Kirjoitin viime syksynä tälle blogipalstalle esseen Francis Fukuyaman teoksesta Identity Politics. Toinen aikamme superkiinnostava yhteiskunnallinen ajattelija ja kirjoittaja on bulgarialaissyntyinen politologi Ivan Krastev (äännetään Krastjov), jonka teos After Europe (University of Pennsylvania Press 2017) on ainakin minulle ollut käänteentekevän oivaltava Euroopan poliittisten muutosten ja vastakkainasettelujen ymmärtämisessä. Krastev toimii useissa eri maiden ajatuspajoissa ja on pitänyt ystävällisellä ja uteliaan joviaalilla tyylillään ansiokkaita esitelmiä, jotka ovat saatavilla Youtubesta. Itäeurooppalaiseen ajatteluperinteeseen kuuluu myös loistava kaskujen ja sutkausten ja ironian taitava käyttö.

After Europe on oikeastaan pitkä essee, vain runsaan 100 sivun pituinen, mutta lähes sen jokainen sivu tarjoaa lukijalle ahaa-elämyksiä ja oivalluksia, varsinkin kun Krastev on Euroopan historian ja kulttuurin äärimmäisen oppinut tuntija. Krastev analysoi väestön muuttoliikkeiden destruktiivista voimaa ja Euroopan Unionin politiikan ongelmia. Erityisesti Itä-Euroopassa demografian muutokset selittävät niitä meidän silmissämme ällistyttäviäkin kehityskulkuja, joita saamme katsella Puolassa ja Unkarissa. En ehkä osaa tehdä oikeutta Krastevin lennokkaalle esseistiikalle, mutta koetan tähän blogitekstiin koota joitakin hänen ajatuksiaan, sellaisina kuin ne tulkitsen.

Nationalismi ja muuttoliikkeet ovat Krastevin mukaan jonkinlainen sokea piste niin aatehistoriassa, taloustieteessä kuin Euroopan Unionin politiikassa. Aatehistoria on rikkaassa lännessä nähty aatteiden ja ideoiden kamppailuna ja sosioekonomisten ryhmien luokkataisteluna. Nämä suuret ideologiset konfliktit ovat kuitenkin siirtymässä historiaan, kapitalismi on voittanut kommunismin ja Euroopan maat konvergoivat kohti jonkinlaista sosiaalista markkinataloutta. Mutta perinteiset aatehistorian vastakkaisuudet ovat kuitenkin pitäneet sisällään universalismin idean: vaikka on oltu eri mieltä siitä, halutaanko kommunismia, hyvinvointikapitalismia tai täysin vapaata kapitalismia, on kuitenkin lähdetty siitä, että tämä hyvä yhteiskunta, millaiseen sitten päädytäänkin, on kaikkia ihmisiä varten — periaatteessa universalistinen.

Vaikka perinteiset ideologiset vastakkainasettelut ja vasemmiston ja oikeiston välinen yhden akselin politiikka ovat häipymässä, politiikan vastakkainasettelut yltyvät. Meidän aikamme konfliktit ja aatteelliset rajankäynnit muotoutuvat kuitenkin muuttoliikkeiden ja kansallisten rajojen nojalla ja etnisyyden perusteella. Nationalisti voi loppujen lopuksi olla aika välinpitämätönkin sen suhteen, millainen veroaste tai työlainsäädäntö tai julkispalvelu meillä on, mutta hänelle on tärkeää, että se koskee vain “meitä”, kansakuntaa, joka ei hänen mielestään saa menettää etnistä omaleimaisuuttaan. Nationalistille on tärkeää, että kansakunta ja alue säilyvät ja kansakunnassa säilyy sellaisia etnisiä ja kulttuurisia piirteitä, joita hän pitää kansallisesti arvokkaina. Kansakunta ei menetä merkitystään, ja päinvastoin, globaalin taloudellisen integroitumisen aikana sen merkitys korostuu. Vaikka globaali talous integroituu anonyymeiksi markkinasuhteiksi ja arvoketjuiksi, kansakunnan merkitys ei voi hävitä, koska se tarjoaa Krastevin mukaan uskonnottomana nykyaikanakin maallistuneelle ihmiselle yhden suojapanssarin kuoleman ahdistusta kohtaan: minä häviän jossain vaiheessa maailmasta, mutta kansakuntani jää. Krastevin tapa luonnehtia etnistä nationalismia tuo mieleeni sen, miten urheilujoukkueita kannatetaan. Kaikki jääkiekkojoukkueet pelaavat suunnilleen samalla tavalla, mutta suomalaiset kannattavat Suomen jääkiekkojoukkuetta, ei siksi, että se edustaisi jotain erityisen hienosti ajateltua ja muista maista eroavaa jääkiekkofilosofiaa, vaan siksi, että se on suomalainen.

