Juhana Vartiainen

EU-elvytyspaketti: EU ja suomalainen laillisuusajattelu törmäävät

EU-elvytyspaketin poliittinen prosessi on käynnissä Suomen eduskunnassa. Valtiovarainvaliokunta antaa lähipäivinä mietintönsä, minkä jälkeen päätöksestä äänestetään vaikeutetussa kahden kolmasosan äänestyksessä. Kysymys on mitä mielenkiintoisin, ja vaikka sen yhteydessä lentelee haukkumasanoja ja rumaa poliittista retoriikkaa, uskon tämän keskustelun olevan puhdistava ja opettava. Se tuo päivänvaloon tosiasioita ja arvoja, jotka on syytäkin käydä läpi. Koetan tässä kirjoituksessa tuoda esiin näkökohtia, jotka ovat jääneet liian vähälle huomiolle.

Brysselissä kokoontunut Eurooppa-neuvosto pääsi viime kesänä sopuun EU:n elpymispaketista, jonka ilmoitettu tarkoitus oli vauhdittaa jäsenmaiden talouksia ja elpymistä koronaviruksen seurauksista. Siihen sisältyvät EU:n monivuotinen rahoituskehys vuosille 2021-2027 sekä varsinainen 750 miljardin euron elpymisväline (hieman mahtipontisesti ristitty ”Next Generation EU”:ksi).  Elpymiskokonaisuus on ennen kaikkea polittisen yhteistyökyvyn näyte, mutta se on oikeasti tärkeä useille koronasta kärsineille EU-maille. Lisäksi se on liitetty unionin omaan muuhun budjettiin, yhdeksi kokonaisuudeksi. EU onnistui tässä kriisissä toimimaan ainutlaatuisen nopeasti.

Rahoitusmarkkinat ovat ottaneet paketin myönteisesti vastaan. Suomelle siitä ei silti ole kovin merkittävää suoraa taloushyötyä, kuten eduskunnan valiokuntien saamista analyyseistä (m, Juha Tervala on näitä analyysejaan jo julkistanutkin) ilmenee. Suomen käyttöön tuleva rahoitus on noin 2 miljardia euroa, ja samalla syntyy vastuu noin 6 miljardin euron velkaosuudesta, joka lankeaa maksuun vuodesta 2028 alkaen. Toisaalta hyötyjä ja haittoja ei edes kannata vertailla tällaisilla suorilla saannoilla ja vastuilla, koska finanssipoliittisen elvytyksen hyödyt ovat aina pääosin välillisiä eikä muodollisella päätöksentekijällä ole ratkaisevaa merkitystä.

Elpymispaketti liitettiin asiallisesti koronakriisiin, mutta se  heijastelee myös laajempaa talouspoliittisen ajattelun muutosta aktiivisemman finanssipolitiikan suuntaan, pitkään jatkuneen rahapolitiikan narulla työntämisen jälkeen. Sitä edesauttaa myös ilmastopolitiikka, jonka nähdään edellyttävän suuria julkisia investointeja. Kaikki nämä tekijät — koronavirus, makrotaloudellisen ajattelun muutokset sekä ilmastopolitiikan poliittinen tilaus — ovat syöneet 1990-lukulaisen konservatiivisen talousajattelun pohjaa ja siirtäneet taloudellisen oikeaoppisuuden kohti keynesiläistä finanssipoliittista aktivismia. Koronakriisi oli viimeinen tekijä, joka sysäsi unionin uuteen toimintatapaan. Toisin kuin finanssikriisi, korona oli kaikkia kohdannut samalla tavalla kohdannut yllätys, joka ei valikoinut uhrejaan sen mukaan, miten vastuullista taloudenpitoa oli aiemmin harjoitettu.

Elpymiskokonaisuus ja siihen kuuluva rahoituskehys on ratifoitava jokaisessa jäsenmaassa, koska se luo unionille uusia toimivaltuuksia. Unionin näin merkittävä velkaantuminen on merkittävä askel. Olen aiemmassa blogikirjoituksessani punninnut paketin hyötyjä ja haittoja. Vaikka näen hyvänä eurooppalaisen toimintakyvyn vahvistumisen, enkä suhtaudu kielteisesti suurempaan unionitalouteen, pidän laajaa yhteistä velanottoa arveluttavana niin kauan kuin ei ole selvästi palattu jokaisen jäsenmaan vastuuseen omasta julkistaloudestaan eli no bailout -periaatteeseen. Pelkään myös, että nyt luotu yhteislainalla rahoitettu avustussiirto jäsenmaille heikentää jäsenmaiden vastuullisen finanssipolitiikan kannustimia. Jos odotetaan unionin tulevan velanhoidossa apuun, päättäjillä on suuri kiusaus lisätä velkaa vastuuttoman paljon, ja moni unionimme jäsenmaa on jo valmiiksi kestämättömän finanssipolitiikan uralla (kuten myös Suomi). Uniomme hyvä kehityspolku sisältää minunkin mielestäni suuremman yhteistalouden, mutta sitä olisi edistettävä miettimällä, mitä oikeita tehtäviä — kuten yhteinen puolustus — unionilla voi olla.

