Eduskunta äänesti perjantaina 21.9.2018 ulkoministeri Soinin luottamuksesta. Joukko opposition kansanedustajia halusi mittauttaa hänen luottamuksensa, koska hän oli osallistunut Kanadassa abortinvastaiseen mielenosoitukseen ja myös sosiaalisessa mediassa kehunut Argentiinan kansanäänestyksen lopputulosta, joka merkitsi aborttioikeuden torjumista.

Luottamusäänestys oli meille hallituspuolueiden kansanedustajille vaikea, koska tuli selväksi, että samalla äänestettiin hallituksen jatkamisesta. Minulla ja muilla eduskuntaryhmässä oli hyvä syy ajatella, että hallitusyhteistyö loppuu, jos Soini ei saa luottamusta. Ainakaan meidän ryhmässämme ei kukaan tietääkseni tukenut tai hyväksynyt Soinin toimintaa. Tämä ei ollut sukupuolikysymys enkä huomannut miesedustajien ja naisedustajien ajattelevan Soinin toiminnasta eri tavoin.

Siksi äänestin Soinin luottamuksen puolesta. En oikein ymmärrä sitä, että sanotaan, että näin tekemällä äänestin arvojani vastaan ja että vain Soinin (ja Soinin) epäluottamuksen puolesta äänestäneet olisivat äänestäneet arvojensa puolesta. Kaikki eduskuntatyö on arvojen punnintaa. Minäkin äänestin  arvojeni puolesta. Arvostamiini asioihin kuuluvat hallituksen tukeminen kun on hallitusyhteistyöhön lähtenyt, hallitusohjelman keskeneräisten reformien toteuttaminen ja ryhmäsolidaarisuus. Yhdessä hallitusta on tuettu. Ei se ole mitään ”kuriinpanemista” tai ”pakkoa” vaan kollektiivisesti rationaalista politiikkaa.

Näitä arvoja vastassa oli suhtautuminen ulkoministeri Soinin toimintaan. En olisi äänestänyt hänen luottamuksensa puolesta, jos hänen toimintaansa liittyisi Suomen linjan muuttaminen naisten oikeuksissa, enkä haluaisi olla tukemassa hallitusta, joka keskustelee naisten aborttioikeuksien heikentämisestä.

Asenteet ovat muuttuneet nopeasti. Vielä viime hallituskaudella nyt Soinille epäluottamusta esittäneet vihreät ja vasemmisto olivat valmiita olemaan mukana hallitusohjelmassa, jossa selvitettiin aborttioikeuden rajoittamista. Se oli siis aivan todellista hallituspolitiikkaa.

Soinin toiminta oli symbolista mielipide- ja identeettipolitiikkaa. Se ei vaikuta Suomen linjaan kehitysyhteistyössä, jossa naisten ja tyttöjen oikeudet ja seksuaaliterveys ovat olleet painopistealue. Se ei myöskään vaikuta naisten oikeuksiin Suomessa, eikä Soinin kumpikaan puolue ole tietääkseni pyrkinyt niitä hallitusyhteistyössä heikentämään.

Siksi minulla hallitusyhteistyön jatkamisen arvot painoivat vaakakupissa enemmän kuin Soinin mielipide- ja symbolitekojen tuomitseminen. Ei silti tulisi mieleenkään tuomita ketään, joka tuli punninnassaan toisenlaiseen lopputulokseen.

Äänestystä seurannut keskustelu oli mitä kiinnostavin ja osoitti, että äänestys kouraisi monia ihmisiä enemmän kuin olisin ajatellutkaan. Sen koettiin väheksyvän naisille tärkeää ihmisoikeutta, ja sen alistaminen hallituksen koossa pysymiselle koettiin naisten oikeuksien vähättelyksi.

Polittinen oppositio ja kriitikot osuivat tärkeään hermoon, ja kritiikkiä saneluvallan antamisesta Soinin puolueelle on vaikea väistää. Mutta oppositio syyllistyi myös hurskasteluun ja liioitteluun, varsinkin kun palauttaa mieleen sen toiminnan edellisessä hallituksessa. Minun on mahdotonta käsittää, miten tämän äänestyksen nojalla saatettiin sosiaalisessa mediassa väittää, että ”poliitikot ajaa naisten asemaa lähemmäs Turkin mallia”. Eivät taatusti aja. Oppositiolla on oikeus yrittää kaataa hallitus, mutta on rumaa koettaa maalata hallituspuolueen edustajat naisten oikeuksien vihollisiksi, jos he yrittävät pitää hallitusta pystyssä.

