Erityisesti vasemmistolaisesti orientoituneet sosiaalipolitiikan ja politiikan tutkijat ovat tyytymättömiä taloustieteeseen ja sen saavuttamaan vaikuttavaan asemaan yhteiskuntapolitiikassa. Jotkut sosiaalipolitiikan tutkijat ehkäpä ikävöivät edelleen sitä ihanaa taloustieteellisen ajattelun ja hyvinvointivaltion rakentamisen vaihetta (n 50 vuotta sitten), jolloin julkisten hyvinvointipalvelujen kasvattaminen ja täystyöllisyyden tavoittelu ekspansiivisella finanssipolitiikalla olivat heille yhtä ja samaa ”keynesiläisyyttä” – joka sittemmin on korvautunut ikävällä ekonomistiniuhotuksella pitkän aikavälin budjettirajoituksista, rationaalisista odotuksista, rakennetyöttömyydestä ja työnteon kannustimista. Tuossa ihanassa vaiheessa taloustiede oli ikään kuin hetkellisesti napsauttanut katkaisijasta pois ”niukkuuden”, koska ikärakenne antoi tilaa kaikenlaisille uudistuksille, rationaalisia odotuksia ei vielä ollut keksitty eikä sosiaaliturva ollut vielä sellaisella tasolla että työnteon kannustinongelmat olisivat kärjistyneet.

Monet politiikan  tutkijat vierastavat puolestaan taloustieteen rationaalisen valinnan lähestymistapaa ja sen ”imperialistista” ja varsin menestyksekästä tunkeutumista muiden yhteiskuntatieteiden alueille.

Aion myöhemmin kirjoittaa näistä aiheista enemmänkin. Tässä kuitenkin kaksi pientä kommenttia hiljattaiseen ajatustenvaihtoon Jaakko Kianderin ja Heikki Pursiaisen välillä. Jaakko Kiander julkaisi  21.6. Politiikasta-verkkosivustolla taloustiedettä kriittisesti ja kielteisesti ruotivan artikkelin joka myötäili muiden tieteenalojen ”taloustiedekriitikoita”. Kiander toteaa, että finanssikriisi horjutti taloustieteen uskottavuutta, koska finanssikriisiä ei osattu ennustaa ja koska se osoitti vääräksi taloustieteilijöille tyypillisen olettaman talouden tasapainohakuisuudesta.  Kiander myötäili kirjoituksessaan myös niitä taloustieteen kriitikoita, joiden mukaan rationaalisen valinnan oletukset eivät päde inhimillisessä käyttäytymisessä ja taloustiede on siksi hakoteillä.

Heikki Pursiainen vastasi MustRead-palstalla (ilmaiskirjoituksessa, suosittelen) Kianderin kriitiikkiin ja puolusti taloustiedettä.

Olen pääosin Pursiaisen kanssa samaa mieltä enkä toista tässä hänen argumenttejaan, joihin jokaisen on helppo tutustua. Haluan tässä lyhyessä blogauksessani kuitenkin tuoda esille kaksi lisänäkokohtaa, joista toinen antaa tukea Kianderin väitteille ja toinen ei.

Tuudittauduimmeko ideologiseen turvallisuuden tunteeseen?

Ensimmäinen pointtini koskee sitä, etteivät taloustieteilijät ennustaneet finanssikriisiä. Tämähän on usein poimittu osoitukseksi taloustieteen kelvottomudesta. Pursiainen on tietenkin oikeassa todetessaan, että suhdannekäänteiden ennakoimattomuus on taloustieteen nimenomainen tulos, joka ei hetkauta talousteorian ydintä, vaan pikemminkin tukee sitä. Jos tietäisimme, että pörssikurssit laskevat ensi vuonna kun taantuma alkaa, kurssit laskisivat jo nyt, heti. Vapaa markkinatalous siis ennustaa itse itseään, aivan kuten talousteoria opettaa.

Kianderin kritiikki ei mielestäni tältä osin ole kuitenkaan aivan hakoteillä. Pursiainen on toki oikeassa todetessaan, että finanssikriisin ennakoimattomuus ei hetkauta talousteoriaa tai akateemista taloustiedettä. Taloustieteen ulkoisten kriitikoiden näkökulmasta on kuitenkin ainakin jossain määrin perusteltua lukea ”taloustieteeseen” myös sen käytännön sovellutukset eli se teknokratia, jolla talouspolitiikkaa taloustieteestä käsin perustellaan. Tässä laajemmassa mielessä ”economicsia” ovat myös virkamiesten ja ennustelaitosten kannanotot ja niiden varaan nojautuvat päättäjä- ja kansalaiskeskustelu. Ne heijastavat väljemmin sitä tiedollista muodostumaa, jota taloustiede tukee ja ehdollistaa ja perustelee.

