Poliittisessa keskustelussa kuulee väitettävän, että työttömyyden syy ei ole työttömien laiskuudessa (en liitä tähän viitteitä, koska en halua erityisesti polemisoida ketään vastaan).

Tämä on lähinnä vasemmiston keskustelua kuviteltua vastustajaa kohtaan, koska on vaikea löytää tutkijaa tai oikeistopolitiikkoa, joka sanoisi työttömyyden johtuvan työttömien laiskuudesta. Ilmeisesti kuitenkin vasemmiston piirissä jollain tavalla koetaan oikeiston ajattelevan näin, koska “laiskuus” halutaan kiistää niin pontevasti.

En ole poliittisella urallani tai tutkijan urallani yleensäkään kyllä kuullut kenenkään oikeasti käyttävän sanaa “laiska” työttömyydestä keskustellessa, muuten kuin siis siten, että paheksutaan sitä, että jotkut ehkä mahdollisesti pitävät työttömiä laiskoina.

Taloustieteilijän näkökulmasta tällainen keskustelu on outoa eikä sillä ole yhtymäkohtia siihen, miten työttömyyttä taloustieteessä käsitellään. Jos “laiskuudelle” pitäisi antaa järkevä määritelmä, se kai liittyisi siihen, miten paljon henkilö arvostaa vapaa-aikaa. Vapaa-aika on hyödyke, jota kaikki arvostavat. Toisin ilmaistuna, me haluamme korvauksen siitä, että luovumme vapaa-ajastamme. Jokainen, joka tätä lukee, voi tehdä ajatuskokeen: lähtisitkö ilmaiseksi palvelijaksi esimerkiksi tämän kirjoittajalle? Tuskinpa lähtisit, koska sinulla on oma elämä ja haluat vapaa-ajan menetyksestä korvauksen.

Olemme siis tässä mielessä kaikki laiskoja, ja se on osoitus siitä, että meillä on oma elämä ja olemme järkeviä. Vapaa-aika on myös useimmille ihmisille normaalihyödyke, eli tulotason nousu lisää vapaa-ajan kysyntää. Jokainen voi testata tätä ajattelemalla, tekisikö enemmän työtä vai vähemmän työtä lottovoiton saatuaan. Itsessään tyydytystä antava vapaaehtoistyö on asia erikseen.

Siksi keskustelu siitä, johtuuko työttömyys “työttömien laiskuudesta”, ei ole kovin järkevää. Työttömien joukko on vaihtuva, ja tuskinpa työttömät poikkeavat merkittävästi muusta väestöstä vapaa-ajan arvostuksensa suhteen.

Se, miten paljon arvostaa vapaa-aikaa, vaikuttaa tietysti siihen, millä hinnalla on siitä valmis luopumaan. Siksi työttömyys- ja sosiaaliturvan taso yhdessä vapaa-ajan arvostuksen kanssa vaikuttaa siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan. Siksi keskimääräinen vapaa-ajan arvostus, yhdessä sosiaaliturvan tason kanssa, vaikuttaa työttömyysjaksojen pituuteen ja työttömyyden rakenteelliseen tasoon.

Aika paljon on empiiristä näyttöä siitä, että työttömyysturvan taso todella vaikuttaa työttömyysjaksojen pituuteen ja työttömyyden keskimääräiseen tasoon. Viitteitä voi katsoa täältä ja täältä, Suomen osalta täältä.

Jos haluaa käyttää vapaa-ajan arvostuksesta sanaa “laiskuus”, voi siis sanoa, jos välttämättä haluaa niin sanoa, että väestön “laiskuus” vaikuttaa rakenteelliseen työttömyysasteeseen (annetulla sosiaaliturvan tasolla).

Asiaa ei silti ole kovin mielekästä ilmaista näin, koska “laiskuus” on monelle arvolatautunut sana. Taloustieteilijät opetetaan ajattelemaan, että kaikkien ihmisten preferenssit ovat pyhiä sinänsä. Ihmisten jalostaminen tai paheksuminen ei kuulu sen enempää talouspolitiikan kuin (liberaalin) poliitikon tehtäviin.

Sen sijaan on hyödyllistä miettiä, miten sosiaaliturva ja verotus tulisi järjestää, jotta kansakunta preferensseineen kaikkineen voisi mahdollisimman hyvin. Jos kahdesta muuten samanlaisesta kansakunnasta toinen arvostaa keskimäärin vapaa-aikaa toista enemmän, talousjärjestelmä toimii hyvin, jos vapaa-aikaa arvostava kansakunta todella käyttää enemmän vapaa-aikaa. Kyseinen kansakunta jää todennäköisesti toista kansakuntaa köyhemmäksi rahatuloilla mitattuna, mutta ero vastaa preferenssien eroa jos talousjärjestelmä toimii niin kuin sen pitää.