Silti minulle oli yllätys, miten voimakkaasti tämä äänestys monia kouraisi. Ajattelen erityisesti twitterissä käymääni keskustelua Maija Vilkkumaan kanssa (kiitos Maija siitä). Selvästikin monet naiset ja miehet ovat huolissaan naisten oikeuksien suunnasta maailmalla ja Euroopassa ja varsinkin Itä-Euroopassa. Perjantain äänestys saatettiin tulkita paljon isommaksi kannanotoksi kuin mitä se kahden suurimman hallituspuolueen sisältä katsottuna näytti.

Tämä sattui minuun ilkeästi, koska olen koko aikuisikäni koettanut edistää naisten taloudellista asemaa ja tasa-arvoa. Yritin sellaisia Smolnassakin saada hallitusohjelmaan, mutta kokemattomana epäonnistuin.

Tämä oppi pitää ottaa vakavasti. Tasa-arvokysymykset ja naisten oikeudet koetaan väkevänä periaatekysymyksenä, vaikkei naisten oikeuksien konkreettisesta oikeudellisesta sisällöstä edes olisi kysymys. Tämä on itselleni terveellinen muistutus, koska katselen entisenä virkamiehenä politiikkaa varmaan äärimmäisen rationaalisen realismin näkökulmasta: politiikka on lakien säätämistä ja julkisten menojen ja verojen kohdentamista.

Mutta politiikka on muutakin. Monet naiset selvästikin kokevat miesten olevan kykenemättömiä ymmärtämään naisten kokemusta. Sanat ja mielipiteet ovat nykymaailmassa isoja tekoja. Naisten kokemus miesten vähättelystä ja miesten kokemuksen hallitsevuudesta ja erilaisuudesta on iso poliittinen tosiasia. On alettu käyttää käsitettä mansplaining (man+explaining), jolla tarkoitetaan miesten ylimielistä ja epäsensitiivistä selittämistä. Nykyinen tasa-arvo- ja sukupuolipoliittinen kritiikki kyseenalaistaa myös tervetulleella tavalla nais- ja mieskategorioiden dikotomisen poissulkevuuden.

Kokoomuksessakin on ajateltava politiikaa enemmän tästä näkökulmasta. Voisimme myös käydä läpi sen, onko aborttioikeus Suomen naisille ja tytöille riittävä. Pitäisikö se viedä perustuslakiin? Pitäisikö siitä tehdä kokonaan subjektiivinen oikeus, joka ei edellytä keskustelua lääkärin kanssa?

Mutta toisaalta, kuten Saska Saarikoski huomautti, identiteettipolitiikalle ei pidä antaa liikaa ja kaikkea tilaa, koska se repii kansakuntaa ja ihmiskuntaa hajalle. Saskalla on ollut hyvä tilaisuus katsella mitä identiteettipolitiikka tekee Yhdysvalloissa. Ja siitähän tässäkin oli paljolti kysymys. Hallitus vavahteli asiasta, jolla ei ollut tekemistä hallituksen käytännön politiikan kanssa. Perjantain äänestys ei muuttanut mitään asia tasa-arvon tai naisten tappioksi. Sama lainsäädäntö meillä on kuin ennen, ja samalla tavalla tehdään kehityspolitiikkaa kuin ennenkin. Identiteettipolitiikka voi olla vaarallista, koska sosiaalisen median maailmassa näemme paljaasti toistemme erilaisuudet.

Minä en halua luopua valistuksen lähtökohdasta, joka ylittää sukupuolirajat. Mielipiteen oikeellisuus ei riipu siitä, kuka sen sanoo. Olemme kaikki samaa ihmisyyttä ja ihmiskuntaa ja meillä on ja on oltava mahdollisuus ymmärtää toisiaan yhteisen rationaalisen ja eettisen keskustelun keinoin.  Muuten ei jää muuta vaihtoehtoa kuin savupirttiin vetäytyminen tai kuulan ampuminen omaan kalloon. Viime kädessä allsplainingin on oltava samaa kenenkään ylivallasta vapaata kommunikaatiota.