Ja minusta on kiistatonta, että vuosituhannen vaihteen jälkeen ekonomistikunta suhtautui yleisesti aivan liian huolettomasti markkinatalouden epävakausilmiöihin. Tähän huolettomuuteen myötävaikutti varmaankin DSGE-mallien (dynaamis-stokastisten yleisen tasapainomallien) parissa tapahtunut tekninen edistyminen. DSGE-malleissakin kuitenkin pääosin vain oletettiin täydelliset rahoitusmarkkinat, joilla kaikki voivat suojautua riskejä vastaan ja toteuttaa säästämissuunnitelmiaan, ilman että näitä markkinoita varsinaisesti mallitettiin.

Ehkä myös kylmän sodan lopputulos mutkan kautta valoi turhaakin itsevarmuutta sen suhteen, että markkinatalous toimii hyvin. Tällaisen älyllisesti laiskan suhtautumisen saattoi aistia monessa yhteydessä, enkä väitä olleeni sille itsekään immuuni.

Siksi ne äänet, jotka varoittivat finanssikriisin mahdollisuuksista, jäivät lopultakin liian yksittäisiksi. Totta kai heitä oli. Luin toki itsekin Wynne Godleyn kirjoituksia, samoin kuin FT:n Martin Wolfin, ja muistelin Minskyn kirjoja joihin olin perehtynyt Suomen pankkikriisin yhteydessä. Intian keskuspankin johtajaksi sittemmin nimitetty Raghuram Rajan varoitti Jackson Hole -puheessaan vuonna 2005 todennäköisestä romahduksesta. Silti ekonomistikunnan yleinen tunnelma oli aivan liian huoleton ja itsekritiikki on paikallaan.

Voidaan toki väittää, että huolettomuus oli enemmänkin laajan ekonomistikunnan kuin akateemisen taloustieteilijäyhteisön ominaisuus. Silti monet arvostetutkin akateemiset makro- ja rahatalouden tutkijat tukivat huolettomuutta — muistaakseni esimerkiksi Frederick Mishkin ja Richard Portes (en nyt lomalla viitsi lähteä tarkistamaan kaikkia näitä puheenvuoroja).

On myös jossain määrin makuasia tai keskusteltava mielipidekysymys, mitä kaikkea luetaan ”taloustieteeseen”. Heikki Pursiainen on taloustieteellisen tutkimuslaitoksen ja yliopistoyhteisön kasvatti, ja hän voi aivan perustellusti nähdä ”taloustieteeseen” kohdistuneet syytökset kohtuuttomina. Toisaalta ymmärrän niitäkin ulkopuolisia kriitikkoja, jotka näkevät taloustieteen vaikutuksen koko sen älyllis-teknokraatiseen tietomuodostuman kautta, joka talouspolitiikkaa perustelee ja harjoittaa, ja johon siis lukeutuvat myös käytännön ennustajat ja virkamiehet.

Ehkä tätä tarkastelujoukon eroa voisi verrata siihen, miten eri tavalla kristinusko tai kristillinen kulttuuri voidaan käsittää. Teologille kristinusko on ensisijaisesti Raamatun kirjoitusten rakkauden sanomaa. Siirtomaa-ajan kolmannen maailman asukille kristillinen kulttuuri taas saattoi ilmetä julmana riistona tai pakkokäännyttämisenä.

Onko suhdanneymmärryksemme lainkaan karttunut?

Kianderin toinen väite on, että suhdanteita koskeva tieto ei ole kohentunut ja että nyt käydään samoja väittelyjä kuin 1930-luvulla. Tästä olen eri mieltä. Suhdanteista ja finanssikriiseistä ei varmaankaan koskaan päästä eroon, koska talous on ovelien yksilöiden välistä peliä, jossa avoimen yhteiskunnan valtiovalta ei (onneksi) voikaan olla kaikkia muita viisaampi. Mielestäni on silti ilmeistä, että finanssikriisi kohdattiin nyt tavalla, joka on ollut verrattomasti viisaampi kuin maailmansotien välisenä aikana. On aivan ilmeistä, että viime vuosisadan kokemukset ja nimenomaan Keynesin opit myötävaikuttivat siihen, miten finanssikriisi kohdattiin — eli keskuspankkien poikkeuksellisen löysään, improvisoituunkin politiikkaan. Tässä oltiin selvästi viisaampia kuin 80 vuotta sitten, ja Keynesin ajatukset ovat olleet keskeinen viisauden lähde. Päättäjille on ollut varsin selvää, että on kaikin voimin taisteltava deflaatiokierrettä vastaan. Keinot ovat olleet kotikutoisia ja kokeilevia, mutta perusajatus on ollut hyvä.