Koska Suomessa on kunnianhimoinen julkinen hyvinvointipalvelujen ja tulonsiirtojen järjestelmä, Suomessa on kuitenkin tehtävä enemmän työtä kuin mitä tällä hetkellä tehdään, jotta se voidaan väestön ikääntyessä kestävästi rahoittaa. Siksi koetan poliitikkona edistää sellaisia verotuksen ja sosiaaliturvan ja työlainsäädännön uudistuksia, jotka tekevät työnteosta taloudellisesti houkuttelevampaa ja helpompaa suhteessa vapaa-aikaan. Mistään “laiskuuden” paheksumisesta tässä ei tietenkään ole kysymys.

Toivottavasti tämä selventää väärinkäsityksiä.

Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 18 kommenttia

18
  1. Hyvä kirjoitus. Valitettavasti poliittisen vastustajan demonisointi näyttää olevan toimiva taktiikka, ja asia-argumentoinnin sijaan jatkossakin monelle on oman suosionsa kannalta hyödyllisempää heittää “Vartiainen vihaa työttömiä ja haluaa antaa heille niskalaukauksen” -tyyppisiä kommentteja. Tästäkin selvennyksestä huolimatta.

    Neutraalina mihinkään puolueeseen sitoutumattomana äänestäjänä haluaisi kuulla enemmän kiihkotonta keskustelua vaihtoehdoista kuin vastustajan demonisointeja, pöyristymisiä ja vastustajien ehdotusten nollauspuheita. Ikävä kyllä näyttää, ettei niillä pärjää kovin moni kerrallaan.

  2. Suuri uhkakuva on kuitenkin siinä, että sitten kun huomataan ettei työllisyysaste pehmeämmillä keinoilla mitenkään nouse kestävyysvajeen edellyttämälle tasolle, tulee jonkinlainen DDR-tyyppinen työvelvollisuus, eli työtä vailla olevan olisi pakko rangaistuksen uhalla ilmoittautua (käytännössä palkattomaksi) työntekijäksi johonkin yritykseen. Sosialismista tämä eroaisi siten, että yritysten yksityisomistukseen ei koskettaisi. Valko-Venäjällä kokeiltiin tästä hieman pehmennettyä versiota, jossa kaikille ei-työllisille määrättiin sakkovero. Sen tuotto oli kuitenkin viranomaisille suuri pettymys. Venäjällä mietittiin samaa, mutta luovuttiin ajatuksesta.

    1. Tuo on turha pelko. Vapaassa yhteiskunnassahan me elämme. Mutta on ihan oikein, että hieman lisätään työttömmyysturvaan liittyviä työnhaun velvoitteita. Velvoittavuus on ollut pykälissä kovaa tähänkin asti, mutta siitä ei ole kovin paljon välitetty. Työtön on saattanut olla vuodenkin ilman että työkkäristä otetaan yhteyttä. Nyt aletaan seurata muuta Pohjolaa eli sekä tuetaan että vähän patistetaankin. Ja kokemuksen valossa nämä toimet nostavat työllisyysastetta ja alentavat rakenteellista työttömyyttä.

      1. Olisi hyvä, jos työnhaun velvoite niin aktiivimallissa kuin tulevassa pakkohakulaissakin olisi työttömän kannalta vastavuoroista. Jos työtön ei hyvistä yrityksistä huolimatta ole saanut aktiivituntejaan täyteen tai tehtyä riittävää määrää hakemuksia, olisi työvoimapalvelulla velvollisuus auttaa ja neuvoa siinä, mistä ja miten työtä voisi saada tai hakea työtä (järkevästi, ottaen huomioon matkan pituus, osaaminen jne.) Jos ei viranomainen pystyisi osoittamaan sopivia tuntitöitä tai työnhaun kohteita, tulisi karenssit ja alennukset perua. Suomi on iso ja harvaanasuttu maa, joten uskon että tuollaisia tilanteita tulisi usein. Muutto pätkätyön perässä ei useinkaan ole mahdollinen vaihtoehto. Toinen mahdollisuus olisi, että työtön voisi oman tilanteensa mukaan sopia omat hakutavoitteensa työvoimaviranomaisen kanssa yksilöllisesti. Totta kai tämä vaatisi lisää palvelua, mutta tekisi aktivointitoimet myös järkeviksi. Mielestäni siityminen aktiivimallin kaltaiseen lainsäädäntöön, jossa henkilön elämäntilannetta ei oteta lainkaan huomioon, ei ole toimiva eikä oikeudenmukainen, vaan laista tulee syrjinnän muoto, joka palvelee vain tietyntyyppisiä työttömiä.

