Euroopan Unioni on viimeisillä päätöksillään lähtemässä uusille urille. EU on itsenäisten jäsenvaltioiden liitto, jonka oma unionitason talous on ollut hyvin pieni osa sen vaikuttavuutta. EU:n budjetit ovat edustaneet noin runsasta prosenttia jäsenmaiden bruttokansantuotteesta.

EU:n taloudellinen vaikuttavuus on tullut yhteisen markkinan luomisesta ja eri elämänalojen ja tuotannonalojen sääntelyn yhtenäistämisestä. Kun ihmiset, tavarat, palvelukset, sijoitukset, varallisuus ja raha voivat liikkua vapaasti Euroopan alueella, saadaan valtava yhteisen hyvinvoinnin kasvun hyöty.

Vaikka euroa nykyään parjataan kerkeästi, rahataloudellinen vakaus on myös ollut hyvästä euroalueella. Kreikassakin on paljon tekemättä, mutta viivan alle jää kuitenkin se, että Kreikassakin on tehty myös oikeita talouden tehokkuutta parantavia ja korruptiota vähentäviä uudistuksia — siis reaalitalouden parannuksia. Niitä ei olisi saatu aikaan ilman euroa.

Suomikaan ei ole kunnolla sopeutunut euroon eikä vielä täysin edes alhaiseen inflaatioon, mutta se ei mielestäni ole euron vika vaan oma vikamme.

Näiden taloushyötyjen lisäksi unioni on rauhanprojekti hirvittävien sotien maanosassa. Euroopan unioni on meidän kotimme ja arvoyhteisömme. Ei kukaan muu samalla tavalla puolusta maailmalla Ihmisoikeuksien Julistusta ja valistuksen ajan luomusta, avointa yhteiskuntaa ja yksilönvapauksia – varsinkin kun Yhdysvaltain politiikassa on tapahtunut jonkinlainen ikävä käänne sisäänpäin.

Unionin taloudenpito saattaa kuitenkin olla lähdössä uusille urille, niin, että unionin oma varainkäyttö kasvaa. Unionin kesällä neuvoteltu kokonaan uusi 750 miljardin elvytyspaketti  sisältää lainavaltuuksia 360 miljardia ja loput avustuksia, osittain aiempien EU-ohjelmien kautta. Samassa yhteydessä on sovittu monivuotisesta noin 1100 miljardin euron budjetista vuosille 2021-2027. Se ei ole kovin suuri lisäys suhteessa aiempiin suunnitelmiin, mutta sisältää nyt runsaasti korona-korvamerkintöjä jo aiemmin sovittuihin meno-ohjelmiin.

Velkaa mutkan kautta

Periaatteellisesti merkittävin ja kauaskantoisin uusi askel on, että nyt ilmeisesti sallitaan velkaantuminen unionin toiminnan rahoittamiseksi. Vaikka perussopimuksessa on artikla, joka kieltää unionin toiminnan rahoittamisen velaksi, määräystä kierretään — jos olen oikein ymmärtänyt — luomalla rinnakkainen kirjanpito, jossa jäsenmaiden yhdessä allekirjoittama velka ei ole varsinaista unionin velkaa (tämä siis todellakin sillä varauksella, että yksityiskohdat vielä täsmentyvät ja olen voinut ymmärtää jotain väärin). Suosittelen lukemaan Vesa Vihriälän erinomaisia analyysejä pakettien sisällöstä.

Unioni lähtee näin toimimalla uusille urille, sekä yhteisen taloudenpidon volyymin että rahoitustavan suhteen. Taustalla ovat useat kehityskulut. Iso-Britannian lähtö unionista on muuttanut voimatasapainoa niin, että syvemmän yhteistalouden kannattajat ovat lisänneet vaikutusvaltaansa.  Kaikki yllättänyt koronaepidemia lamaannuttaa maailman ja Euroopan taloutta. Tässä tilanteessa vahvat EU-johtajat Emmanuel Macron ja Angela Merkel ovat löytäneet toisensa. Syvempään unionitalouteen vanhastaan pidättyvästi suhtautunut Saksa on Angela Merkelin johdolla selvästi tehnyt poliittisen johtopäätöksen, jonka mukaan Saksa käyttää nyt valtavaa taloudellista voimaansa unionin yhtenäisyyden vahvistamiseen. Saksa ja Ranska kuljettavat taas unionia eteenpäin.