Talousvaliokunnan asiantuntijakuulemisessa on noussut selvästi esiin se, että paketin kaatuminen olisi kuitenkin kaikkein suurin riski. Euroopan taloudellinen elpyminen on vielä hauraalla pohjalla, ja elpymispaketti on markkinoilla tulkittu toimintakyvyksi, jolla unionia autetaan elpymään. Paketti luo uskottavuutta heikkojen maiden kykyyn selvitä talouskriisistä. Jos paketti kaatuisi, odotukset muuttuisivat epävarmemmiksi ja talouskasvu olisi vaarassa. Kansallisesti päätettäviin määrärahoihin on liitetty laaja joukko ehtoja, joilla koetetaan estää rahan valuminen pelkkään edunvalvontaan. Eduskuntaryhmämme Elina Valtonen (ent. Lepomäki) on myös kiinnittänyt huomiota siihen tosiasiaan, että olemme jo eurojärjestelmän kautta mukana huomattavassa taloudellisessa yhteisvastuussa. Siihen verrattuna elpymisväline on lopultakin pieni tekijä.

Lisäksi Suomella on pelissä turvallisuusulottuvuus. Kun Venäjä käyttäytyy aggressiivisesti, emme halua olla se maa, joka yksin kaataa sovitun elpymisvälineen. Siksi minun ei ole kovin vaikea kannattaa elpymisvälinettä, vaikka olen erittäin tietoinen sen ongelmista unionin taloudenpidolle. Huoltani lisää se, että paketin neuvotellut Marinin hallitus ei vaikuta olevan pitkän aikavälin taloudenpidon vastuun ongelmista lainkaan huolissaan. Huolia lisää myös se, että aika arvovaltaisiltakin poliitikoilta ja viranomaisilta tulee signaaleja siitä, että elpymisväline ja yhteisvelka ovat vasta ensi askelia laajemman yhteistalouden polulla. Tätä on esitetty Euroopan keskuspankin piiristäkin. Monet ekonomistit kannattavat myös ajatusta, koska he näkevät rahaliiton tarvitsevan yhteisen finanssipolitiikan. Tämä näkökanta on tyypillinen anglosaksisille akateemisille ekonomisteille.

Kuilut: Suomen ja Keski-Euroopan välillä ja Brysselin ja parlamenttien välillä

Kun seuraa eurooppalaista poliittista keskustelua elpymisvälineestä, huomaa pian, että siihen suhtaudutaan Keski-Euroopan maissa paljon myönteisemmin kuin Suomessa Myös muissa Pohjois-Euroopan maissa suhtautuminen on huolettomampaa tai suorastaan välinpitämättömämpää kuin meillä. Saksassa, Ranskassa ja Itävallassa iloitaan syvemmästä talousyhteistyöstä eikä suhtauduta torjuvasti ajatukseen Italian tukemisesta. Tämä koskee myös talouspoliittisesti konservatiivista Saksaa, jossa olisin odottanut nousevan suurempia poliittisia protesteja yhteisrahan käytölle. Ehkä kysymys on maantieteellisestä etäisyydestä. Mutta myös muut pohjoismaat ovat lähinnä välinpitämättömän huolettomia Suomeen verrattuna.

Myös Euroopan parlamentin puolueryhmittymät suhtautuvat huomattavan myönteisesti elpymisvälineeseen sekä ylipäänsä laajenevaan yhteistalouteen. Tämä koskee sekä Kokoomuksen eurooppalaista puolueryhmää EPP:tä että sosialistien PES:iä. Minusta näyttää siltä, että Brysselin parlamentin poliittinen kulttuuri elää eri maailmassa ja pidemmällä yhteisessä taloustulevaisuudessa kuin kansalliset parlamentit. Tämä ajatusten kuilu ei ole vain minun havaintoni, vaan moni meppi on vahvistanut minulle keskustelussa saman.

Suomessa esiin nostetut kauhukuvat ”tulonsiirtounionista” ovatkin eurooppalaisen keskustelun valossa yliampuvia. Pitkän aikavälin taloudenpidon vastuun huolia ei muuallakaan kielletä, mutta niihin suhtaudutaan rauhallisesti. Minä en usko, että Merkelin ja Macronin kaltaiset rationaaliset talouspäättäjät oikeasti haluaisivat pysyvää tulonsiirtojen mekanismia kohti Etelä-Eurooppaa. Luotan eurooppalaisiin demokratioihin. Italiakin alkaa todennäköisesti parantaa suoritustaan. Italian pääministeri Mario Draghi ymmärtää Italian talouden ongelmat ja uskon hänen käyttävän elpymispaketin ehdollisuuksia rakenneuudistusten edistämiseen. On turha odottaa tuloksia kovin nopeasti, mutta suunta on oikea. Draghi tuki EKP:n johdossa päätöksillään taitavasti euroaluetta finanssikriisissä, ja nyt hänen kykynsä ovat parhaassa mahdollisessa käytössä Italian johdossa.

Paketin vastustus on myös laillisuusfundamentalismia eikä pelkkää ”populismia”

Euroopan populistiset nationalistipuolueet vastustavat kiivaasti elpymispakettia, ja se on johdonmukaista puolueilta, joista monet haluaisivat purkaa koko unionin. Mutta populismisyytös lentää Suomessa nyt liian herkästi. Suomessa elää myös voimakasta vastustusta, joka ei ole ”persuilua” vaan laillisuusajattelua, ehkä ylikorostunutta, mutta laillisuusajattelua kuitenkin. Suomi on legalistinen, lakiin ja oikeusprosesseihin uskova maa, enemmän kuin mikään muu maa, jonka politiikka ja yhteiskuntaa tunnen. Tiukalle laillisuusmiehelle ja -naiselle elpymispaketti sisältää eittämättä kauneusvirheitä. Vaikka elpymispakettia voidaan perustella perussopimuksen artiklalla 122, on hyviä perusteita väittää, että nyt valittu toimintatapa kiertää muita perussopimuksen säännöksiä. Perussopimuksen artikla 125 kieltää tulonsiirrot toisen jäsenmaiden hyväksi, ja EU-budjetin rahoittaminen lainalla on kielletty (Artikla 310). Elpymispaketti on toki rakennettu taitavasti niin, että kiellot kierretään ilman että kyseessä olisi niiden kiistaton muodollinen rikkominen. Mutta vaikka kannatan paketin hyväksymistä, mielestäni ei pidä kieltää, että paketti perustuu EU:n perussopimuksen venytettyyn tulkintaan.

Sekä valittu oikeusvenytys että huoli pitkän aikavälin yhteisen taloudenpidon vastuun kannustimista luovat perusteltuja huolia, jotka ovat tulleet väkevästi esiin myös eduskunnan asiantuntijakuulemisissa. Siksi on minusta väärin tuomita kaikki sopimusta epäilevät tai sitä vastustavat yhteen ja samaan ”populismin” polttomerkintään. Myös presidentti Sauli Niinistö on esittänyt huoliaan siitä, että unioni etenee sopimuksia tulkitsemalla, ei noudattamalla.

EU kaatuu aina eteenpäin improvisoiden

Ja nyt tullaan tämän blogini pääpointtiin. Olemmeko Suomessa riittävästi ymmärtäneet, että elvytyspaketti on mahdollisesti tai todennäköisesti vain ensimmäinen askel syventyvässä talousunionissa? Euroopan unionin keskieurooppalaisissa jäsenmaissa sekä Euroopan parlamentin suurissa ryhmissä on selvää halua luoda vahvempi unioni, joka suhteessa, mutta myös budjettitaloudessa. Silloin unionista tulee toisenlainen kuin mitä ajateltiin siinä vaiheessa, kun Suomi siihen kansanäänestyksellä liittyi vuonna 1994. Ja siksi edessä on Suomen ja Ruotsin kaltaisissa maissa EU-politiikan strateginen arvio ja uudelleenarvio. Mitä haluamme unionilta, mihin olemme valmiita ja mihin haluamme vetää ehdottoman rajan? Nyt käytävän syyttelyn olisi syytä jalostua tällaiseksi mielipiteenmuodostukseksi.

Mitä tarkoitan ”eteenpäin kaatumisella”? Suomessa on minua etevämpiä EU-asiantuntijoita, mutta minusta on ilmeistä, että EU on aina edennyt improvisoimalla ja tilannesidonnaisesti uusia toimintatapoja luomalla. Itselleni oli valaiseva brittihistorioitsija Perry Andersonin tuore artikkelisarja London Review of Booksissa. Anderson käy eritoten sarjan ensimmäisessä osassa läpi unionin kehityskaaren improvisoivaa luonnetta. Unioni ei noudata sopimuksia, vaan luo tilaisuuden tullen uusia. Andersonin poliittinen tausta on marxilainen ja hänen ”kiukkunsa” kohdistuu siihen, että unioni on vaivihkaa luonut eurooppalaisen ”uusliberaalin” markkinatalouden (joka mielestäni on hieno juttu), mutta hänen kuvauksensa unionin etenemistavasta on mitä kiinnostavin ja vakuuttavin. Se nojaa myös hollantilaisen Luuk van Middelaarin merkittävään teokseen Passage to Europe sekä kovasti arvostamani hollantilaisen filosofin Frank Ankersmitin ajatuksiin.

EU:n keskusvallan eli komission vallan vahvistumista analysoi muuten myös Economistin uunituoreen numeron (1.5.2021) EU-nimimerkki Charlemagne artikkelissaan The European Commission is becoming more powerful, quietly.

Tämän toteamalla en halua tuomita Euroopan unionin projektia ja etenemistapaa. On itse asiassa vaikea kuvitella, että unionimme olisi voinut edes kehittyä kovin toisenlaista polkua pitkin. Mutta — kun yhteisö syvenee, jossain vaiheessa on oikeasti haettava myös pysyviä sääntöjä, eurooppalaista perustuslakia. Emme voi emmekä halua ikuisesti improvisoida.

Jos ennuste syvenevästä ja improvisoivasta unionista toteutuu, olemme vastedeskin tekemisissä samankaltaisen ristiriidan kanssa kuin nyt. Suomi on legalistinen, laillisuuden ja sopimusten noudattamiseen nimiin vannova maa. Se törmää EU:n improvisoivaan ja tilannesidonnaiseen etenemistapaan. Suomi hakee lainsäädännöllisiä rakenteita ja uskoo niihin, kun taas EU on dynaaminen poliittinen prosessi. Nyt kuohuva poliittinen prosessi on ilmaus tästä ristiriidasta, jonka pulpahtaminen pintaan oli ehkäpä väistämätöntä. Ehkä meidän olisi pitänyt se osata ennakoida.

Jos analyysini pitää kutinsa, Suomi on tällä vuosikymmenellä strategisen uudellenearvion edessä. Mihin olemme valmiita ja millaisen yhteistyökoalition luomme samanmielisten maiden kanssa? Mutta tulevaisuuden odotukset sävyttävät myös ajankohtaista prosessia elvytyspaketista.

Mielestäni Kokoomuksen johto on tehnyt pahan virheen siinä, että se on esiintynyt aina viime kesästä lähtien tässä kysymyksessä sammutetuin lyhdyin, ilman selvää kantaa. Näin on annettu tilaa todella voimakkaasti mobilisoituneelle ei-liikkeelle.

Hallitus on puolestaan tehnyt virheen siinä, että se on viitannut kintaalla ja suorastaan esiintynyt syyttävästi kaikille meille, jotka olemme esittäneet perusteltuja kriittisiä kysymyksiä elvytyspaketista.

Kannatan paketin hyväksymistä, mutta olen ajanut voimakkaasti sitä kantaa, niin Kokoomuksen ryhmässä kuin eduskunnan suuressa salissa, että paketti hyväksytään mutta hyväksyntään liitetään eduskunnan lausumia, jotka paaluttavat Suomen kantaa ja Suomen hallituksen neuvottelumandaattia tulevaisuuden vastaaviin avauksiin. Toivon, että Kokoomus ja hallitus pitävät tässä asiassa yhteyttä ja toivon että sellainen yhteistyö toimii myös valtiovarainvaliokunnan lausumia muotoiltaessa. Kokoomuksen pitää ottaa tässä asiassa johtajuutta.

Jos tässä yhteydessä paalutetaan Suomelle kanta siitä, millaiseen yhteistyöhön ollaan valmiita, olemme päässeet askelen eteenpäin. Mielestäni Suomen pitää tavalla tai toisella esittää vahva vetoomus siitä, että unionissa käynnistetään prosessi, joka vahvistaa jokaisen jäsenmaan vastuuta omasta julkistalouteen. Se olisi hyvä lähtökohta syvemmälle yhteistaloudelle.

Unionimme kehittyy, Alexander Stubbin sanoin, kriisien, kaaoksen ja epätäydellisten ratkaisujen kautta. Mutta kehittyy kuitenkin. Minä haluan että Suomi on tässä kehityksessä vahvalla omalla äänellään mukana,

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.

Mitä mieltä sinä olet?

9 kommenttia artikkeliin EU-elvytyspaketti: EU ja suomalainen laillisuusajattelu törmäävät

  1. Lassi Noponen sanoo:

    EU-kritiikki leimataan mielellään liberalismin ja kansallismielisyyden väliseksi taisteluksi, vaikka se olisi vilpitöntä kritiikkiä alisuorittavaa systeemiä kohtaan sekä sisältäisi toiveen saada toimiva hallinto, talous ja yhteiskunta.

    Taistelu on joka tapauksessa erittäin kovaa, ja EU käy käytännössä informaatiosotaa kansalaisiaan vastaan: tekemisiä kuvataan epäselvillä ylätason käsitteillä: ”tarvitaan enemmän Eurooppaa”, uhkia liioitellaan,”Brexit voi tuhota lännen poliittisen sivilisaation”. Vertailukohtia tällaisille väitteille voi löytää vaikkapa Putinin ja Lavrovin puheista, jotka yleisesti nähdään informaatiosodankäyntinä.

    EU-kriittisiä muistutetaan jatkuvasti, että EU on ylläpitänyt rauhaa Euroopassa jo 70 vuotta. Väite on, jos ei nyt suoranainen valhe, niin erittäin pitkälle viety liioittelu. Rauhan takeeksi riittäisi varmasti vapaakauppaliitto, kun EU-kritiikin kohteena nimenomaan on joka elämänalueelle levinnyt taloudellista toimeliaisuutta tukahduttava, haitallisessa integraatiokierteessä oleva nyky-EU. Todellisuudessa rauhan Saksan ja Ranskan välillä on taannut Nato, jonka jäseniä molemmat maat ovat. Tämä olisi tilanne, vaikka koko EU:ta ei olisi olemassakaan.

    Eurofiilit ja euronaiivit tarjoavat satojen miljoonien ihmisten elämää koskettavien Euroopan Unionin ongelmien vasta-argumenteiksi jopa EU:n vaikutusta heidän omaan uraansa: ”Minusta ei olisi tullut poliitikkoa, jos en olisi päässyt Erasmus vaihtoon” (Katainen), tai ”Ilman EU:ta minulla ei olisi ollut varaa tehdä väitöskirjaa London School of Economicsissa” (Stubb). Todellakin puhutaan omenoista ja appelsiineista, kun kritiikki heikosti toimivaa valtavaa järjestelmää vastaan torjutaan systeemistä omaan elämään valuneita murusia perusteina käyttäen. Totta kai opiskelijavaihto ja passivapaus ovat hyviä asioita, mutta molemmat, ja myös tärkeä vapaakauppa, voidaan järjestää, ja on järjestettykin, ilman byrokraattista, varojen käytössään holtitonta ja kansalaisten epälegitiimiksi kokemaa nyky-EU:ta.

    Toinen esimerkki käsitepelillä luodusta huonon hallinnon puolustuksesta on europiirien pilke silmäkulmassa levittämä ”totuus” siitä, että EU kehittyy kaavalla: 1. kriisi, 2. kaaos ja 3. epätyydyttävä kompromissi. Tietenkään tämä ei ole mikään luonnonlaki, vaan poliittisilla päätöksillä luodun huonon systeemin ominaisuus. Kansalaiset ansaitsevat systeemin, joka edes tavoittelee mallia, 1. ongelma ja 2. ongelman ratkaisu, mutta se esitetään mahdottomuutena, kun EU:ssa asiat luonnonlain omaisesti muka noudattavat em. kaavaa, joka päätyy aina ”epätyydyttävään kompromissiin”. Paremman hallinnon vallitessa asiat kuitenkin pystytään ratkaisemaan enemmän jälkimmäisellä ”kaavalla”.

    Hyvän hallinnon maissa merkittäviä ratkaisuja ei kuitenkaan tehdä mallilla, jolla Euroopan Komission edellinen puheenjohtaja Juncker on kuvannut Euron käyttöönottoa: ”Me päätämme jotakin, jätämme sen leijumaan, ja katsomme mitä tapahtuu. Jos kukaan ei aloita FUZZ, koska useimmat eivät ymmärrä mitä on päätetty, me jatkamme askel kerrallaan, kunnes on liian myöhästä perääntyä.” EU jäsenyydestä on Suomelle myös hyötyä mutta jonkin on pakko muuttua, meidän paikkaamme ole yhteisössä, joka toimii näin.

    Myöskään jatkuva puhe yhteisistä eurooppalaista arvoista ei kestä kriittistä tarkastelua. EU on määrittänyt ylevät arvot, joihin kuitenkin käytännössä kaikki demokratiat maailmassa ovat sitoutuneet, mutta väite, että esim. tanskalaisia ja bulgarialaisia tai hollantilaisia ja romanialaisia nimenomaan yhdistävät sellaiset yhteiset arvot, joiden takia EU:n pitää tehdä kaikkia niitä asioita, joita se nyt tekee, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Laajassa Euroopassa monet arvot tosiasiassa vaihtelevat sisäisesti enemmän kuin esim. Länsi-Euroopan demokratioiden ja Euroopan ulkopuolisten vakaiden demokratioiden, kuten Japanin, Etelä-Korean, ja tietysti englanninkielisten maiden välillä.

    Churchilliä todella vapaasti mukaillen voidaan kysyä, onko demokraattisessa maailmassa missään koskaan niin paljon huonoa hallintoa ja huonoja poliittisia päätöksiä perusteltu niin vähillä hyödyillä kuin EU:ssa? Rauha meillä olisi ollut ilman EU:takin. Jäljelle jää vapaakaupan päälle osittainen passivapaus ja opiskelijavaihto ja varmaan muutakin. Kääntöpuolella on kallis, tehoton, epälegitiimiksi koettu hallinto, joka askaroi väärien asioiden kanssa. Se on hampaaton suurissa asioissa ja häärää pikkuasioiden parissa. Se on rahankäytössään holtiton ja korruptoitunut, se on laajentunut holtittomasti, jolloin yhteinen identiteetti ja kyky noudattaa sovittuja sääntöjä on menetetty. Se on luonut yhteisen siirtolaispolitiikan, valuutan ja muita järjestelmiä, joiden sääntöjä ei noudateta, ja joiden johdosta useiden sen alueiden kilpailukyky, talouden dynamiikka ja moraali sekä tulevaisuuden usko on menetetty. Edunsaajat ottavat luonnolliset edut vastaan, mutta eurokratian ulkopuolella kukaan ei pohjimmiltaan ole lojaali EU:lle.

    Miksi kaikkeen tähän integraation syventämiseen on sitten todellisuudessa ryhdytty? Sitä olisi hyvä selvittää akateemisen tutkimuksen keinoin, ja siis objektiivisen, eikä sellaisen, joka ottaa nyky-tavalla integroidun Euroopan ikään kuin annettuna tavoitteena, johon on tullutkin pyrkiä. Oma arvaukseni on, että vastaus on yllättävän yksinkertainen. Sodan väitetyllä välttämisellä on eurofiilien toimesta pystytty legitimoimaan paljon hallintoa ja virkoja. Kukapa sotaa haluasi? Ja Brysseliin on muodostunut mukava laskeutumispaikka Euroopan ex-poliitikolle. Se tiedetään vanhastaan, että byrokratia pyrkii myös aina laajentamaan valtaansa, ja sen EU on todella onnistuneesti tehnyt.

    Euroopan nykyinen ahdinko esitetään jonkinlaisena väistämättömänä olotilana. Stubbin sanoin ensin on aina kriisi, sitten kaaos ja sitten saavutetaan epätyydyttävä kompromissi. ”Epätyydyttävä kompromissi” on siis EU:ssa paras saavutettavissa oleva asiantila, ja tämä EU on niin arvokas, että tästä pitäisi olla iloinen, kun siis sota on kuitenkin vältetty! Todellisuudessa EU on tämän maailman todellinen julkishallinnon alisuorittaja, ja se on luotu aivan omilla eurooppalaisilla poliittisilla päätöksillä. EU:n kaikinpuolinen alisuorittaminen ei ole luonnonlaki vaan seurausta tietoisista poliittisista päätöksistä viime vuosikymmenien aikana. Näitä päätöksiä ei tietenkään ei ole tehty tarkoituksena tehdä EU:sta moniongelmainen alisuorittaja, vaan ne on tehty johtuen taitamattomuudesta ja vallanhimosta. Toisinkin olisi voinut päättää. Tästä puhutaan liian vähän, eikä vieläkään ole myöhäistä perua huonoja päätöksiä.

    ”Epätyydyttävän kompromissin”, alisuorittamisen nostamien jonkinlaiseksi yleiseurooppalaiseksi ominaisuudeksi vaikuttaa haitallisesti paljon talouden ja hallinnon ulkopuolellakin. Se laskee eurooppalaisten hyvän suorituksen standardia kaikilla elämän aloilla, ja sitä kautta heikentää eurooppalaisten kilpailukykyä ja moraalia kaikessa toiminnassa.

  2. J. Jörgensen sanoo:

    Ehtona tämän paketin hyväksymiselle parlamentissa on komissiolle esitettävä yksikäsitteinen ja selvä kanta, ettei Suomi tule vastedes menemään mukaan mihinkään vastaavanlaisiin paketteihin, oli niiden nimi tai muoto mikä hyvänsä. On edelleen vaadittava, että palataan perussopimuksen ja erityisesti artiklojen 125 ja 310 tinkimättömään noudattamiseen. Jos komissio ei katso voivansa suostua näihin ehtoihin, on Suomen käynnistettävä prosessi unionista eroamiseksi. Ero tulee joka tapauksessa lopulta halvemmaksi, kuin unionin eteläisten valtioiden ja keski-Euroopan pankkien holtittoman taloudenpidon tukeminen yhä uusilla ’paketeilla’.

  3. ”Suomi on legalistinen maa” on aika epähistoriallinen yleistys. Kuten neljä vuotta sitten huomautin meidän yhteisessä kirjassamme Keskusteluja taloudesta, Suomen poliittinen kulttuuri ei olisi niin legalistinen kuin se on, ellei kokoomus – sen vanhan kypäräpappikokoomuksen aikoina, jota haluat aina muistuttaa itsekin kauhistelleesi ja vieroksuneesi nuorempana – olisi vasemmiston (ja ennen kaikkea vasemmistopuolueiden eduskuntaan saaman yksinkertaisen enemmistön) pelossa käyttänyt legalistisen poliittisen kulttuurin pönkittämiseen valtavan määrän poliittista pääomaa, jonka se olisi voinut käyttää johonkin muuhunkin.

    Kuten ehkä muistat, huomautin tästä kirjassamme, koska vielä tuolloin muutama vuosi sitten julkisessa keskustelussa esiintyi vähän väliä kokoomuksen piiristä esitettyjä puheenvuoroja, joissa Suomen poliittisen kulttuurin legalistisuutta valiteltiin ja pidettiin epäkohtana: Suomen viemistä kokoomuksen haluamaan suuntaan kuulemma vaikeutti, että perustuslain, perustuslakivaliokunnan, valtiosääntöoikeutta tulkitsevien juristien yms. yms. asema oli mikä oli. Nostin asian kirjassa esiin huomauttaakseni, että jos kyseessä on epäkohta, kokoomus saa syyttää siitä itseään, koska tämä sama Suomelle leimallinen äärilegalistisuus on kokoomuksen itsensä aiemmassa historian vaiheessa Suomen poliittiseen kulttuuriin suunnitelmallisesti juurruttamaa.

    Nyt näyttää siltä, että ollaan taas palattu vanhaan kypäräpappikokoomuksen katsantokantaan, jossa Suomen poliittiseen päätöksentekoon liittyvä, muihin saman viiteryhmän maihin verrattuna hyvin suuri valtiosääntöoikeudellinen jäykkyys on varauksetta hyvä asia. Tästä syystä mieleen tunkee kiusallinen ajatus, että se, onko Suomen poliittisen kulttuurin legalistisuus kokoomuslaisessa katsantokannassa hyvä vai huono asia, tuntuu vaihtelevan mielivaltaisesti edestakaisin sen mukaan, edistääkö vai estääkö tämä legalistisuus nimenomaan kokoomuslaisten policy-preferenssien toteutumista.

    1. Juhana Vartiainen sanoo:

      Tommi, en mielestäni tuossa mitenkään esittänyt suomalaista legalismia positiivisessa valossa. En idealisoi sitä ollenkaan. Mutta olen sitä mieltä, että legalismi on vahvempaa Suomessa kuin niissä maissa, joita jonkin verran tunnen.

      1. Niin, et sinä henkilökohtaisesti. Panin kyllä merkille, että sanoit yllä suomalaisen laillisuusajattelun olevan ”ehkä ylikorostunutta”. Mutta viittasinkin tässä paljon enemmän siihen ”todella voimakkaasti mobilisoituneeseen ei-liikkeeseen”, josta puhuit.

  4. Eetu Rantakangas sanoo:

    ”Totta kai opiskelijavaihto ja passivapaus ovat hyviä asioita, mutta molemmat, ja myös tärkeä vapaakauppa, voidaan järjestää, ja on järjestettykin, ilman byrokraattista, varojen käytössään holtitonta ja kansalaisten epälegitiimiksi kokemaa nyky-EU:ta.”

    Nyky-EU on demokraattisempi ja siltä osin ehkä legitiimimpikin tapa järjestää valtioiden väliset sopimukset, kuin se, että jokainen sopimus rustattaisiin suoraan valtioiden kesken. Nykyisellään näistä sopimuksista keskustelee EU-parlamentti. Suoraan valtioiden välisinä toteutettuina niiden käsittelyyn ei olisi yhtä paljon poliittista kykyä, vaan hallitukset lähinnä tyytyisivät kumileimaamaan sopimukset.

    Britanniassa on nyt myös malliesimerkki siitä, että EU itseasiassa vähensi byrokratiaa merkittävästi. Sinänsähän se ei ole mikään ihme, EU on jo korvannut useita valtioiden omia byrokraattisia elimiä sen lisäksi, että se on karsinut rajabyrokratian lähelle nollaa. Lisäksi toimiva byrokratiahan on itsessään kaunis asia, joka takaa vakiotavan tehdä asiat sujuvasti ja ilman yllätyksiä.

  5. Aleksi Päiväläinen sanoo:

    Erinomaisen hyvä ja analyyttinen kirjoitus. Minusta on jotenkin hämmästyttävää, kuinka sammutetuin lyhdyin pääministerimme on tätä asiaa vienyt eteenpäin. Olisin todella toivonut häneltä jonkinlaista näkemyksellisyyttä koko EU:n suunnasta pienen laskuharjoituksen ja vaikenemisen sijaan. Nyt olen lähinnä hämmennyksen tilassa: Onko pääministerillä ja hallituksella käsitystä siitä mihin olemme menossa? Ovatko he edes ottaneet selvää? Mikä on Suomen tavoite EU:n integraatiossa vs. läheisyysperiaatteessa esimerkiksi unionin instituutioiden osalta? Vai onko asia niin, että Marin & Co. kannattaa syvempää yhteisvastuullisuutta mutta ei halua sanoa sitä ääneen?

    Sitten tähän toiseen – hieman suurempaan kysymykseen, eli EU:n isoon suuntaan. Saksan hyppäämistä yhteisvastuullisuuden kelkkaan olen itsekin hämmästellyt. Tosin pintapuolisen julkisen keskustelun perusteella CDU/CSU:n konservatiivit on saatu paketin taakse juuri tällä ”ainutkertaisuuden” lupauksella. Uskovatko he siihen itsekään sisimmässään on sitten toinen juttu.

    Mutta jos sitten ajatellaan Macronia ja ranskalaista kulttuuripiiriä, niin oma käsitykseni on, että maassa on perinteisesti ollut hyvin valtiokapitalistinen ja ”administratiivinen” kulttuuri. Ainakin yhteiskuntatieteilijä Hofstede väitti aikanaan, että nimenomaan Ranskassa hallintotieteet (esimerkiksi ENA) on ollut ihan kelpo reitti ei vain julkisiin vaan myös yksityisen sektorin johtotehtäviin. Saksalaista kulttuuria tunnen hieman omakohtaisestikin ja vastoin yleistä suomalaista käsitystä se on myös monilla tavoin säädelty ja konservatiivinen yhteiskunta, jossa esimerkiksi uusiin teknologioihin ei aina suhtauduta kovin innostuneesti, pikemminkin päinvastoin. Triviaalina arjen esimerkkinä Saksassa käteinen oli ainakin ennen Koronaa ehdoton päämaksuväline eikä kortti kelvannut monessa paikassa lainkaan (Saksassa toki työmarkkinoiden hinnanmuodostus on Suomea joustavampaa Schröderin reformien ansiosta ja siihen ainakin osaksi perustuneekin meidän käsityksemme Saksasta ”ei-säädeltynä” maana. Toisena tärkeänä asiana on varmaan alkoholin melko vapaa myynti).

    Sen sijaan anglosaksinen kulttuuripiiri näyttäytyy itselleni vahvemmin vapaan yrittäjyyden hengen luojana, jossa uuden luominen on tärkeämpää kuin sääntelyviitekehikon rakentaminen. UK on muuten myös maa, josta löytyvät Euroopan ainoat top 10 -yliopistot.

    Hypoteesina voisi pohtia, että nyt kun Britannia on jättänyt EU:n, saksalainen ja ranskalais-latinalainen kulttuuripiiri lyövät kättä tavoitteena syvempi ja myös valtiojohtoisempi EU. Sen painopiste tulee olemaan akselilla Bryssel, Berliini, Pariisi ja Rooma. Mitä tämä merkitsee Suomelle?

    Tähän asti EU-jäsenyys on ollut Suomelle ehdoton etu ja olemme olleet isossa kuvassa selvästi saamapuolella. Mutta entä tulevaisuudessa? Mitkä ovat EU:n kehittymisessä niitä ei-toivottuja kehityspolkuja, joiden kautta meille olennainen areena tuottaisi itse asiassa Suomelle haitallisia tuloksia vaikkapa meille tärkeän metsäteollisuuden osalta? Eurojäsenyyshän on hyvä esimerkki isosta kokonaisuudesta, jonka hyödyt Suomelle ovat olleet vähintään kyseenalaiset.

    Toivon todella että näitä asioita voitaisiin pohtia rakentavasti Juhanan esimerkin innoittamana.

    1. Juhana Vartiainen sanoo:

      Hyviä pointteja Aleksi. Kiitos.

  6. Keijo Perälä sanoo:

    Legalismista puheenollen. Meillä on lähinaapurina veljesmaa Ruotsi, jonka sallitaan rikkoa räikeästi Maastrichtin sopimusta: Se ei ole vieläkään liittynyt EMUun, vaikka sillä on ollut siihen velvollisuus alusta saakka.