        1. Tuon suuntainen ajattelu on kyllä mukana työvoimapolitiikassa, ja työvoimatoimisto auttaa ja neuvoo, ja työllistysmissuunnitelma on henkilökohtainen. Mutta ei siitäkään voi lähteä, että työpaikan osoittaminen on julkisen vallan vastuulla, kyllä se vapaassa yhteiskunnassa on viime kädessä ihmisen omalla vastuulla.

  3. Kannattaisi keskittyä tuottavuuden parantamiseen.
    Verotuksella, sosiaaliturvalla ja työlainsäädännöllä saadaan aikaan vain marginaalisia hyötyjä työnantajalle/työntekijälle. Näillä ei mitään ratkaista.
    Koulutukseen panostamalla voidaan nostaa työpanoksen tuottavuutta, ja sen avulla ylläpitää inhimillistä sosiaalipolitiikkaa.
    Ei yhteiskunta tinkimällä paremmaksi muutu.

    1. Tuottavuutta parannetaan kuitenkin viime kädessä yrityksissä. Valtiovalta tarjoaa ilmaista ja subventoitua koulutusta, mutta meillä ei ole suoraa vipusinta tuottavuuden parantamiseksi.
      Syvällisempi vastaväite on, että tuottavuuskasvu ei kuitenkaan näitä alhaisen työllisyysasteen ja julkistalouden resurssipulan ratkaise. Se nimittäin nostaa palkkavaateita ja ajan mittaan sosiaaliturvan tasoa, mutta sosiaaliturvan taso koetaan kuitenkin samalla tavalla alhaiseksi kuin nyt, koska sitä verrataan palkkatuloihoin ja keskimääräiseen elintasoon. Nämä liian alhaisen työllisyysasteen ongelmat eivät ratkea tuottavuuskasvulla – ja ne olivat vähäisempiä 50 vuotta sitten, jolloin huoltosuhde oli parempi mutta oltiin paljon nykyistä köyhempiä koska tuottavuus oli alhaisempi.

  4. Ongelma on, että nyt laiskuudesta palkitaan tuilla jopa 100 % ja ahkeroinnista sakotetaan veroilla jopa 70 %. Siksi ihmiset laiskottelevat enemmän ja ahkeroivat vähemmän kuin haluaisivat, jos siitä ei rangaistuksia. Valtion pitäisi lannistaa puolet vähemmän.

  5. Tuottavuutta nostaisi sääntelyn vähentäminen. Silloin ihmiset voisivat vapaammin innovoida uusia ratkaisuja. Irtisanomissuojan poistaminen helpottaisi luovaa tuhoa ja riskinottoa sekä palkkaamista kokeeksikin uudenlaisiin tehtäviin, sekä työttömien, nuorten ja kokemattomien palkkausta.

  6. Luo tietysti eri tunnelman jos huonosti töitä saaneen niukka perustoimeentulo lähtee vähenemään jos ei saa suoritettua jonkin “isännän äänen” määräämää määrää hyväksyttäviä temppuja – vai lähteekö se nousemaan jos saa hommattua lisätuloja. Ensimmäinen tilanne siis nykyinen aktiivimalli, jälkimmäinen vaikka perustulo tai perustulo + negatiivinen tulovero tiettyyn rajaan asti tai perustulo + bonus jokaisesta ennakkoveronpidätetystä summasta toiseen rajaan asti.

    Tunnelma vaikuttaa intoon, into tuloksiin. Vihrein kesäterveisin,

  7. Oletus vapaa-ajan arvottamisen estävän työhaluja, ei juuri asiaa paremmaksi selvennä, kauniimman näköiseksi vain.

    Työ ja työsuhde antavat tekijälleen sisältöä ja merkitystä elämään. Työn loppuminen on yleensä tavattoman suuri elämän kriisi, muistakin kuin taloudellisista näkökulmista.

    On myös erikoista puhua työttömien kohdalla vapaa-ajasta, työttömyydestä kun ei saa vapaata ennen kuin se loppuu.

    On äärimmäisen yksipuolista tarkastella työttömyysasian hoitoa vain taloudellisesta näkövinkkelistä. Toimeentulon kiristäminen jo valmiiksi heikossa asemassa olevilta ei tuota mitään hyvää. Tietääkseni käytännössä kaikki työkykyiset työttömät haluavat töihin.