Kukaan ei tiedä, jääkö nyt valittu toimintatapa ainutkertaiseksi vai onko se askel johonkin aivan uuteen. Ranskan keskustelua seuraava huomaa poliitikkojen perustelevan neuvotteluratkaisua jälkimmäisellä tavalla, kun taas pohjois-Euroopassa perustelut ovat pikemminkin päinvastaisia. Mutta eihän kukaan tiedä. Ja muodollisesti on selvää, että Suomellakin on periaatteellinen mahdollisuus halutessaan estää uudet askelet syvempään yhteistalouteen.

Euroopan ystävän dilemma

Oma suhtautumiseni on kaksijakoinen. Makrotalouspolitiikan näkökulmasta paketti on juuri sitä mitä talous tarvitsee. Makrotalouden analyysi on viime vuosina ollut jokseenkin yksimielinen siitä, että julkisten menojen käyttö eli finanssipoliittinen kasvusysäys on nyt oikea toimintatapa. Olemme jo useamman vuoden olleet tilanteessa, jossa korkotaso on nollassa, kasvu on hidasta ja inflaatio lähes olematonta. Toisin kuin vallitsevaa talouspolitiikan säätelyjärjestelmää 1990-luvulla luotaessa ajateltiin, ohjauskorkojen kautta operoiva rahapolitiikka ei riitä nykyisen globaalin markkinatalouden vakauttamiseen. Inflaation juuriminen pois onnistui yli odotusten eikä viime vuosikymmenten oikeaoppinen raha- ja makrotaloustiede osannut ennustaa sitä, miten sitkeästi inflaatio-odotukset saattavat juuttua nollaan.

Tässä tilanteessa tarvitaan finanssipoliittista potkua eli ”elvytystä”, julkisia menoja ja julkisia alijäämiä kasvattamalla.

Tilanne, jossa nyt ollaan, muistuttaa yllättävänkin vahvasti sitä asetelmaa, jota Keynes analysoi vuonna 1936 ilmestyneessä Yleisessä Teoriassaan (joka oikeastaan loi makroteorian). Keskuspankki työntää narulla, kun sen rahoituslaitoksille tarjoamat valtuudet huuhtoutuvat takaisin keskuspankkitalletuksiksi.  Lisäksi koronaviruskriisi luo aivan uudenlaisia yritystukien ja sosiaaliturvan tulonsiirtojen tarpeita. Keskuspankkien taseet paisuvat rajusti kaikkialla, ja olemme todellakin jumiutuneet jonkinlaiseen yllättävään “keskuspankkikapitalismiin”.

Nollakorkotilan uhkaava varjopuoli on, että varallisuusesineiden hinnat voivat kuplia ja rahoitusmarkkinoiden normaaliaikojen perustehtävä, pääoman allokoiminen tehokkaasti, on häiriytynyt. Tämä näkyy myös jäsenmaiden valtionlainakoroissa. Normaalioloissa rahoitusmarkkinat hinnoittelisivat valtionlainojen riskejä kunkin maan talouden perustekijöiden nojalla, jolloin korkeamman riskien maissa syntyy näkyvä paine julkistalouden kestävyyden parantamiseen. Koska nyt luotetaan yleisesti Euroopan Keskuspankin tulevan kriisitilanteessa apuun, korkoerot (”spreadit”) ovat mitä ilmeisimmin vaimentuneita. Tämä valitettavasti vähentää poliittisten päättäjien kannustimia julkistalouden vahvistamiseen.

Finanssipoliittista kasvupotkua tarvitaan.

Kriisissä tarvitaan kriisitoimia ja finanssipolitiikan kasvusysäys on tarpeen. Pidän Keynesini lukeneena ekonomistina ja Euroopan ystävänä yllä kerrotuista syistä elpymispakettia tarpeellisena ja oikeansuuntaisena. Kaikista puutteista ja kriittisistä huomioista huolimatta on hyvä, että EU on kyennyt tällaisen paketin aikaansaamaan. Aion siksi tukea elpymispakettia ja olen jokseenkin varma, että puolueeni Kokoomus on — Suomen merkittävimpänä EU-puolueena — samalla kannalla, kun paketin toimeenpanon kaikkia yksityiskohtia aletaan syksyllä käsitellä. Kiistely siitä, mitä kukin “saa” on monen poliitikon näkökulmasta kiinnostavaa ja kiihottavaa, mutta Eurooppa tarvitsee tällaista elvytysliikettä. Paketin kätilöineet Emmanuel Macron ja Angela Merkel edustavat eurooppalaista vastuullisen markkinatalouden perinnettä, enkä usko että kumpikaan haluaa lopultakaan lähteä tukemaan vastuuttomia kehityskulkuja. Unionimme on epätäydellinen, mutta ajatelkaapa, millaiset johtajat Saksassa tai Ranskassa myös saattaisivat olla vallassa.

Todellinen Euroopan ystävä on silti kriittinen

Todellinen Euroopan ystävä suhtautuu kuitenkin myös kriittisesti siihen, mitä on tapahtumassa. Ei ole kovin mieltä ylentävää, että unionin velkaantumisen kieltoa kierretään juridisella kiemuralla. Minun mielestäni unioni voisi todella tehdä enemmän asioita, jotka luovat unionitason hyötyä. Unioni voisi jopa verottaa kansalaisiaan enemmän, jos samalla voitaisiin alentaa verotusta jäsenmaissa ja siirtää unionitasolle sellaisia tehtäviä, jotka sinne luontevasti kuuluvat. Unioni voisi tehdä enemmän rajavalvonnassa, tutkimuksessa, puolustuksessa ja poliisitoimessa, ja miksei ajan mittaan sosiaaliturvassakin.

Nyt valittu toimintatapa lähtee kuitenkin toiseen suuntaan, valitettavasti. Euroopan unioni luo rahoitusjärjestelyjä jäsenmailleen, sen sijaan, että mietittäisiin yllä kuvattuja eurooppalaisia julkishyödykkeitä. Pelkään, että toimintatapa johtaa luottamuksen vähenemiseen ja alati suurempiin ristiriitoihin. Yhteistä rahaa pitää käyttää yhteisesti, ei jakaa jäsenmaiden kesken.

Ennen kuin otetaan yhteistä velkaa, pitäisi myös sopia siitä, miten sen takaisinmaksu rahoitetaan ja millainen poliittinen prosessi luo tarvittavan eurooppalaisen verotusoikeuden. “Ei verotusta ilman edustusta” on erinomainen periaate niin eilen kuin tänään kuin vastedes. En pidä siitä, että lasketaan liikkeelle velkakirjoja ja annetaan löysiä lupauksia siitä, miten se maksetaan pois joskus myöhemmin, täsmentämättä miten varat kerätään. En halua luoda isännätöntä rahaa sen enempää kuin allekirjoittamatonta velkaa.

Uhkakuvia

Lisäksi joidenkin unionimaiden velkaongelmat ovat vakavia ja todellisia. Italia on pahin ongelma, joka todennäköisesti tällä vuosikymmenellä kaatuu unionin syliin. Nollakorkotilanne luo nyt pettävää turvallisuuden tunnetta. Nollakorko on kuitenkin samalla osoitus kasvuodotusten vaisuudesta. Jos eurooppalaiset poliitikot oppivat ajattelemaan, että Euroopan keskuspankki tulee aina tarvittaessa tueksi, finanssipolitiikka muuttuu entistä kurittomammaksi. Kuvasin edellisessä blogikirjoituksessani sitä, miten tästä on merkkejä jopa Suomen eduskunnassa.

Finanssipolitiikan kestävyydestä niuhottaminen voi tuntua koronakriisissä turhanpäiväiseltä, mutta se ei ole sitä. Euroopan Keskuspankki voi vielä joskus joutua kamalaan valintatilanteeseen, jossa se haluaisi perustellusti kiristää Italian luotonsaannin ehtoja, mutta ei uskalla niin tehdä, koska tuloksena voi olla pankkikriisi, uhka euron hajoamisesta ja poliittinen kriisi EU:n sisällä. Tästä “fiskaaliseksi dominanssiksi” luonnehditusta kovasta asetelmasta saatiin keväällä pieni mutta pahaenteinen signaali, kun EKP:n pääjohtajan Christine Lagarden asiallisesti viaton huomautus — jonka mukaan Euroopan keskuspankin tehtävänä ei ole tasoittaa eroja euromaiden luottoehdoissa — johti niin kovaan markkinareaktioon, että pääjohtajan oli peruttava ja seliteltävä puheitaan.

Näistä syistä on ehdottomasti pidettävä kiinni siitä, että jäsenmaille eri tavoin myönnetty EU-tuki ja luotot sisältävät riittävästi ehdollisuutta ja että EU:n finanssipolitiikan kurimekanismeja ei enää heikennetä. Peli ei ole menetetty, mutta riskit kasautuvat. Kun koronakriisistä toivutaan, julkistalouksia on vahvistettava ja EKP:n on pyrittävä asteittain antamaan tilaa markkinoiden omille arvioille jäsenmaiden luottokelpoisuudesta.

Suomesta heikko euromaa?

Oma lukunsa on Suomen asema pohjoisen ja eteläisen EU:n vertailussa ja blokkiasetelmassa. On valitettavan helppo kuvitella kehityskulkuja, joissa Suomi pikku hiljaa tämän vuosikymmenen aikana vajoaa heikoksi euromaaksi. Maaksi, jolle sanellaan ehtoja ja joka ei ole kertomassa ehtoja muille. Suomi ei ole kyennyt kuin auttavasti reagoimaan ikääntymisen aiheuttamaan alijäämäpaineeseen, ja nykyinen hallitus ei näytä osoittavan kummempaa kiinnostusta työllisyyden ja julkistalouden kurinalaiseen hoitoon. Jos vieläpä poliitikot yleisesti oppivat, että humpuukilupauksilla saa paljon kannatusta, tulevaisuus ei näytä hyvältä.

Kriisissä tarvitaan kriisitoimia

Näiden kriittisten näkökohtien esillä pitäminen on jokaisen Euroopan todellisen ystävän velvollisuus ja oikeus. Euroopan unioni on niin tärkeä, että sen taloutta ja politiikkaa ei saa päästää hunningolle.

Kaikesta huolimatta kokonaistaloudellinen analyysi puoltaa elpymispaketin hyväksymistä. Kuten yllä perustelin, pidän sitä tarpeellisena ja aion sitä eduskunnassa tukea. Suomen etu on Euroopan etu, ja kriisissä tarvitaan kriisitoimia.

Mutta on ensiarvoisen tärkeää, että Suomen hallitus ja puolueeni Kokoomus toimivat kaikin voimin siihen suuntaan, että Euroopan Unionin tulevaisuuden kannalta vahingollisia kehityskulkuja kyetään välttämään. Suomen hallituksen on syytä tukea pakettia, mutta samalla suuntautua yhteistyöhön niiden pohjoisten jäsenmaiden kanssa, joilla on samansuuntaisia pyrkimyksiä.

Pankkiunioni ja pääomamarkkinaunioni on saatettava päätökseen, jotta kohtalonyhteys pankkien kriisin ja julkistalouden kriisin välillä heikkenisi. Suomi ja johtamani eduskunnan talousvaliokunta on puoltanut pääomamarkkinaunionia ja pankkiunionia, mutta puolto on alistettu sille ehdolle, että pankkiunionin viimeistelyn pullonkaulana oleva yhteisen talletussuojan aikaansaaminen edellyttää pankkisektorin tervehdyttämistä kutakuinkin tasapuolisiin lähtökohtiin ennen yhteisvastuuta. Tätä on voimakkaasti edistettävä.  Nyt kun sekä julkistalouksien että rahoitussektorin kuntovaatimuksia on lievennetty koronan vuoksi, on hyvä olla hereillä, etteivät kriittiset indikaattorit tämän kevennetyn sääntelyn johdosta lipsahda tasolle, jotka luovat ennenaikaisesti yhteisiä vastuita.

On myös äärimmäisen tärkeää, että pohjoisen säästäväiset maat vaativat uusien yhteistalousaskelten vastapainoksi todellisen valtiontaloudellisen velkajärjestelymekanismin luomista. Italia saattaa vastustaa tätä kivenkovaan, mutta pohjois-Euroopan ja Saksan ei pidä antaa tässä perusasiassa periksi. Kaikilla EU-mailla on yhteisessä taloudessa voitettavaa jos hyvän taloudenpidon periaatteista pidetään kiinni.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 3 kommenttia

3
  1. Tuo tavaran ‘vapaa’ liikkuminen unionin alueella on myytti, joka huvittaisi, ellei sitä olisi käytetty jo unionin autuutta puffattaessa liittymisäänestyksen alla. Liikkuhan se tavara, fyysisesti. Mutta verot on tietysti maksettava asianomaisen kotimaan verotaulukoiden, eikä hankintamaan, ehkä merkitsevästikin kevyempien taulukoiden mukaan. Niin että mitä se tarkoittaa se ‘vapaa’ liikkuminen? Ai että tullia ei tarvitse maksaa unionin sisällä? Sen eron ainakin autonvalmistajat, ja varsinkin myyjät kyllä käärivät sujuvasti liiveihinsä. Suomessa ajetaan tutkitusti Euroopan vanhimmilla autonrotiskoilla. Tarvitseeko sitä sen kummempaa näyttöä siitä, että puhe tavaroiden ‘vapaasta’ liikkumisesta on silkkaa paskaa?

  2. Eikö olisi jo aika tunnustaa se tosiasia, että EU on epäonnistunut kokeilu? Montako kriisiä vielä tämän toteamiseen tarvitaan? Kriisi kerrallaan mennään yhteisvastuissa syvemmälle. Ja kun mennään syvemmälle niin joka tapauksessa edessä olevan hajoamisen aiheuttama poliittinen ja taloudellinen katastrofi muuttuu kriisi kerrallaan karmaisevammaksi.

    EU:ssa talouskasvu on heikkoa, talouden dynamiikkaa ja uusiutumista ei löydy riittävästi kilpailijoihin (USA, Kiina ja muu Aasia) verrattuna ja yritysten sekä kansalaisten usko EU:hun on murentunut. Välttämätön talouksien uudistaminen ei etene kun EKP rahoituksellaan ja EU nyt elvytyspaketillaan sen estävät ottamalla rahoitusmarkkinoiden paineen pois eri maiden päättäjiltä. Kriisit ratkaistaan rahaa painamalla ja jättisuurella velkaantumisella. EU:ta puolustavat lähinnä ne jotka sen piirissä tapahtuvasta rahanjaosta hyötyvät; tämä koskee myös suomalaisia päättäjiä joiden omat urahaaveet on usein kytköksissä EU:n tai muiden organisaatioiden hyväpalkkaisiin pesteihin.

    Kaiken kaikkiaan todella surkeasti ovat omamme ja muiden maiden poliitikot EU:ta hoitaneet.

    Nykyinen EU ei ole korjattavissa. Perusongelma on liiallinen laajentuminen, joka tekee järkevän päätöksenteon unionissa mahdottomaksi. Laajentumisen myötä unioniin on tullut taloudeltaan, kulttuuriltaan, perinteiltään ym. liian erilaisia maita, joiden eläminen saman katon alla ja yhteistaloudessa on mahdotonta. Nämä ongelmat ovat brexitinkin taustalla. Suppeammat ja homogeenisemmat liittoutumat voisivat toimia. Suomelle paljon parempia olisivat Pohjoismaiden liitto tai Pohjois-Euroopan liitto. Siihen voisi Britanniallakin olla kiinnostusta.

    Vapaata kauppaa on käyty ja voidaan jatkossakin käydä ilman unionia. Vapaasta liikkuvuudesta voidaan sopia ilman unionia. Opiskelijavaihdosta voidaan sopia ilman unionia jne jne. Eurooppa tarvitsee yhteistyötä, mutta nykyisenlaista EU:ta se ei tarvitse. Turvallisuus voidaan yksinkertaisesti järjestään Naton kautta ja sen painoarvoa ja rahoitusta on nostettava.

    Suomen tulisi olla suostumatta neuvoteltuun elvytyspakettiin. Sen myötä EU-eron hintalappu kallistuu Suomenkin osalta liki 10 miljardilla kasvavien takausten ja muiden sitoumusten myötä, ja lisää maksuvastuita on varmuudella tulossa EU:n seuraavien kriisien myötä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!