Kianderilla saattaa olla kritiikissään myös mielessä se, että finanssipolitiikka ei ole ollut Euroopan Unionin maissa riittävän keveää. Sitä tukevia unionitason budjetti-instituutioita ei kuitenkaan ole olemassa. Lisäksi Euroopan maiden finanssipolitiikkaa rajoittaa nähtävissä oleva väestön ikääntyminen aivan eri tavalla kuin 80 vuotta sitten, ja eri tavalla kuin USA:ssa, jonka väestöennusteet ja siirtolaisten vastaanottokyky ovat tyystin toisenlaisia. Nämä näkökohdat unohtuvat säännönmukaisesti EU-maiden finanssipolitiikkaa kritisoivilta USA:n liberaalikeynesiläisiltä.

 

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 6 kommenttia

6
  1. Kiitos mainiosta kirjoituksesta. Olen samaa mieltä siitä, että finanssikriisien ennustaminen ei ole kovin relevantti kritiikin pohja, ja mielestäni osut juuri asian ja ongelmatiikan ytimeen todetessasi, että täältä taloustieteen oppituolien ulkopuolelta ongelma on enemmän talousajattelun käytössä teknokraattisen (ja useimmiten hyvin tietyllä, yritysten ja varakkaiden etuja myötäilevällä tavalla teknokraattisen) politiikan oikeuttajana. Juuri tästä ovat kirjoittaneet esim. ekonomisti Noah Smith termillä “Econ 101ism” ja James Kwak kirjassaan “Economism.”

    Tällä hetkellä hyvin monen etenkin luonnontieteellisestä näkövinkkelistä maailmaa katsovan mielestä on olemassa ilmeinen uhka siitä, että sama huolettomuus, joka osaltaan johti vuoden 2008 kriisiin, vallitsee myös taloustieteen, talouspolitiikan harjoittajien ja talouspuhetta käyttävien teknokraattien suhtautumisessa lajimme ja sivilisaatiomme säilymisen vakavasti vaarantaviin ympäristökriiseihin.

    On olemassa vahvoja perusteita epäillä, että esimerkiksi talousteknokraattien useasti esittämät ilmastonmuutoksen kustannuksia laskevat mallinnukset systemaattisesti aliarvioivat kustannuksia ja riskejä. Itse olen väitöskirjatutkimukseni perusteella ryhtynyt epäilemään, että optimistiset ajatukset sopivien ratkaisujen löytymisestä kunhan vain ympäristötuhojen hinta saadaan hilattua riittävän ylös saattavat olla toivottoman naiiveja unohtaessaan valtasuhteiden merkityksen ja sen, että merkittävää valtaa käyttävien yritysten ja rikkaiden lyhyen tähtäimen intressit eivät mitenkään välttämättä ole yhteneviä ihmisten enemmistön tai elinympäristön säilyttämisen kanssa.

    On myös mielestäni perusteltua kysyä, miten hyvin taloustieteessä suosittu tapa ajatella riskejä – vaikutukset x todennäköisyys – sopii ajattelun pohjaksi silloin, kun vaikutukset voivat olla eksistentiaalisia eli periaatteessa äärettömän suuria. “Normaalien” ei-eksistentiaalisten riskien käsittelyyn syntynyt, optimointia ja “tehokkuutta” korostava ajattelu ei välttämättä sovi tällaisten kysymysten käsittelyyn ollenkaan, tai ainakin se saattaa hyvin lisätä riskejä esimerkiksi vastustamalla vahinkojen välttämiseksi aloitettuja toimia teoreettisesti epätehokkaina. Tästähän on viljalti näyttöä: 13 vuoden kokemuksella ympäristökysymyksistä uskallan väittää, että katsotaan sitten käytännössä mitä tahansa ympäristövaikutusten vähentämiseen tähtäävää politiikkaa, niin vastustajien eturivistä löytyy melkein varmasti vähintään muutama taloustieteilijä tai talousajattelun sisäistänyt teknokraatti.

    Tässä asiassa on nyt taloustieteellä ja sen harjoittajilla suuri vastuu, ottaen huomioon juuri taloustieteen suosion ja menestyksen. Jos nykyinen, yhden finanssikriisin liikkeelle potkaisema taloustieteen kritiikki vaikuttaa kovaääniseltä, odottakaapa vain mitä seuraa jos emme kykene estämään esimerkiksi tropiikin muuttumista ihmiselämälle sietämättömäksi – mikä vaikuttaa nykymenon perusteella vähintään mahdolliselta, ellei peräti todennäköiseltä.

    1. Riskien arviointi on kaikessa , ei täysin analyyttisesti (kausaalisesti) arvioitavassa toiminnassa oleellista. Siihen kannattaa talouden ennustamisessakin panostaa. Myös mallintamisessa. Yhtälö riski * vaikutus voi olla ihan oikea jos kyse on simulointimallista jossa haetaan todennäköisyyksiä eri skenaarioille. Eihän tämäkään lähesteminen ole olkenkaan uutta, pikemminkin 1920 -luvulta. Mutta ei sitä sovi unohtaa. Pakko verrata tilannetta Einsteinin ja Bohrin keskusteluun suhteellisuusteoriasta ja kvanttiteoriasta. Tästä kommentista jo voi päätellä etten ole taloustieteilijä

  2. Vain finanssikriisin aiheuttamaa taloustieteen kritiikkiä kommentoidakseni, kriisin päädrivereinä oli kriisien historiassa pääosissa esiintyvät “usual suspectit”, kiihtynyt inflaatio ja äärimmilleen virittyneet varallisuusarvot. Tuskinpa olisimme jatkaneet montaakaan vuotta 2008 jälkeen ennen näiden taloustieteen hyvin tuntemien tekijöiden aiheuttamaa taantumaa.

    Taantuman magnitudin omalle tasolleen vei spekulatiivinen ahneus, jolla on enemmän tekemistä psykologian ja huonon politiikan aiheuttamien tuhoisten ristiinkytkentöjen kanssa. Koska taloustiede on ulottunut menestyksekkäästi muille tieteenaloille, on luontevaa että sen ristiksi laitetaan myös sellaisia negatiivisia ilmiöitä joita muut tieteenalat seuraavat tarkemmin.

    On toki toivottavaa, että taloustieteen piirissä aktiivisesti seurataan ja spekuloidaan seuraavan taantuman heikkoja signaaleja sekä mahdollisia syitä, mutta kritiikki olisi osuvampaa, jos kriisi olisi syntynyt taloustieteeseen nojaavien päätöksien takia.

    Viime kriisissä tehtiin Yhdysvalloissa ideologinen ratkaisu että jokaisen on luottokelpoisuudesta riippumatta saatava omistusasunto, ja Euroopassa ideologinen ratkaisu olla piittaamatta Etelä-Euroopan talouksien heikkouksista euroa sorvattaessa. Jos seuraava kriisi syntyy esimerkiksi keskuspankkien määrällisestä elvytyksestä, joka on selkeä talouspolitiikkaan nojaava ratkaisu, on taloustieteen kritiikki kriisin syypäitä etsiessä osuvampaa.

  3. Hei Juhana,

    Hyvä kirjoitus. Pari kommenttia. Ennen kriisiä käytössä olleet ennustemallit eivät olleet yksipuolisesti valtavirtaperusteisia (DSGE). Monet ennusteita tuottavat instituutiot – esim. SP – käytti ja käyttää eri tyyppisiä malleja ennustetyössä. Kyse on maalliperheestä, joka sisältää puhtaasti ekonometrisia malleja, puolirakenteellisia malleja ja tiukasti dynaamiseen makoteorian perustuvia rakenteellisia malleja. Tämä seikka jo yksin tekee haasteelliseksi sen, miten selvästi taloustieteeseen kohdistunut kritiikki on tulkittava pääsääntöisesti tiettyyn koulukuntaan kohdistuvaksi kritiikiksi. Kuten sanot kirjoituksessasi, kriisiä edeltävät kriittiset äänensävyt talouskehityksen luonteesta olivat kovin vähissä. Raju Rajan oli merkittävin poikkeus, jonka varoitukset ammuttiin alas V. 2005 Jackson Holen symposiumissa mm. Larry Summersin suulla.

    Itse pidin esitelmän taannoin mediaan edustajille, missä totesin, että makroeonomistit – minä ml. – tulkitsemme vuosituhannen alun makrodatasta virheellisesti: matalin korkojen ja nopean kasvun periodi ei indikoinutkaan makroriskien pienentymistä, vaan sitä, että monet taloudet kehittyivät epästabiililla uralla. Ragu – jota arvostan suuresti – summarisoi nämä ex post tulkinnat elegantisti earlier on.

    Akateemisellakin puolella tapahtui paljon: mm. Chris Sims – jonka ajatteluun kannattaa tutustua laajemminkin – kritisoi rahapolitiikan käytössä olevia malleja (mm.) V. 2006 kirjoituksessaan ”Improving Monetary Policy Models”. Viesti on yleisempi kuin mitä otsikko indikoi.

    Minusta Larry Christianon kommentissa on murunen totuutta: Meidän ei tulisi kritisoida (DSDE) malleja sinänsä, pikemminkin sitä, miten rakennamme näitä (so. mitä oletuksia teemme). Emmehän kritisoi kynää siitä, mitä kirjoitamme.

  4. Hyvä keskustelu aiheesta Radio1:ssä! Tärkeitä huomioita viestinnän ja mediaympäristön haasteista. Tutkijat ja poliitikot joutuvat sopeutumaan mutta voivat myös hyödyntää olosuhteita olematta silti populistisia.

  5. The Lehman Trilogy tuli Lontoossa näyttämölle viime viikolla ja jokseenkin haltioituneet arviot kerkesin lukea Economistista ja Guardianista. Teatteri on -heidän wellfare tai keynespolitiikkansa Kansallisessa betonikolossissa ja näyttämöllä Lyttelton. Stoori ja esitys pitää kai paljon puhetta, vain kolmella näyttelijällä kun 3 ja puoli tuntia vedetään. Taidan silti mennä jos löydän tekstin millä prepata itseäni. Voi se tulla Finnkinon teatteritapahtumiin. Niissä usein sama vika: liikahienoa engelskaa juntin seurata.

    Lehman veljekset tulivat Baijerista USAan 1844. Alkoivat karjakaupan ja kohta puuvillan. Omilla seteleillä toimiva pankki tuli vuoroon. Se oli siis oman velkansa kaupitsemista -mikä käy luotettavalta. Heiltä siis 15.9.2008 saakka. Dick Fuldhan se oli viimeinen pomo joka uskoi vuorenvarmasti että too big to fail. Ja perustellusti mutta Hank Paulson ja Bush eivät kärsineet pelastaa. Oli jo niin paljon pantu valtion rahaa elokuusta 2007 lähtien (ensimmäiset muuten EKP:stä Ranskan BNP:n ilmoitettua ettei maksa takaisin sijoittajilleen parista US rahastosta heidän panoksiaan). Siitä se läksi ja Northern Rock Englannissa tallettajajoneineen kertoi asian kaikelle maailmalle. Vuoden kesti kunnes paniikki eli Minsky moment iski tulta myrskytuuli kulona.

    Vaikeata oli seurata, mutta Hankenilta hain ilmaislehteä Wall Street Europaa ja Financial Timesia hotellien lobbeista ja olipa niitä joinakin aikona Otaniemen kirjastonkin aulassa napsia kainaloon. Enää ei Hankenilla ole kuin vaijerissa tietokone ja minulle ihan mahdoton. Enkä ole kenenkään nähnyt sitä syliinsä ottaneen. Enpä usein poikkeakaan.

    No toinen Paulson, John kyllä tiesi subprime kriisin iskevän ja teki miljardeja itselleen mistä voi laskea että hedge fundinsa muu jengi kiskoi noin viisinkertaisesti enemmän. Olisiko Kianderin Ilmarinen ollut mukana ? No ei takuulla.

    Interbank systeemihän siinä jäätyi eli raha ja rahakauppa ja kohta oikea konkreettinenkin kauppa tyssäsi. Se potkaistiin väkipyöräveivillä käyntiin, ryypyllä. Tarpia tärpättiä pantiin peliin 700 mrd dollaria (Obama kahvoissa tammikuu 2009) ja GM ja Crysler pelastettiin -tai takemmin niiden finanssi- mm. asiakasrahoituspuolensa. Hank Paulson ex-Goldman Sachs toimitusjohtaja kertoo Jeff Immeltin GE usein soitelleen että rahat loppuu.

    Kun osakepörssi rassasi eläketurvaa, oli konsensus pelastustoimista yleinen ja kurssit ja palautuivat ja jatkavat tänä päivänä nousuaan. Moni sanoo että meni hyvä kriisi hukkaan. No, uutta pukkaa omaisuudenhoito puolelta?

    30-luvulla ei tilaisuutta pukea kapitalismi uuteen kuosiin hukattu fasismin ja kommunismin houkutellessa työläisiä joilla jo oli äänestysoikeus. Saatiinkin sosiaalidemokraattiset vuosikymmenet. Progressio ja perintöverotus, pääluottamusvalta työmaille jne. meni överiksi. Asia piti korjata.

    On monta konkreettista vaihetta erotettavissa kuinka pankkien ja finanssien annettiin irrota Roosevelt pidäkkeistään ja heittäytyä taas uusiin karuselleihin. Eikä vain hevoskiertona kääntää hyvinvointisorveja.

    Jos vain sanoa laukaisisi että keskuspankkikoron sijalle tuli helibor meillekin heti kohta 1987 ja valuuttathan ylittivät rajat Thatscherin toimesta 1979 (oli City jo heti kohta sodan päätyttyä yrittänyt mutta IMF Amerikka työnsi takaisin). Interbankhan tästä tuli ja pankit tekivät paitsi kukin omasta puolestaan, myös sullemulle systeeminä ylettomästi maksuvälineitä.

    Niille saatiin käyttöä johdannaisista joille Reagan näytti vihreätä. Luin Escape to future by Leo Melamed. Hän osallistui Chigagon yliopistoilla ilta- ja lounasseuroihin. Mies oikeastaan laajensi jo Lehman Brothersin karjapörssin derivaattoja korkoihin valuuttoihin kun Bretton Woods räjähti Nixonin toimesta 1971. Ranskalainen tykkivene jo purjehti noutamaan Fort Knoxista omia kultavarantojaan kuten sovittu oli 1944 Keynesin johdolla.

    Yksi merkkipaalu 1990-luvulla oli saada investointi eli rahakauppa takaisin tavallisiin pankkeihin. Yllyke oli Euroopan universaalipankkien kuten BNP tai Deutsche meno Amerikkaan etulyöntivaltteineen ja näille subprimejen valtaisat jälkimarkkinat Saksan kunnallisissa säästöpankkeissa ja osavaltiotakuisissa landesbankeissa.

    Ihan oikeatkin investointipankit kuten Lehman itse ja Goldman Sachs siirtyivät parthner vastuunkannosta rajoitetun vastuun piiriin osakeyhtiöiksi Ltd. Näiden sijoittajat panivat vastaan että ottaisivat liikoja riskejä ja pelaisivat omien pomojensa pussiin. Oikeassa olivat. Näitä sijoittajia oli myös Ilmarinen. Tuskin tajusi meiningeistä mitään. Tuolloinkaan. Paitsi Kojamosta ja muusta Aravasta, amerikaksi muuten Fannie ja Freddie kunnes kotitalorahoitus levisi huonompiinkin perheisiin. Ei valtion takuulle (new deal perua) mutta credit default swaps luottovakuutuksina. Huonoissa lainoissa paksummalti korkoa välikäsille. Siitä kiima. Morganhan CDS:än keksi. Älysi jättää itse käyttämättä paitsi asiakkaille myynnissä.

    Lehman vakuutti niillä omia arvopaperistamisista ylijääneitä varastojaan ja huonosti kävi. Innovaatiota ja social/financial engineeringiä tuli kuin mutaatiota ja joku valloitti usea kuihtui. Luomistyötä. Jumalan myllyt, tiesi Lloyd Blankfein GS, naurettava kuten trummppikin ?

    Ei 2008 tullut yllätyksenä valtiastahoille muistapa mitä Citigroupin Charles Prince lausui heinäkuulla 2007 että pakkohan tässä on tanssia kun soitto soi. Syksyllä 2007 oli pääjohtaja jo vaihdossa. Eivät asiat US oppineidenkaan piirissä olleet ylläreitä, sillä olihan näistä oireilmiöistä ja vaaranpaikoista merkkejä teksteissä ja puheenvuoroissa jos kohta vähän katveessa, joo niinkuin varjopankeissa.Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!