  8. Semantiikka on pehmeä kenttä, jolla on mukava kiemailla. On miellyttävää ajatella, että meillä kaikilla olisi mahdollisuus leppoisasti valita laadukas elämämme. Se ei vain ole suurimmalle osalle suomalaisista mahdollista. Samaan aikaan siinä kuuluisassa “todellisuudessa” lehdenjakajalle jää työstä jopa 2 euroa tunti, palvelualan työntekijä odottaa keikkaa nollatuntisopimuksella, hoiva-alalla koetetaan tulla toimeen alipalkattuna, nuori ei perusta perhettä pätkätöillä, koulutettu väki tarjoaa itseään palkatta mahdollisen tulevan duunin toivossa, työttömiä hyväksikäytetään ammattitöihin 9 euron päivärahalla. Olisi hienoa lukea seuraavaksi hieman taloustieteellistä analyysiä siitä, kuinka nykyinen ratio, 1 tarjolla oleva työpaikka vastaa 30 työnhakijan tarpeisiin. Myös 134 000 aktiivimallileikkurin joutunutta, toimeentulotuen tarpeen räjähtäminen ja työttömien kansanterveydellinen kriisi kertonevat faktaa tämän hallituksen työvoimapolitiikan onnistumisesta, erityisesti, kun työssäkäyvien (tilastollisesti vähintään tunti viikossa palkkatyössä) lisääntyessä tehtyjen työtuntien määrä ei näytä nousevan.

  9. Älytön lähestymistapa! Työpaikkojen puutehan se ongelman ydin on! Jos on sata työtöntä, mutta vain kymmenen avointa työpaikkaa, yhdeksänkymmentä jää työttömäksi, vaikka kaikki tuet ja korvaukset poistettaisiin.

  10. Eikös työeläkkeiden jäädyttäminen olis se kestävän rahoituksen esimmäinen ja toimivin keino. Onko olemassa yhtään kansanedustajaa joka uskaltaa sanoa asian ääneen?

    Työttömyysaika on usealle tilapäistyöttömälle mahdollisuus etsiä työtä josta maksetaan kovempi palkka ja joka vastaa osaamista. Jos ansiosidonnaista perittäisiin työn löytymisen jälkeen vähän takaisin henkilöltä, tämä olisi parempi ratkaisu kuin ajan leikkaaminen.

  11. Ei kai kukaan istuvan hallituksen ministeri ole ääneen sanonut, että työttömyys johtuu laiskuudesta. Mutta johtopäätös sellaisesta ajattelusta on aika ilmeiseti johdettavissa hallituksen työllisyyspolitiikasta. Pääsääntöisesti se perustuu työttömien etuuksien heikentämiseen ja velvotteiden lisäämiseen. En yhtään epäile, etteikö se olisi saanut ihmisiä aktivoitumaan työnhaussa ja siten tavoitetta on saavutettu. Mutta samalla on rangastu niitä, jotka eivät ole onnistuneet – syystä tai toisesta – työllistymään.
    Sen sijaan työnantajille ei aseteta työllistämisvelvotteita heidän etuuksiaan parannettaessa eikä esimerkiksi vastineeksi yritystuista.

    1. Eero, me yritämme sekä lisätä työnhaun velvoitteita että alentaa yritysten rekrytointikynnystä eli lisätä yritysten rekrytointihaluja. Jälkimmäinen on hankalaa, koska ammattiyhdistysliike yleensä vastustaa kaikkea mitä toimii.

      Mutta ajatus työnantajien työllistämisvelvoitteesta perustuu mielestäni koknaan ajatusvirheeseen. Yritysten ”lajityypillinen” käyttäytyminen on voittojen maksimointi, ja voittomotiivi on se, joka nostaa elintasoamme ja vie ihmiskuntaa eteenpäin. Työllistämisvelvoite tarkoittaisi paitsi mahdottomia hallinnollisia järjestelyjä myös valtavaa tehottomuutta, koska ihmisiä työllistyisi tehtäviin, joissa he eivät tuota niin paljon lisäarvoa, että työllistäminen ilman velvoitetta olisi kannattavaa. Eikä tuollainen velvoite lisäisi työllisyyttä pitkällä aikavälillä, koska sitä rajoittavat joka tapauksessa työvoiman määrä ja rakenteellinen työttömyysaste. Lopputulos olisi siis tehottomampi talous (=köyhempi Suomi) ja sama määrä työllisiä.

      1. Niin, en minäkään näe merkittääviä mahdollisuuksia tai tarvettakaan työnantajan työllistämisvelvoitteelle, mutta ehkä jotain kannattai miettiä esimerkiksi tilanteissa, joissa hyviä osinkoja jakaville yritykselle maksetaan julkista tukea, jota jopa EK pitää huonona.
        Luotan myös suomalaisiin yrityksiin niin, että työllistämisvelvoite toimisi kannustimena kehittää työntekijöille kannattavaa tekemistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit