”Uusliberalismista” on valitettavasti tullut sellainen yleinen kaiken markkinatalousmyönteisyyden ja taloudellisen järkevyyden pilkkanimi, että pelkän sanan näkeminen saa minut yleensä siirtymään lukemaan jotakin muuta.

Sitä suuremmalla syyllä voi iloita kirjasta, jossa yritetään aatehistoriallisesti tarkalla tavalla kartoittaa sitä, mistä uusliberalismissa aatesuuntana oikeasti on kysymys.

Kirjoittaja on Paavo Löppönen, ja teoksen otsikko on ”Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus” (Vastapaino 2017). Paavo Löppönen on pitkän linjan sosialidemokraatti, joka on tehnyt uransa Suomen Akatemian kehitysjohtajana.

Löppönen on pitkään ollut syvällisesti kiinnostunut aatehistoriasta ja hänen ihailtava lukeneisuutensa näkyy kirjan sivuilla. Löppönen kuittaa nopeasti pois äärivasemmiston väärinkäsityksiin ja ideologiseen olkiukkoiluun nojaavat uusliberalismikriikot. Näihin lukeutuu mm. brittiläinen marxisti David Harvey (jonka mielestä jopa Amartya Sen on uusliberaali!) sekä Suomessa professori Heikki Patomäki (Patomäki on Löppösen mukaan  poliitikko, joka koettaa rakentaa ”mahdollisimman suuren olkikoiran”, jota vastaan asettuminen sitten näyttäisi ”mahdollisimman urhealta”). Myös monille ranskalaisille vasemmistolaisille yhteiskuntatieteilijöille näyttää jo pelkästään julkisen talouden budjettirajoituksen mainitseminen olevan kammottavaa angloamerikkalaista uusliberalismia. Suosittelen lämpimästi Löppösen teokseen tutustumista. Siitä käytiin heti ilmestymisen jälkeen Suomen Pankissa viihdyttävä ja kiinnostava keskustelu, jossa Antti Suvanto haastatteli teoksen tiimoilta kirjoittajaa Paavo Löppöstä sekä filosofian professori emeritus Ilkka Niiniluotoa.

Uusliberalismin sukupuu

Löppönen kuvaa tarkasti uusliberalismiksi itseään kutsuvan aatesuunnan historian. Sen alkujuuret ovat 1930-luvulla, Wienissä ja wieniläisen ajattelun piirissä. Se oli reaktiota viime vuosisadan kahteen suureen totalitaristiseen liikkeeseen, natsismiin ja kommunismiin. Wien oli 1920-luvulta lähtien ällistyttävän luova filosofian ja yhteiskunnallisen ajattelun keskus, jossa kohtasivat niin Friedrich von Hayek, Ludwig von Mises kuin Karl Popperkin. He kaikki reagoivat kollektivististen liikkeiden eli kommunismin ja fasismin nousuun. Konkreettisena kokemuksena he olivat nähneet “punaisen Wienin” sosialidemokraattisen vallan 1918-1934. Se oli monenlaisten vastakkainasettelujen ja väkivallan uhan aikaa. Mukana oli myös kristillissosiaalinen ajattelija ja yhteiskuntatutkija Karl Polanyi, jonka kuuluisa teos The Great Transformation osoitti, miten markkinoiden synty ei ole ollut itsesyntyinen prosessi vaan riippuvainen poliittisista murroksista.

Mises ja Hayek olivat taustaltaan yläluokkaisia, kun taas Popper oli osallistunut työväenliikkeen toimintaan ja toiminut vähäosaisten lasten opettajana. Tämän kirjoituksen lukijalle voinee kuluttajavalistuksen nimissä todeta, että Karl Popper on ollut itselleni keskeinen yhteiskuntafilosofinen auktoriteetti teinivuosista lähtien. 1970-luvulla kaltaisteni sieluista kilpaili vahvasti myös marxismi, mutta jonkinlaisen rokotuksen sitä vastaan tarjosi Popperin teosten Historisismin köyhyys  (The Poverty of Historicism) ja Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (The Open Society and its Enemies) lukeminen. Vaikka tämä voi olla nykynuorille vaikeaa uskoa, vielä 1970-luvulla pohdiskeltiin niin oikeiston kuin vasemmiston parissa yleisesti, määräsikö jonkinlainen historiallinen luonnonlaki yhteiskunnan kehitystä kohti sosialismia. Popperin teokset nujersivat vakuuttavasti tämän näkemyksen ja korostivat ihmisten vapautta valita oma yhteiskuntajärjestyksensä ja parantaa sitä vähittäisin uudistuksin.

Mont Pèlerin -seurasta ajatuspajoihin

Mutta takaisin Löppösen kirjaan. Löppönen kuvaa tarkasti sen, miten wieniläisten ajattelijoiden talousliberaali siipi kehitti ajatuksiaan ja miten he vuonna 1947 perustivat Sveitsissä kuuluisan Mont Pèlerin -seuran. Se otti tehtäväkseen liberaalin politiikan edistämisen ja sen vaikutus näkyi erityisesti anglosaksisissa maissa mutta muuallakin liberaalien ajatuspajojen perustamisena. Ajatuspajat ilmeisesti edistivät jossain määrin sellaisten poliittisten johtajien kuin Ronald Reagan ja Margaret Thatcher menestymistä. Ne tarjosivat opillista liberalismia aikana, jolloin kommunismi haastoi kapitalismia ja liberaalia demokratiaa. Samoja ajatuskulkuja edistettiin sittemmin Chicagon yliopistossa ja Milton Friedmanin kaltaisten taloustieteilijöiden toimesta.

Hayek pääideologina

Ideologisen uusliberalismin keskeinen ajattelija oli taloustieteilijä-filosofi Friedrich von Hayek. Hän julkaisi vuonna 1944 räjähtävän pamflettinsa Tie Orjuuteen, jossa hän esittää, että kasvava valtion rooli taloudessa ajan mittaan tuhoaa poliittisen vapauden. Hänen ehkäpä tärkein teoksensa on The Constitution of Liberty (1960). Hayekin keskeinen sanoma on, että vapaa yhteiskunta on syntynyt spontaanisti, niin, että kukaan ei ole sitä suunnitellut. Edistyksemme perustuu tietoon, joka on yhteiskunnassa hajallaan. Siksi yritykset ohjata yhteiskuntaa valtiovallan päätöksin ovat ajan mittaan tuhoisia ja toimivat omia tarkoituksiaan vastaan.

Hayekia pidetään talousliberaalina, mutta hän ei edustanut valtavirtaista uusklassista taloustiedettä. Päinvastoin, hän piti myös yleisen tasapainon matemaattisen taloustieteen oletuksia epäilyttävinä, koska ne edellyttivät taloudenpitäjien tietävän koko talouden toimintamekanismeista enemmän kuin mitä tosiasiallisesti on mahdollista. Hayek ajatteli, että markkinat ovat oikeassa mutta taloustieteen oletukset kaikkitietävästä rationaalisesta agentista ovat nekin virheellisiä ja tukevat harhakäsityksiä talouden ohjauksen hyödyllisyydestä. Hayek edusti siis jonkinlaista yleistä nihilismiä yhteiskunnan kollektiivista uudistamista ja muovaamista kohtaan. Häntä voi  pitää perustellusti poliittisesti puolueellisena: ammattiliitto oli hänelle uhkaava, pakottava instituutio kun taas osakeyhtiö edusti spontaania järjestystä.

Yliampuva kuva uusliberaalien historiallisesta merkityksestä

Löppönen kuvaa ja analysoi kiinnostavasti ja tarkasti uusliberaalin politiikan toteutumista ja uusliberaalien ajatuspajojen osuutta erityisesti anglosaksisten maiden talous- ja yhteiskuntapolitiikan muotoutumisessa. Hän antaa kuitenkin mielestäni Mont Pèlerin -seuralle ja uusliberaaleille ideologeille aivan liian suuren historiallisen merkityksen.

On totta, että monessa maassa on viime vuosikymmeninä toteutettu politiikkaa, joka luottaa enemmän markkinoihin ja markkinavetoiseen rationaalisten odotusten talousteoriaan kuin aiemmin. Tämä on kuitenkin todennäköisesti tapahtunut pääosin muista syistä kuin hayekilaisten ajattelijoiden ja ajatuspajojen vaikutuksesta, ja pääasiallinen vaikuttaja on varmasti ollut taloustieteen kehitys sisäisine älyllisine murroksineen.

Samoin kuin monilla muilla vasemmiston kirjoittajilla, Löppöselläkin on taipumus nähdä kaikki keynesiläisyyden kultakauden jälkeiset muutokset ensisijaisesti tai ainakin vahvasti ideologisina, uusliberalismista inspiroituneina murroksina. Taloustieteessä on kuitenkin tapahtunut uusliberalistisista ajatuspajoista täysin riippumattomia ja omaehtoisia vallankumouksia, jotka kyseenalaistivat 1960-luvun keynesiläisyyden. On ymmärretty aivan uudella tavalla odotusten merkitys ja päädytty sitä kautta suosittelemaan keskuspankkien riippumatonta asemaa. On myös alettu aivan eri tavalla kuin aiemmin korostaa sekä kannustinten että informaation merkitystä.

Myös julkisen vallan toimia on niin ikään alettu analysoida kriittisemmin kuin aiemmin. Ei tarvitse olla hayekilainen nihilisti nähdäkseen, että valtiovalta voi myös tehdä virheitä ja poliittinen päätöksenteko voi tulla eturyhmäintressien kaappaamaksi. Tällaiset taloustieteelliset ajattelumurrokset ovat perustelleet esimerkiksi keskuspankkien itsenäisyyttä sekä julkispalvelujen ulkoistamista. Moni taloustieteilijä ajattelee — samalla tavalla kuin minä — että julkispalvelun yksityisen ja julkisen tuotannon välillä on valittava pragmaattisesti se, kumpi toimii paremmin, eikä todistustaakan tarvitse aina olla ulkoistamisen kannattajan niskassa.

Löppönen sälyttää jopa kohonneen työttömyyden ongelman uusliberalismin poliittisen ohjelman syyksi. Tämä on harhaanjohtavaa. Työttömyyden rakenteellisista syistä tiedetään sentään jo aika paljon, ja liberaalit uudistukset ovat olleet keskeinen strategia työttömyyden alentamisessa, ei sen nostamisessa.

Sama koskee viime vuosikymmenen talouspolitiikan pyrkimyksiä finanssipolitiikan kireyteen eli paljonpuhuttua “austerity”:ä. Vasemmistolaisilla kriitikoilla ja myös Löppösellä on taipumus nähdä se yksinomaan ideologisena ilmiönä ja sivuuttaa kokonaan Euroopan väestön ikääntymisestä johtuvat aivan uudella tavalla tiukat finanssipolitiikan rajoitteet.

Ruotsi ja hyvinvointivaltiot löytävät itse “uusliberalisminsa”

Monissa maissa on siis menty talouspolitiikassa markkinaehtoiseen suuntaan. Pohjoismainen yhteiskuntamalli — markkinatalouden yhdistäminen hyvinvointipalveluihin ja tulonsiirtoihin — on osoittautunut ylivoimaiseksi hyvinvoinnin luojaksi. Mutta pohjoismaisen yhteiskuntamallin sisälläkin on nähty omaehtoinen, Löppösen käsittelemistä uusliberaaleista aatehistoriallisesti riippumaton talouspoliittisen ajattelun murrosten kaari, joka on jonkinlainen kevytversio siitä uusliberalistisesta markkinauskon vastaiskusta, jota Hayek ja Mont Pélerin -yhdistys tavoittelivat. Tarkoitan sitä, miten esimerkiksi ruotsalainen hyvinvointiajattelu on kehittynyt. Ruotsissa sosialidemokraatit etenivät aina 1970-luvulle offensiivisesti, haastaen kapitalistista yhteiskuntajärjestystä yhä uusien aloitteiden avulla. 1960- ja 1970-luvulla haastettiin kapitalismin peruspilaria eli yritysjohdon oikeutta johtaa firmojaan, toteuttamalla yltiösolidaarista tulopolitiikkaa, jolla tasattiin palkkaeroja roimasti. Toinen saman ajan offensiivi oli palkansaajarahastojen virellepano.

Nämä “sosialistiset” aloitteet johtivat yhdessä jonkinlaiseen oikeiston vastaiskuun, ja siitä lähtien on talouspolitiikassa Ruotsissa kuljettu pikemminkin markkinaehtoiseen suuntaan. Ruotsihan oli ensimmäisiä maita, joka loi itsenäisen, inflaatiotavoitetta toteuttavan keskuspankin sekä finanssipolitiikkaan purevan ylijäämätavoitteen. Ruotsalaiset ovat myös kauan Suomen aiemmin vapauttaneet apteekki- ja taksimarkkinat ja tuoneet valinnanvapauden terveydenhoitoon (lukuvihje: ruotsalaisen taloustieteen grand old man Assar Lindbeck kuvaa näitä kehityskaaria erinomaisesti muistelmateoksessaan Ekonomin är att välja). En usko, että kukaan ruotsalainen olisi silti perehtynyt kovin syvällisesti tai laisinkaan Mont Pèlerin -seuran ajatuksiin.

Taloustieteilijöiden hybris ennen finanssikriisiä

Vaikka Löppönen liioittelee uusliberaalien merkitystä, hänen kritiikkinsä suunta ei silti ole hakoteillä. Meidän on vaikea mitata tarkkoja vaikutuskanavia, mutta uskon itsekin, että uusliberaalit ajattelutavat toivat puhtia sellaisille poliitikoille, jotka uskoivat ja halusivat uskoa markkinoiden kaikkivoipaisuuteen. Tällainen yleinen markkinataloutta epäkriittisesti ihaileva hybris oli mielestäni ominaista koko taloustieteilijöiden ammattikunnalle ajanjaksona 1989-2007, siis kommunismin luhistumisen jälkeen mutta ennen finanssikriisiä. Se ilmeni ylenpalttisena uskona siihen, että rahoitusmarkkinat hoitavat itse itsensä ja suurten suhdannekriisien todennäköisyys on alhainen. Myönnän  itsekin olleeni ainakin osittain tuollaisen hybriksen vaikutuspiirissä. Se oli ehkä saanut lisänpontta kommunismin luhistumisesta, josta seurasi turhankin voitonriemuinen tunnelma markkinatalouden kannattajien piirissä.

Uusliberalismin filosofinen kritiikki on vakuuttavampaa

Löppösen teos antaa siis historiallisesti kiinnostavan ja kohtuullisen luotettavan kuvan siitä, mistä uusliberalismissa oikeasti on kysymys. Viimeisissä luvuissa hän rakentelee hayekilaisen uusliberalismin filosofisen kritiikin, jonka suuri kuva on ilman muuta vakuuttava myös liberaalille taloustieteilijälle. Löppönen analysoi purevasti hayekilaisen uusliberalismin yksipuolista näkemystä, jonka mukaan markkinavaihto on itsestään syntyvä, evoluution luoma ja aina ensisijainen tapa järjestää ihmisten välinen kanssakäyminen. Tässä olen Löppösen kanssa samaa mieltä. Ei kansalaisuus tietenkään ole vain taloutta, eikä kaikki kanssakäyminen ole spontaania markkinavaihtoa.

Kriittisiä lisähuomioita

Lopetan tämän esseen muutaman kriittiseen ja täydentävään lisähuomioon. Suhtaudun sosiaaliliberaalina taloustieteilijänä nimittäin joiltakin osin Löppöstä suopeammin uusliberalismin lipun alla kulkeviin ilmiöihin.

Uusliberaalit eivät olleet kaikessa väärässä

Ensinnäkin, Hayekin ajatus talouden ja yhteiskunnan spontaanista kehityksestä ei ole kelvoton ajatus, vaikka Hayekin näkemys kaiken julkisen politiikan johtamisesta totalitarismiin ja orjuuteen on osoittautunut virheelliseksi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ja eurooppalainen kristillisdemokraattinen sosiaalivaltio ovat esimerkkejä yhteiskunnista, joissa julkinen valta organisoi hyvinvointipalveluja ja uudelleenjakaa tuloja. Hayekin käsitys oli siis yliampuva ja yksipuolinen. Se oli ehkä oman aikansa taustaa vasten ymmärrettävä, reaktiona kommunismiin ja natsismiin.

Ajatus markkinoiden ja yhteiskunnan spontaanista organisoitumisesta on silti “maltillisen” arvokas. Kaikkea elinkeinopolitiikkaa ja yritystukia pitää arvioida kriittisesti ja miettiä, olisiko markkinoilla syntynyt parempi lopputulos ilman valtion satsauksia. Voimme hymähtää Hayekin uskomuksille siitä, että valtion puuttuminen talouteen johtaa orjuuteen, mutta valtiovalta voi silti tehdä paljon muuta vahinkoa. Ja epäilen itsekin, että valtiovalta sortuu helposti siihen, että koetetaan matkia markkinoilla syntyviä hyviä lopputuloksia, ymmärtämättä, että ne ovat spontaanien prosessien lopputulos. Esimerkiksi kelpaa perinteinen, vanhan mallin kehitysyhteistyö, joka pyrki rakentamaan köyhiin maihin tehtaita. Tehtaat olivat vauraassa lännessä vaurauden merkki, ja samanlaisten tehtaiden rakentaminen köyhiin maihin oli kömpelö yritys nostaa niitä köyhyydestä. Hankkeet epäonnistuivat usein. Nykyaikaisessa kehitysyhteistyössä ymmärretään onneksi paljon paremmin, että on olennaista luoda hyviä instituutioita, poisjuuria korruptiota ja kouluttaa ihmisiä, ja antaa sitten markkinamekanismien toimia spontaanisti. Suomen valtion vuoden 1976 epäonnistunut kuvaputkitehdashanke (“Valco”) oli samalla tavalla aikansa lapsi.

Eivätkä uusliberaalit aina ole väärässä.  Margaret Thatcheriä parjataan, mutta hänen yksi suuri saavutuksensa oli kannattamattomien hiilikaivosten sulkeminen, vaikka kaivostyöläiset järjestivät sitkeän työtaistelukampanjan. Nykypäivänä harva ajattelisi, että on ylläpidettävä kannattamattomia kaivoksia. Talvivaara-kaivoksesta eduskunnassa keskusteltaessa on käynyt ilmi, että vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonkin on nykyään tässä mielessä thatcheriläinen, ja hyvä niin!

Hyvinvointivaltion ja (uus)liberalismin ystävyyssuhde?

Toinen huomioni liittyy siihen, että uusliberaali markkinatalousmyönteisyys ja hyvinvointivaltiopolitiikka eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa, kuten Löppönen ja moni muu ilman muuta olettavat. Markkinaehtoisuus ja hyvinvointivaltio voivat myös tukea toisiaan. Vanhastaan on ajateltu, että ne ovat kilpailijoita ja vastustajia, jotka ikään kuin kilpailevat samasta poliittisesta “tilasta”. Näin tekee myös Löppönen, esimerkiksi siteeraten Harri Holkerin kauhistelua nuorista toimitusjohtajista, joiden mielestä työehdoista olisi sovittava “jopa henkilökohtaisesti”. Niin Löppöselle kuin Holkerillekin yksilöllinen palkkasopiminen oli jo liiallisuuksiin menevää liberalismia. Mutta se on yleistä jo kaikissa pohjoismaissa (Suomi tulee tässä tosin jälkijunassa), ja voi väittää, että nimenomaan hyvinvointivaltion sosiaaliturva mahdollistaa sen ja tekee sen mielekkääksi. Täysin kollektiivinen palkkasopiminen oli perusteltua 1950-luvulla, jolloin sosiaaliturva oli vähäistä ja työläisperheille oli kriittistä että palkankorotukset seurasivat maidon hintaa. Mutta kun sosiaaliturva ja vähimmäistyöehdot on luotu, on oikeastaan erityisen järkevää antaa työmarkkinoiden todella toimia “liberaalin” kilpailullisesti, koska kukaan ei kuitenkaan jodu aivan kohtuuttomaan asemaan.

Hyvinvointivaltion ja liberalismin liitto toimii myös toiseen suuntaan. Hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen ja koulutusmahdollisuuksineen ja uudelleenjakomekanismeineen tekee markkinataloudesta poliittisesti hyväksyttävämmän. Silloin äänestäjien poliittinen houkutus sortua äänestämään protektionistisia populisteja on vähäisempi. Tästähän ovat vahvaa näyttöä niin Brexit kuin Donald Trumpin kannatus. Koska Thatcher meni uusliberalistisessa oikeistolaisuudessaan liian pitkälle, Ison-Britannian tuloerot ovat kasvaneet niin paljon, että epäoikeudenmukaisuuden kokemus nosti puolestaan EU-integraation vastaisen kansalaismielipiteen. Maltillisempi “uusliberalismi” olisi siis ehkä tukenut paremmin ja pysyvämmin myös talousliberaaleja pyrkimyksiä. Hyvinvointivaltio on siis erinomainen kasvualusta taloudelliselle liberalismille, parempi kuin uusliberalismi itse. Intian keskuspankin entinen johtaja Raghuram Rajan on analysoinut tätä erinomaisesti kirjassaan Fault Lines.

Kolmas esimerkki uusliberaalin ohjelman ja hyvinvointivaltion juonikkaasta suhteesta liittyy meritokratian nousuun ja yksilösuoritusta korostavaan kilpailuun. Löppönen arvostelee (s. 162), psykoanalyytikko Verhaegheen nojautuen sitä, että nykyisissä uusliberaaleissa yhteiskunnissa meihin iskostetaan yksilötasoinen meritokratia, vaatimus kilpailla jatkuvasti ja ikään kuin aina valmentaa itseään parempiin suorituksiin. Mutta tämäkin ajatussuunta voi olla hyvinvointivaltion tuote. Hyvinvointivaltio on tukenut koulutuksellista tasa-arvoa — mutta jos kaikilla on tasa-arvoiset mahdollisuudet, yhteiskunnassa pärjäämisestä tulee väistämättä ensisijaisesti yksilöllinen suoritus, erotuksena vanhasta eriarvoisesta yhteiskunnasta, jossa saattoi perustellusti pelätä, että vähäosaisten mutta lahjakkaiden kansankynttilöiden mahdollisuudet edetä eivät ole heidän kykyjään vastaavalla tasolla. Näin siis hyvinvointivaltio voi ehkä myös luoda Löppösen vierastamaa uusliberalismia.

 

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 3 kommenttia

3
  1. Kiitos perusteellisesta analyysista! Luin saman kirjan itse viime vuonna ja se on kätevän tiivis esitys uusliberalismista ja sen synnystä (ja mitä sillä ylipäätään tarkoitetaan). Löppösen oma kanta puskee välillä läpi, mutta mielenkiintoinen esitys aiheesta.
    Itsekin olen kanssasi samaa mieltä siitä, että (uus)liberaali markkinatalousmyönteisyys ja hyvinvointivaltio eivät mitenkään välttämättä ole ristiriidassa.

  2. Kiitos hyvästä kirjoituksesta; kirjaa toistaiseksi lukematta vaikuttaa, että olisin Löppösen kanssa hyvin samoilla linjoilla. Muutama huomio seuraa.

    1. Keskeinen ongelma markkinoiden ja “valinnanvapauden” edistämisessä on se, että mitä suurempi osa yhteiskunnallisesta päätöksenteosta tapahtuu markkinoilla, sitä selvemmin ihmisten valta päättää omista ja toisten asioista riippuu heidän omaisuudestaan. Sivistysvaltioiden historia on aina 1980-luvulle saakka ollut pitkälti “yksi euro, yksi ääni”-periaatteen vastustamista ja hidasta, epätäydellistä ja toisinaan takapakkia ottanutta edistystä kohti “yksi ihminen, yksi ääni”-periaatetta. Toinen tärkeä periaate on ollut ajatus, että yhdenkään ihmisen ei pitäisi kyetä käyttämään toisiin ihmisiin demokraattisen kontrollin ulkopuolella olevaa valtaa – mitä taloudellinen valta hyvin usein de facto on. Nykyinen talousajattelu hylkää tämän perinnön lähes täysin, tai ainakin on siitä hyvin hiljaa.

    2. Markkinoiden logiikka – yksi euro, yksi ääni – ei ole tietenkään itsessään ongelma. Ongelma siitä tulee vain silloin, kun ihmisillä on merkittävästi eri määrä euroja ja sitä kautta merkittävästi eri tavalla valtaa. Nykyinen talousajattelu vaan ei näe tässä mitään ongelmaa, tai ei ainakaan pahemmin puhu asiasta, ja useimmat tunnetut talousajattelijat suorastaan vastustavat varallisuuden merkittävää tasaamista – kuka tahansa puolueeton tarkkailija voisi todeta, että esimerkiksi valitsemasi puolue kuuluu Suomessa aidosti tasavertaisten mahdollisuuksien suurimpiin vastustajiin. Markkinatalouden logiikka toimisi kuitenkin paljon paremmin ja olisi paremmin oikeutettavissa, jos ihmisten mahdollisuudet osallistua markkinoille olisivat tasavertaisemmat.

    3. Talousajattelun logiikka vaikuttaa lähtevän teoreettisesta ajatuksesta, että kaikki ihmiset aloittavat puhtaalta pöydältä ja tasavertaisin mahdollisuuksin kuin Monopoli-pelissä. Tällaisessa tilanteessa yksi euro, yksi ääni olisi paljon puolusteltavampi käytäntö, ja varallisuuserojen tuomat erot ihmisten vallassa voisivat olla paremmin puolusteltavissa. Tiedämme kuitenkin sekä psykologian, sosiologian, neurotieteiden kuin historiankin perusteella, että oikeiston hellimä ajatus “mahdollisuuksien tasa-arvosta” on silkkaa epätieteellistä hölynpölyä siinä missä ajatukset eetteristä tai flogistonista olivat: oletus ihmisten tasavertaisista mahdollisuuksista ei kertakaikkisesti pidä paikkaansa. Siksi talousajattelijoiden hiljaisuus siitä, miten paljon ihmisten de facto vaikutuskyvyn ulkopuolella olevat asiat vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin päättää omasta ja muiden elämästä, on sekä väärin että paljonpuhuvaa: näistä asioista vaikeneminen samalla kun edistää yksi euro, yksi ääni-periaatteen tunkeutumista yhteiskuntaan tarkoittaa asiallisesti ottaen sitä, että kannattaa tai ainakin hyväksyy vallan periytymisen meritokratian sijaan. Vaikka suu kuinka huutaisi kannattavansa meritokratiaa, tärkeämpää on se, mitä kädet tekevät.

    4. Näistä syistä en pidä mitenkään ihmeellisenä saati tuomittavana, että valtasuhteista vaikenevia, käytännössä perinnöllisen eriarvoisuuden hyväksyviä ja sitä sanalla ja teolla suorastaan edistäviä taloustieteilijöitä ja talousajattelijoita pilkataan ja halveksutaan nykyään kuin Ranskan vallankumousta edeltäneinä aikoina pilkattiin laissez-fairea ja vahvoja omistusoikeuksia ajaneita, de facto aristokraattien perinnöllistä valtaa edistäneitä fysiokraatteja. Vaikka kriitikoilla onkin joskus huonoja argumentteja ja itsekin kannatan kritiikin kohdistamista taloustieteen sijaan talousajattelun (“ekonomismin”) varjolla tehtävään löyhään politikointiin, pidän itse asiaa aivan oikeana ja tehtyjä huomioita taloustieteilijöiden tavasta toimia nykyajan aristokratian olemassaolon oikeuttavana papistona varsin osuvina.

    5. Kysymys näissä ideologioiden välisissä riidoissa ei siis ole niinkään siitä, mikä talousmalli olisi teoreettisesti “paras” tai “tehokkain,” vaan siitä, kuka käyttää valtaa ja kenen hyväksi: kuka voi määrätä toisten elämästä ja millä perusteilla, kuka saa määritellä, mitä parhaudella ja tehokkuudella tarkoitetaan, ja kenen kannalta parasta ja tehokkainta mallia kulloinkin tarkoitetaan. Parhautta kun ei koskaan voi määritellä yksikäsitteisesti missään muussa kuin teoriassa, ja ihmiskunnan historia – etenkin antropologien kirjoittamana – kertoo vakuuttavasti, että käytännössä nämä oppiriidat siitä, miten talous “tehokkaimmin” järjestetään, ovat loppujen lopuksi aika lillukanvarsiin takertumista: ihmiskunta on kyennyt elämään hyvinkin erilaisissa talousjärjestelmissä, ja suorastaan elänyt suurimman osan historiaansa järjestelmässä, jota leimaa ihmisten väliset valtaerot surutta hyväksyvään uusliberalismiin verrattuna äärettömän vahva egalitarismi. Siksi en suostu uskomaan, että ihmiskunnalle tai edes sivilisaatiolle koittaisi turmio, vaikka kokeilisimme merkittävästi nykyistä reilumpaa järjestelmää. (Tiedämme historiasta, että keskusjohtoinen kommunismi ei sellainen ollut, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö joku muu järjestelmä voisi olla. Tietenkin vaihtoehdottomuuden julistaminen on aina ollut valtaa käyttävien ensimmäinen keino perustella valtansa.)

