ja sen vaikutus näkyi erityisesti anglosaksisissa maissa mutta muuallakin liberaalien ajatuspajojen perustamisena. Ajatuspajat ilmeisesti edistivät jossain määrin sellaisten poliittisten johtajien kuin Ronald Reagan ja Margaret Thatcher menestymistä. Ne tarjosivat opillista liberalismia aikana, jolloin kommunismi haastoi kapitalismia ja liberaalia demokratiaa. Samoja ajatuskulkuja edistettiin sittemmin Chicagon yliopistossa ja Milton Friedmanin kaltaisten taloustieteilijöiden toimesta.

Hayek pääideologina

Ideologisen uusliberalismin keskeinen ajattelija oli taloustieteilijä-filosofi Friedrich von Hayek. Hän julkaisi vuonna 1944 räjähtävän pamflettinsa Tie Orjuuteen, jossa hän esittää, että kasvava valtion rooli taloudessa ajan mittaan tuhoaa poliittisen vapauden. Hänen ehkäpä tärkein teoksensa on The Constitution of Liberty (1960). Hayekin keskeinen sanoma on, että vapaa yhteiskunta on syntynyt spontaanisti, niin, että kukaan ei ole sitä suunnitellut. Edistyksemme perustuu tietoon, joka on yhteiskunnassa hajallaan. Siksi yritykset ohjata yhteiskuntaa valtiovallan päätöksin ovat ajan mittaan tuhoisia ja toimivat omia tarkoituksiaan vastaan.

Hayekia pidetään talousliberaalina, mutta hän ei edustanut valtavirtaista uusklassista taloustiedettä. Päinvastoin, hän piti myös yleisen tasapainon matemaattisen taloustieteen oletuksia epäilyttävinä, koska ne edellyttivät taloudenpitäjien tietävän koko talouden toimintamekanismeista enemmän kuin mitä tosiasiallisesti on mahdollista. Hayek ajatteli, että markkinat ovat oikeassa mutta taloustieteen oletukset kaikkitietävästä rationaalisesta agentista ovat nekin virheellisiä ja tukevat harhakäsityksiä talouden ohjauksen hyödyllisyydestä. Hayek edusti siis jonkinlaista yleistä nihilismiä yhteiskunnan kollektiivista uudistamista ja muovaamista kohtaan. Häntä voi  pitää perustellusti poliittisesti puolueellisena: ammattiliitto oli hänelle uhkaava, pakottava instituutio kun taas osakeyhtiö edusti spontaania järjestystä.

Yliampuva kuva uusliberaalien historiallisesta merkityksestä

Löppönen kuvaa ja analysoi kiinnostavasti ja tarkasti uusliberaalin politiikan toteutumista ja uusliberaalien ajatuspajojen osuutta erityisesti anglosaksisten maiden talous- ja yhteiskuntapolitiikan muotoutumisessa. Hän antaa kuitenkin mielestäni Mont Pèlerin -seuralle ja uusliberaaleille ideologeille aivan liian suuren historiallisen merkityksen.

On totta, että monessa maassa on viime vuosikymmeninä toteutettu politiikkaa, joka luottaa enemmän markkinoihin ja markkinavetoiseen rationaalisten odotusten talousteoriaan kuin aiemmin. Tämä on kuitenkin todennäköisesti tapahtunut pääosin muista syistä kuin hayekilaisten ajattelijoiden ja ajatuspajojen vaikutuksesta, ja pääasiallinen vaikuttaja on varmasti ollut taloustieteen kehitys sisäisine älyllisine murroksineen.

Samoin kuin monilla muilla vasemmiston kirjoittajilla, Löppöselläkin on taipumus nähdä kaikki keynesiläisyyden kultakauden jälkeiset muutokset ensisijaisesti tai ainakin vahvasti ideologisina, uusliberalismista inspiroituneina murroksina. Taloustieteessä on kuitenkin tapahtunut uusliberalistisista ajatuspajoista täysin riippumattomia ja omaehtoisia vallankumouksia, jotka kyseenalaistivat 1960-luvun keynesiläisyyden. On ymmärretty aivan uudella tavalla odotusten merkitys ja päädytty sitä kautta suosittelemaan keskuspankkien riippumatonta asemaa. On myös alettu aivan eri tavalla kuin aiemmin korostaa sekä kannustinten että informaation merkitystä.

Myös julkisen vallan toimia on niin ikään alettu analysoida kriittisemmin kuin aiemmin. Ei tarvitse olla hayekilainen nihilisti nähdäkseen, että valtiovalta voi myös tehdä virheitä ja poliittinen päätöksenteko voi tulla eturyhmäintressien kaappaamaksi. Tällaiset taloustieteelliset ajattelumurrokset ovat perustelleet esimerkiksi keskuspankkien itsenäisyyttä sekä julkispalvelujen ulkoistamista. Moni taloustieteilijä ajattelee — samalla tavalla kuin minä — että julkispalvelun yksityisen ja julkisen tuotannon välillä on valittava pragmaattisesti se, kumpi toimii paremmin, eikä todistustaakan tarvitse aina olla ulkoistamisen kannattajan niskassa.

Löppönen sälyttää jopa kohonneen työttömyyden ongelman uusliberalismin poliittisen ohjelman syyksi. Tämä on harhaanjohtavaa. Työttömyyden rakenteellisista syistä tiedetään sentään jo aika paljon, ja liberaalit uudistukset ovat olleet keskeinen strategia työttömyyden alentamisessa, ei sen nostamisessa.

Sama koskee viime vuosikymmenen talouspolitiikan pyrkimyksiä finanssipolitiikan kireyteen eli paljonpuhuttua ”austerity”:ä. Vasemmistolaisilla kriitikoilla ja myös Löppösellä on taipumus nähdä se yksinomaan ideologisena ilmiönä ja sivuuttaa kokonaan Euroopan väestön ikääntymisestä johtuvat aivan uudella tavalla tiukat finanssipolitiikan rajoitteet.

Ruotsi ja hyvinvointivaltiot löytävät itse ”uusliberalisminsa”

Monissa maissa on siis menty talouspolitiikassa markkinaehtoiseen suuntaan. Pohjoismainen yhteiskuntamalli — markkinatalouden yhdistäminen hyvinvointipalveluihin ja tulonsiirtoihin — on osoittautunut ylivoimaiseksi hyvinvoinnin luojaksi. Mutta pohjoismaisen yhteiskuntamallin sisälläkin on nähty omaehtoinen, Löppösen käsittelemistä uusliberaaleista aatehistoriallisesti riippumaton talouspoliittisen ajattelun murrosten kaari, joka on jonkinlainen kevytversio siitä uusliberalistisesta markkinauskon vastaiskusta, jota Hayek ja Mont Pélerin -yhdistys tavoittelivat. Tarkoitan sitä, miten esimerkiksi ruotsalainen hyvinvointiajattelu on kehittynyt. Ruotsissa sosialidemokraatit etenivät aina 1970-luvulle offensiivisesti, haastaen kapitalistista yhteiskuntajärjestystä yhä uusien aloitteiden avulla. 1960- ja 1970-luvulla haastettiin kapitalismin peruspilaria eli yritysjohdon oikeutta johtaa firmojaan, toteuttamalla yltiösolidaarista tulopolitiikkaa, jolla tasattiin palkkaeroja roimasti. Toinen saman ajan offensiivi oli palkansaajarahastojen virellepano.

Nämä ”sosialistiset” aloitteet johtivat yhdessä jonkinlaiseen oikeiston vastaiskuun, ja siitä lähtien on talouspolitiikassa Ruotsissa kuljettu pikemminkin markkinaehtoiseen suuntaan. Ruotsihan oli ensimmäisiä maita, joka loi itsenäisen, inflaatiotavoitetta toteuttavan keskuspankin sekä finanssipolitiikkaan purevan ylijäämätavoitteen. Ruotsalaiset ovat myös kauan Suomen aiemmin vapauttaneet apteekki- ja taksimarkkinat ja tuoneet valinnanvapauden terveydenhoitoon (lukuvihje: ruotsalaisen taloustieteen grand old man Assar Lindbeck kuvaa näitä kehityskaaria erinomaisesti muistelmateoksessaan Ekonomin är att välja). En usko, että kukaan ruotsalainen olisi silti perehtynyt kovin syvällisesti tai laisinkaan Mont Pèlerin -seuran ajatuksiin.

Taloustieteilijöiden hybris ennen finanssikriisiä

Vaikka Löppönen liioittelee uusliberaalien merkitystä, hänen kritiikkinsä suunta ei silti ole hakoteillä. Meidän on vaikea mitata tarkkoja vaikutuskanavia, mutta uskon itsekin, että uusliberaalit ajattelutavat toivat puhtia sellaisille poliitikoille, jotka uskoivat ja halusivat uskoa markkinoiden kaikkivoipaisuuteen. Tällainen yleinen markkinataloutta epäkriittisesti ihaileva hybris oli mielestäni ominaista koko taloustieteilijöiden ammattikunnalle ajanjaksona 1989-2007, siis kommunismin luhistumisen jälkeen mutta ennen finanssikriisiä. Se ilmeni ylenpalttisena uskona siihen, että rahoitusmarkkinat hoitavat itse itsensä ja suurten suhdannekriisien todennäköisyys on alhainen. Myönnän  itsekin olleeni ainakin osittain tuollaisen hybriksen vaikutuspiirissä. Se oli ehkä saanut lisänpontta kommunismin luhistumisesta, josta seurasi turhankin voitonriemuinen tunnelma markkinatalouden kannattajien piirissä.

Uusliberalismin filosofinen kritiikki on vakuuttavampaa

Löppösen teos antaa siis historiallisesti kiinnostavan ja kohtuullisen luotettavan kuvan siitä, mistä uusliberalismissa oikeasti on kysymys. Viimeisissä luvuissa hän rakentelee hayekilaisen uusliberalismin filosofisen kritiikin, jonka suuri kuva on ilman muuta vakuuttava myös liberaalille taloustieteilijälle. Löppönen analysoi purevasti hayekilaisen uusliberalismin yksipuolista näkemystä, jonka mukaan markkinavaihto on itsestään syntyvä, evoluution luoma ja aina ensisijainen tapa järjestää ihmisten välinen kanssakäyminen. Tässä olen Löppösen kanssa samaa mieltä. Ei kansalaisuus tietenkään ole vain taloutta, eikä kaikki kanssakäyminen ole spontaania markkinavaihtoa.

Kriittisiä lisähuomioita

Lopetan tämän esseen muutaman kriittiseen ja täydentävään lisähuomioon. Suhtaudun sosiaaliliberaalina taloustieteilijänä nimittäin joiltakin osin Löppöstä suopeammin uusliberalismin lipun alla kulkeviin ilmiöihin.

Uusliberaalit eivät olleet kaikessa väärässä

Ensinnäkin, Hayekin ajatus talouden ja yhteiskunnan spontaanista kehityksestä ei ole kelvoton ajatus, vaikka Hayekin näkemys kaiken julkisen politiikan johtamisesta totalitarismiin ja orjuuteen on osoittautunut virheelliseksi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ja eurooppalainen kristillisdemokraattinen sosiaalivaltio ovat esimerkkejä yhteiskunnista, joissa julkinen valta organisoi hyvinvointipalveluja ja uudelleenjakaa tuloja. Hayekin käsitys oli siis yliampuva ja yksipuolinen. Se oli ehkä oman aikansa taustaa vasten ymmärrettävä, reaktiona kommunismiin ja natsismiin.

Ajatus markkinoiden ja yhteiskunnan spontaanista organisoitumisesta on silti ”maltillisen” arvokas. Kaikkea elinkeinopolitiikkaa ja yritystukia pitää arvioida kriittisesti ja miettiä, olisiko markkinoilla syntynyt parempi lopputulos ilman valtion satsauksia. Voimme hymähtää Hayekin uskomuksille siitä, että valtion puuttuminen talouteen johtaa orjuuteen, mutta valtiovalta voi silti tehdä paljon muuta vahinkoa. Ja epäilen itsekin, että valtiovalta sortuu helposti siihen, että koetetaan matkia markkinoilla syntyviä hyviä lopputuloksia, ymmärtämättä, että ne ovat spontaanien prosessien lopputulos. Esimerkiksi kelpaa perinteinen, vanhan mallin kehitysyhteistyö, joka pyrki rakentamaan köyhiin maihin tehtaita. Tehtaat olivat vauraassa lännessä vaurauden merkki, ja samanlaisten tehtaiden rakentaminen köyhiin maihin oli kömpelö yritys nostaa niitä köyhyydestä. Hankkeet epäonnistuivat usein. Nykyaikaisessa kehitysyhteistyössä ymmärretään onneksi paljon paremmin, että on olennaista luoda hyviä instituutioita, poisjuuria korruptiota ja kouluttaa ihmisiä, ja antaa sitten markkinamekanismien toimia spontaanisti. Suomen valtion vuoden 1976 epäonnistunut kuvaputkitehdashanke (”Valco”) oli samalla tavalla aikansa lapsi.

Eivätkä uusliberaalit aina ole väärässä.  Margaret Thatcheriä parjataan, mutta hänen yksi suuri saavutuksensa oli kannattamattomien hiilikaivosten sulkeminen, vaikka kaivostyöläiset järjestivät sitkeän työtaistelukampanjan. Nykypäivänä harva ajattelisi, että on ylläpidettävä kannattamattomia kaivoksia. Talvivaara-kaivoksesta eduskunnassa keskusteltaessa on käynyt ilmi, että vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonkin on nykyään tässä mielessä thatcheriläinen, ja hyvä niin!

Hyvinvointivaltion ja (uus)liberalismin ystävyyssuhde?

Toinen huomioni liittyy siihen, että uusliberaali markkinatalousmyönteisyys ja hyvinvointivaltiopolitiikka eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa, kuten Löppönen ja moni muu ilman muuta olettavat. Markkinaehtoisuus ja hyvinvointivaltio voivat myös tukea toisiaan. Vanhastaan on ajateltu, että ne ovat kilpailijoita ja vastustajia, jotka ikään kuin kilpailevat samasta poliittisesta ”tilasta”. Näin tekee myös Löppönen, esimerkiksi siteeraten Harri Holkerin kauhistelua nuorista toimitusjohtajista, joiden mielestä työehdoista olisi sovittava ”jopa henkilökohtaisesti”. Niin Löppöselle kuin Holkerillekin yksilöllinen palkkasopiminen oli jo liiallisuuksiin menevää liberalismia. Mutta se on yleistä jo kaikissa pohjoismaissa (Suomi tulee tässä tosin jälkijunassa), ja voi väittää, että nimenomaan hyvinvointivaltion sosiaaliturva mahdollistaa sen ja tekee sen mielekkääksi. Täysin kollektiivinen palkkasopiminen oli perusteltua 1950-luvulla, jolloin sosiaaliturva oli vähäistä ja työläisperheille oli kriittistä että palkankorotukset seurasivat maidon hintaa. Mutta kun sosiaaliturva ja vähimmäistyöehdot on luotu, on oikeastaan erityisen järkevää antaa työmarkkinoiden todella toimia ”liberaalin” kilpailullisesti, koska kukaan ei kuitenkaan jodu aivan kohtuuttomaan asemaan.

Hyvinvointivaltion ja liberalismin liitto toimii myös toiseen suuntaan. Hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen ja koulutusmahdollisuuksineen ja uudelleenjakomekanismeineen tekee markkinataloudesta poliittisesti hyväksyttävämmän. Silloin äänestäjien poliittinen houkutus sortua äänestämään protektionistisia populisteja on vähäisempi. Tästähän ovat vahvaa näyttöä niin Brexit kuin Donald Trumpin kannatus. Koska Thatcher meni uusliberalistisessa oikeistolaisuudessaan liian pitkälle, Ison-Britannian tuloerot ovat kasvaneet niin paljon, että epäoikeudenmukaisuuden kokemus nosti puolestaan EU-integraation vastaisen kansalaismielipiteen. Maltillisempi ”uusliberalismi” olisi siis ehkä tukenut paremmin ja pysyvämmin myös talousliberaaleja pyrkimyksiä. Hyvinvointivaltio on siis erinomainen kasvualusta taloudelliselle liberalismille, parempi kuin uusliberalismi itse. Intian keskuspankin entinen johtaja Raghuram Rajan on analysoinut tätä erinomaisesti kirjassaan Fault Lines.

Kolmas esimerkki uusliberaalin ohjelman ja hyvinvointivaltion juonikkaasta suhteesta liittyy meritokratian nousuun ja yksilösuoritusta korostavaan kilpailuun. Löppönen arvostelee (s. 162), psykoanalyytikko Verhaegheen nojautuen sitä, että nykyisissä uusliberaaleissa yhteiskunnissa meihin iskostetaan yksilötasoinen meritokratia, vaatimus kilpailla jatkuvasti ja ikään kuin aina valmentaa itseään parempiin suorituksiin. Mutta tämäkin ajatussuunta voi olla hyvinvointivaltion tuote. Hyvinvointivaltio on tukenut koulutuksellista tasa-arvoa — mutta jos kaikilla on tasa-arvoiset mahdollisuudet, yhteiskunnassa pärjäämisestä tulee väistämättä ensisijaisesti yksilöllinen suoritus, erotuksena vanhasta eriarvoisesta yhteiskunnasta, jossa saattoi perustellusti pelätä, että vähäosaisten mutta lahjakkaiden kansankynttilöiden mahdollisuudet edetä eivät ole heidän kykyjään vastaavalla tasolla. Näin siis hyvinvointivaltio voi ehkä myös luoda Löppösen vierastamaa uusliberalismia.

 

 

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!

Mitä mieltä sinä olet?

3 kommenttia artikkeliin Paavo Löppösen valaiseva kirja uusliberalismista

  1. Kiitos perusteellisesta analyysista! Luin saman kirjan itse viime vuonna ja se on kätevän tiivis esitys uusliberalismista ja sen synnystä (ja mitä sillä ylipäätään tarkoitetaan). Löppösen oma kanta puskee välillä läpi, mutta mielenkiintoinen esitys aiheesta.
    Itsekin olen kanssasi samaa mieltä siitä, että (uus)liberaali markkinatalousmyönteisyys ja hyvinvointivaltio eivät mitenkään välttämättä ole ristiriidassa.

  2. Kiitos hyvästä kirjoituksesta; kirjaa toistaiseksi lukematta vaikuttaa, että olisin Löppösen kanssa hyvin samoilla linjoilla. Muutama huomio seuraa.

    1. Keskeinen ongelma markkinoiden ja ”valinnanvapauden” edistämisessä on se, että mitä suurempi osa yhteiskunnallisesta päätöksenteosta tapahtuu markkinoilla, sitä selvemmin ihmisten valta päättää omista ja toisten asioista riippuu heidän omaisuudestaan. Sivistysvaltioiden historia on aina 1980-luvulle saakka ollut pitkälti ”yksi euro, yksi ääni”-periaatteen vastustamista ja hidasta, epätäydellistä ja toisinaan takapakkia ottanutta edistystä kohti ”yksi ihminen, yksi ääni”-periaatetta. Toinen tärkeä periaate on ollut ajatus, että yhdenkään ihmisen ei pitäisi kyetä käyttämään toisiin ihmisiin demokraattisen kontrollin ulkopuolella olevaa valtaa – mitä taloudellinen valta hyvin usein de facto on. Nykyinen talousajattelu hylkää tämän perinnön lähes täysin, tai ainakin on siitä hyvin hiljaa.

    2. Markkinoiden logiikka – yksi euro, yksi ääni – ei ole tietenkään itsessään ongelma. Ongelma siitä tulee vain silloin, kun ihmisillä on merkittävästi eri määrä euroja ja sitä kautta merkittävästi eri tavalla valtaa. Nykyinen talousajattelu vaan ei näe tässä mitään ongelmaa, tai ei ainakaan pahemmin puhu asiasta, ja useimmat tunnetut talousajattelijat suorastaan vastustavat varallisuuden merkittävää tasaamista – kuka tahansa puolueeton tarkkailija voisi todeta, että esimerkiksi valitsemasi puolue kuuluu Suomessa aidosti tasavertaisten mahdollisuuksien suurimpiin vastustajiin. Markkinatalouden logiikka toimisi kuitenkin paljon paremmin ja olisi paremmin oikeutettavissa, jos ihmisten mahdollisuudet osallistua markkinoille olisivat tasavertaisemmat.

    3. Talousajattelun logiikka vaikuttaa lähtevän teoreettisesta ajatuksesta, että kaikki ihmiset aloittavat puhtaalta pöydältä ja tasavertaisin mahdollisuuksin kuin Monopoli-pelissä. Tällaisessa tilanteessa yksi euro, yksi ääni olisi paljon puolusteltavampi käytäntö, ja varallisuuserojen tuomat erot ihmisten vallassa voisivat olla paremmin puolusteltavissa. Tiedämme kuitenkin sekä psykologian, sosiologian, neurotieteiden kuin historiankin perusteella, että oikeiston hellimä ajatus ”mahdollisuuksien tasa-arvosta” on silkkaa epätieteellistä hölynpölyä siinä missä ajatukset eetteristä tai flogistonista olivat: oletus ihmisten tasavertaisista mahdollisuuksista ei kertakaikkisesti pidä paikkaansa. Siksi talousajattelijoiden hiljaisuus siitä, miten paljon ihmisten de facto vaikutuskyvyn ulkopuolella olevat asiat vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin päättää omasta ja muiden elämästä, on sekä väärin että paljonpuhuvaa: näistä asioista vaikeneminen samalla kun edistää yksi euro, yksi ääni-periaatteen tunkeutumista yhteiskuntaan tarkoittaa asiallisesti ottaen sitä, että kannattaa tai ainakin hyväksyy vallan periytymisen meritokratian sijaan. Vaikka suu kuinka huutaisi kannattavansa meritokratiaa, tärkeämpää on se, mitä kädet tekevät.

    4. Näistä syistä en pidä mitenkään ihmeellisenä saati tuomittavana, että valtasuhteista vaikenevia, käytännössä perinnöllisen eriarvoisuuden hyväksyviä ja sitä sanalla ja teolla suorastaan edistäviä taloustieteilijöitä ja talousajattelijoita pilkataan ja halveksutaan nykyään kuin Ranskan vallankumousta edeltäneinä aikoina pilkattiin laissez-fairea ja vahvoja omistusoikeuksia ajaneita, de facto aristokraattien perinnöllistä valtaa edistäneitä fysiokraatteja. Vaikka kriitikoilla onkin joskus huonoja argumentteja ja itsekin kannatan kritiikin kohdistamista taloustieteen sijaan talousajattelun (”ekonomismin”) varjolla tehtävään löyhään politikointiin, pidän itse asiaa aivan oikeana ja tehtyjä huomioita taloustieteilijöiden tavasta toimia nykyajan aristokratian olemassaolon oikeuttavana papistona varsin osuvina.

    5. Kysymys näissä ideologioiden välisissä riidoissa ei siis ole niinkään siitä, mikä talousmalli olisi teoreettisesti ”paras” tai ”tehokkain,” vaan siitä, kuka käyttää valtaa ja kenen hyväksi: kuka voi määrätä toisten elämästä ja millä perusteilla, kuka saa määritellä, mitä parhaudella ja tehokkuudella tarkoitetaan, ja kenen kannalta parasta ja tehokkainta mallia kulloinkin tarkoitetaan. Parhautta kun ei koskaan voi määritellä yksikäsitteisesti missään muussa kuin teoriassa, ja ihmiskunnan historia – etenkin antropologien kirjoittamana – kertoo vakuuttavasti, että käytännössä nämä oppiriidat siitä, miten talous ”tehokkaimmin” järjestetään, ovat loppujen lopuksi aika lillukanvarsiin takertumista: ihmiskunta on kyennyt elämään hyvinkin erilaisissa talousjärjestelmissä, ja suorastaan elänyt suurimman osan historiaansa järjestelmässä, jota leimaa ihmisten väliset valtaerot surutta hyväksyvään uusliberalismiin verrattuna äärettömän vahva egalitarismi. Siksi en suostu uskomaan, että ihmiskunnalle tai edes sivilisaatiolle koittaisi turmio, vaikka kokeilisimme merkittävästi nykyistä reilumpaa järjestelmää. (Tiedämme historiasta, että keskusjohtoinen kommunismi ei sellainen ollut, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö joku muu järjestelmä voisi olla. Tietenkin vaihtoehdottomuuden julistaminen on aina ollut valtaa käyttävien ensimmäinen keino perustella valtansa.)

    6. Itse olen jo pitkään sanonut, että kun tämän ajan historiaa joskus kirjoitetaan, historioitsijat tulevat löytämään nykyisen talousjärjestyksen tuhon siemenet sen aivan liian täydellisestä voitosta vuonna 1991. Olen aivan samaa mieltä siitä, että maltillisempi liberalismi ei ehkä olisi ajautunut samanlaiseen umpikujaan kuin nykyinen, ja uskon, että realistinen vastavoima olisi saattanut auttaa estää sitä ajautumasta nykyiseen toisintoon 1800-luvun lopun ”kullatusta ajasta.” Siksi sanonkin, että nimenomaan heidän, jotka haluavat pelastaa kapitalismin, kannattaisi nyt edistää edes vähän sosialismia – tai miksi suurempaan reiluuteen ja vähempään perinnöllisyyteen tähtäävää talousajattelua tänä päivänä haluaakaan kutsua.

    7. Edelleen näistä pohdinnoista loistaa poissaolollaan ympäristö ja sen ihmisen sivilisaatiolle asettamat rajoitteet. Jos haluaa ymmärtää, mihin olemme tulevaisuudessa menossa, termodynamiikan asettamat rajat, kuten taloudellisen toimeliaisuuden kiinteä riippuvuus energiavirroista, on yksinkertaisesti pakko ottaa jossain vaiheessa huomioon, ellei talousajattelu halua joutua samaan laariin ikiliikkujista haaveilevien keksijöiden kanssa.. Todennäköisesti juuri nämä rajat tulevat viime kädessä olemaan se pohjimmainen syy, mikä kaataa nykyisen talousjärjestyksen – jos emme onnistu vapaaehtoisesti sitä reformoimaan.

    1. Juhana Vartiainen sanoo:

      Janne, kiitos perinpohjaisesta kommentista. Väittäisin hieman vastaan sen suhteen, mitä sanot Kokoomuksesta mahdollisuuksien tasa-arvon vastustajana. Kokoomus on kuitenkin, kuten Pohjolan moderaattipuolueet, hyväksynyt laajan hyvinvointivaltion korkeine veroasteineen. Sama koskee peruskoulua jota se aikoinaan vastusti. Pohjoismaissa ei ole oikeistopuolueita, jotka ajaisivat nykyisten julkispalvelu- ja tulonsiirtokokonaisuuksien merkittävää vähentämistä. Jos Kokoomus on Suomen oikeistolaisin puolue, Suomi ei taida olla kovin oikeistolainen.

      Lisäksi Suomi kuuluu maailman tasa-arvoisimpiin maihin. Voidaan keskustella siitä, miten mahdollisuuksien tai lopputulosten tasa-arvoa edelleen vahvistettaisiin, mutta kenelläkään ei taida olla kovin hyviä ratkaisuja tai analyysiä. Lukukausimaksukeskustelu osoittaa lähinnä sen, miten Vihreätkin lahjoo omia äänestäjiään. Pelkkä veroprogression kiristäminen nykyisestä olisi todennäköisesti kontraproduktiivista.

      Kokonaan vaihtoehtoisten talousjärjestyksien pohtiminen on ihmisen perusoikeus, mutta olemassaolevan sosiaalisen järjestyksen rikkominen on vaarallista. En ole nähnyt mitään vakavasti otettavaa vaihtoehtoa, ja suunnitelmatalouden jäljet pelottavat.

      Olen myös sitä mieltä, että kun maapallon kantokyvyn rajat ovat lähellä, taloudellinen tehokkuus tulee aiempaa kriittisemmäksi kysymykseksi. On esimerkiksi aika outoa, että ekologisesta kestävyydestä huolehtivat vaativat joskus ratkaisuna kansallisen omavaraisuuden lisäämistä, kun ilman muuta resurssiniukkuus edellyttää kansainvälisen työnjaon syventämistä.