Juhana Vartiainen

Lopetetaan puhuminen ”liukumasta”!

Suomessa on vanhastaan ajateltu, että palkkoja ohjataan kollektiivisilla, työehtosopimuksissa sovituilla yleisillä palkankorotuksilla. Tämä on ollut työehtosopimuksia solmivien ammattiliittojen ja työnantajaliittojen itsetuntoa ja hyödyllisyyden tunnetta pönkittävä ajatusmalli. Se juontuu myös perinteisestä valtiojohtoisesta kasvustrategiastamme toisen maailmansodan jälkeen sekä korporatiivisesta talouspoliittisesta kulttuuristamme. Monet suomalaiset näyttävät ajattelevan, että järjestöt ja valtiovalta voivat yhteisillä välipuheilla mielin määrin muutella eri väestöryhmien suhteellisia palkkoja.

Tällainen ylenpalttinen yhteishyvän voluntarismi leimaa vaikkapa tasa-arvokeskustelua, jossa monet toivovat jonkinlaista yhteistä sopimusta naisten palkkojen korottamisesta. Toive taitaa jäädä turhaksi, varsinkin kun vuoden 2007 sairaanhoitajakorotusten jälkeen näimme, miten lopulta kävi: samat korotukset levisivät koko kenttään ja kansantalouden työllisyys ja kilpailukyky kärsivät.

Monet ajattelevatkin, että suhteellisten palkkojen muuttaminen on meillä mahdotonta ja ristiriidassa uuden palkkojen vientinormin kanssa. Se ei ole suinkaan mahdotonta, mutta muutosten alustana ei voi toimia kollektiivinen sopimusjärjestelmämme, joka levittää korkeimmat korotukset aina koko kenttään. Sen sijaan ne tehdään parhaiten markkinamekanismin kautta. Jos päiväkotien tai sairaaloiden palkat ovat liian alhaisia, riittää, että sairaaloille ja päiväkodeille annetaan enemmän varoja, jolloin ne kykenevät kilpailemaan työvoimasta ja niiden palkat nousevat yksilö- ja talokohtaisesti — ja ilman että yhdenkään työmarkkinajohtajan tarvitsee harmitella että naapuriliitto on näkyvästi neuvotellut korkeammat korotukset.

Samasta kollektivistisesta perinteestä juontuu se, että työehtosopimusten määräämien yleisten palkankorotusten ylittävä palkkaindeksin tai ansiotasoindeksin nousu on ristitty meillä ”liukumaksi”. Termi antaa kuvan jotenkin holtittomasti liukuvasta palkasta, jonka pitäisi jossain paremmassa ja jämptimmässä maailmassa olla työehtosopimusten täydellisessä kontrollissa.

Tällainen kuva palkanmuodostuksesta on kuitenkin perin juurin väärä etenkin nykymaailmassa. Se on sitäpaitsi ollut väärä aina, myös viime vuosisadalla. Pohjoismaiset työehtosopimukset eivät koskaan ole olleet keskusjohtoinen suunnitelmatalousinstrumentti eivätkä ne koskaan ole kokonaan syrjäyttäneet työmarkkinoiden vapaata ja yksilöllistä sopimusoikeutta. Jokainen työsopimus tehdään viime kädessä yksilön ja työnantajayrityksen välillä. Jos työehtosopimuksessa määrätään 3 prosentin yleiskorotus, se ei tarkoita, että kaikkien palkkoja on pakko korottaa täsmälleen 3 prosentilla. Se tarkoittaa sitä, että ammattiliitto tai työnantajaliitto eivät voi käynnistää työtaistelutoimia, jos palkkoja on korotettu 3 prosentilla. Niitä voi aina korottaa enemmän, kaikille tai joillekuille.

Niitä voi myös korottaa vähemmän, jos tästä sovitaan työpaikalla ja yksilöllisesti. Jossain määrin harmaata aluetta on siinä, voiko ammattiliitto käynnistää taistelutoimia jos paikallinen henkilöstö on mukana tällaisessa poikkeamassa alaspäin. 1990-luvun lamassa tämä oli yleistä eikä hätä lukenut lakia.

”Liukuma” sisältää  kaikki markkinaehtoiset palkantarkistukset ja palkanmuutokset, jotka muuttavat palkkojen nousun keskiarvoa. Eritoten siinä ovat mukana ne palkkojen nousut, joita syntyy kun henkilö vaihtaa työpaikkaa tai vaihtaa tehtävästä toiseen tai saa paremman palkan, koska osaamistaso ja tutkinto ovat muuttuneet. Lisäksi nykymaailmassa työehtosopimukset yksilöllistyvät, koska yritysten johtamisessa korostuvat kannustimet ja jokaisen työntekijän yksilöllinen suoritus. Palkka voi ”liukua” yksinkertaisesti siksi, että työnantaja perustellusti sopivat korkeammasta palkasta kun työntekijän tuottavuus on noussut vaikkeivat tämän havaittavat ominaisuudet olisi muuttuneetkaan.

Siksi ”liukumasta” puhuminen antaa mielestäni väärän kuvan palkkojen määräytymisestä. Yhtä perusteltua olisi ajatella kaikkia palkantarkistuksia yksilöllisinä (mitä ne viime kädessä juridisesti ovatkin), ja ajatella yleiskorotuksen olevan siihen prosessiin tuleva ulkoinen kollektiivinen ”shokki”.

Näistä syistä olisi mielestäni parasta, jos sanasta ”liukuma” luovuttaisiin. Todellisuuden kanssa paremmin sopusoinnussa oleva luonnehdinta olisi se, että puhuttaisiin palkkojen tai työvoimakustannusten noususta kokonaisuudessaan. Sen voi puolestaan jakaa kahteen mitattavissa olevaan taustatekijään:

  1. Työehtosopimusperäinen eli kollektiivinen osa
  2. Markkinaehtoinen ja rakennemuutoksiin perustuva osa

Näitä voisi lyhyesti kutsua ”tes-osaksi” ja ”markkinaosaksi”, ja ne summautuvat kokonaispalkkanousuksi. Nämä elementit eivät ole toisistaan riippumattomia, koska niiden välillä on kahdensuuntaisia ja monimutkaisia riippuvuuksia. Kumpikaan niistä ei kokonaan määrää toista. Työehtosopimusten kollektiiviset korotukset riippuvat siitä, mitä neuvotteluosapuolet ajattelevat tapahtuvan paikallisissa ja yksilöllisissä neuvotteluissa. Toisaalta yksilölliset ja paikalliset neuvottelut riippuvat siitä, millaisia kollektiivisia korotuksia työehtosopimukset määräävät.

Siis: ”kollektiivinen osa” ja ”markkinaehtoinen osa”. Mitä mieltä, arvon ekonomistikunta?

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!

Mitä mieltä sinä olet?

2 kommenttia artikkeliin Lopetetaan puhuminen ”liukumasta”!

  1. Juha Sarkio sanoo:

    Termit muuttuvat juu mutta itse asia on täysin sama kuin ennenkin. Kannatan ideaa petiaatteessa mutta mikä tuossa oikeasti muuttuisi ?

  2. Jore sanoo:

    Liukumaa syntyy myös siitä kun yksilön palkka nousee esimerkiksi tehtävän muuttuessa vaativammaksi, suorituksen parantuessa tai työyhteisön saavuttaessa tulostavoitteet.

    Myös näistä on yleensä sovittu työehtosopimuksissa. ”Kollektiivinenosa” ei kuvaa tätä liukuman aluetta, koska se riippuu myös yksilöistä, vaikka perustuukin Tesseihin.

    Jos liukuma-käsitteestä luovutaan pitäisi ottaa kolmaskin termi kuvaamaan tätä palkkojen nousun osuutta.