    6. Itse olen jo pitkään sanonut, että kun tämän ajan historiaa joskus kirjoitetaan, historioitsijat tulevat löytämään nykyisen talousjärjestyksen tuhon siemenet sen aivan liian täydellisestä voitosta vuonna 1991. Olen aivan samaa mieltä siitä, että maltillisempi liberalismi ei ehkä olisi ajautunut samanlaiseen umpikujaan kuin nykyinen, ja uskon, että realistinen vastavoima olisi saattanut auttaa estää sitä ajautumasta nykyiseen toisintoon 1800-luvun lopun “kullatusta ajasta.” Siksi sanonkin, että nimenomaan heidän, jotka haluavat pelastaa kapitalismin, kannattaisi nyt edistää edes vähän sosialismia – tai miksi suurempaan reiluuteen ja vähempään perinnöllisyyteen tähtäävää talousajattelua tänä päivänä haluaakaan kutsua.

    7. Edelleen näistä pohdinnoista loistaa poissaolollaan ympäristö ja sen ihmisen sivilisaatiolle asettamat rajoitteet. Jos haluaa ymmärtää, mihin olemme tulevaisuudessa menossa, termodynamiikan asettamat rajat, kuten taloudellisen toimeliaisuuden kiinteä riippuvuus energiavirroista, on yksinkertaisesti pakko ottaa jossain vaiheessa huomioon, ellei talousajattelu halua joutua samaan laariin ikiliikkujista haaveilevien keksijöiden kanssa.. Todennäköisesti juuri nämä rajat tulevat viime kädessä olemaan se pohjimmainen syy, mikä kaataa nykyisen talousjärjestyksen – jos emme onnistu vapaaehtoisesti sitä reformoimaan.

    1. Janne, kiitos perinpohjaisesta kommentista. Väittäisin hieman vastaan sen suhteen, mitä sanot Kokoomuksesta mahdollisuuksien tasa-arvon vastustajana. Kokoomus on kuitenkin, kuten Pohjolan moderaattipuolueet, hyväksynyt laajan hyvinvointivaltion korkeine veroasteineen. Sama koskee peruskoulua jota se aikoinaan vastusti. Pohjoismaissa ei ole oikeistopuolueita, jotka ajaisivat nykyisten julkispalvelu- ja tulonsiirtokokonaisuuksien merkittävää vähentämistä. Jos Kokoomus on Suomen oikeistolaisin puolue, Suomi ei taida olla kovin oikeistolainen.

      Lisäksi Suomi kuuluu maailman tasa-arvoisimpiin maihin. Voidaan keskustella siitä, miten mahdollisuuksien tai lopputulosten tasa-arvoa edelleen vahvistettaisiin, mutta kenelläkään ei taida olla kovin hyviä ratkaisuja tai analyysiä. Lukukausimaksukeskustelu osoittaa lähinnä sen, miten Vihreätkin lahjoo omia äänestäjiään. Pelkkä veroprogression kiristäminen nykyisestä olisi todennäköisesti kontraproduktiivista.

      Kokonaan vaihtoehtoisten talousjärjestyksien pohtiminen on ihmisen perusoikeus, mutta olemassaolevan sosiaalisen järjestyksen rikkominen on vaarallista. En ole nähnyt mitään vakavasti otettavaa vaihtoehtoa, ja suunnitelmatalouden jäljet pelottavat.

      Olen myös sitä mieltä, että kun maapallon kantokyvyn rajat ovat lähellä, taloudellinen tehokkuus tulee aiempaa kriittisemmäksi kysymykseksi. On esimerkiksi aika outoa, että ekologisesta kestävyydestä huolehtivat vaativat joskus ratkaisuna kansallisen omavaraisuuden lisäämistä, kun ilman muuta resurssiniukkuus edellyttää kansainvälisen työnjaon syventämistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!