Kansakunta ja kansalliset rajat siis korostuvat politiikassa, samalla kun kansainväliset muuttoliikkeet yltyvät ja lisääntyvät. Muuttoliikkeiden taloudelliset kannustimet ovat vahvat. Ihmisiä on enemmän kuin ennen, ja konfliktit luovat muuttopaineita. Lisäksi digitaalisen kommunikaation maailma tekee muuttamisesta houkuttelevaa, koska kaikki voivat tarkastella elämää muualla, tilastoja ja Googlen karttoja katselemalla ja muiden maiden instituutioihin internetissä perehtymällä.

Demografinen paniikki

Siinä missä yhteiskunnallinen tyytymättömyys aiemmin purkautui reformiliikkeinä, joilla muutetaan omaa maata, nyt se purkautuukin siksi usein muuttohalukkuutena. Itä-Euroopasta tai jopa Lähi-idästakin voi olla helpompaa muuttaa Saksaan kuin koettaa tehdä omasta maasta Saksa. Itä-Euroopassa tämä on ollut tietysti erityisen vahva pyrkimys. Krastev toistaa  bulgarialaisen vitsin:

Kansakunnallamme on kaksi keinoa vastata maamme taloudelliseen ja sosiaaliseen ahdinkoon. – Mitkä ne ovat? Vastaus: Terminaali 1 ja Terminaali 2 (Sofian lentokentällä).

Bulgarian, monien muiden Itä-Euroopan ja Baltian maiden väestö onkin vähentynyt merkittävästi ja muuttoliike jatkuu edelleen. Bulgaria on menettänyt viimeisen 25 vuoden aikana 10 prosenttia väestöstään, ja sen ennustetaan menettävän edelleen peräti 27 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Krastev kysyy, synnyttääkö näin merkittävä väestökato jonkinlaisen selkäytimestä tulevan oman kansakunnan katoamisen pelon, demografiapaniikin, joka ilmenee ulkomaalaisvastaisuutena ja valitettavasti myös perinteisenä antisemitisminä. Kaltaiseni ekonomisti voi toki todeta, että työperäinen maahanmuutto periaatteessa paikkaa näitä ongelmia, mutta se ei auta demografiseen paniikkiin, jossa on mukana huolta oman “etnisen” kansakunnan häviämisestä.  Tämä selittää sitä ällistyttävää havaintoa, että pakolaisvastaisuus on saanut Itä-Euroopassa valtava poliittisen voiman — vaikkei Itä-Euroopassa edes ole pakolaisia. Viktor Orbanin kaltaiset populistijohtajat imevät poliittista voimaa ulkomaalaisvastaisuudesta ja kiihottavat mieliä Euroopan Unionin kuviteltuja väestön pakkosiirtoja vastaan, vaikka hän on omilla toimillaan kovakouraisesti estänyt turvapaikanhakijoiden saapumisen Unkariin.

Krastev huomauttaa eräässä luennossaan myös oivaltavasti, että maastamuutto vaikuttaa Itä-Euroopan lähtömaiden poliittiseen tasapainoon. Kun moni  yritteliäs ihminen on muuttanut Länsi-Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin, jäljelle jääneet ovat keskimäärin kansallismielisempiä ja suhtautuvat vähemmän avoimesti kansainvälisyyteen ja muihin maihin. Tätäkin kautta väestön liikkeet voivat selittää Itä-Euroopan yllättävää poliittisen ilmaston muutosta.  Kansakunnan katoamisesta huolestunut ja sen suuruudesta haaveileva nationalisti ei kaipaa asiantuntijoiden suosittamaa rationaalista ja sääntöperäistä politiikkaa. Hän haluaa politiikkaa, jossa “me”, meidän kansakuntamme, voitamme, ja voitamme lopullisesti, toisin kuin parlamentarismin pelikentillä. Siksi Orbanin Fidesz-liike haluaa nujertaa poliittista tasapainoa ylläpitävän vallan kolmijaon. Euroopan Unioni on isännätön, abstrakti, ei riittävän “me”.  Eikä liberaali demokratia anna koskaan mahdollisuutta lopulliseen voittoon, koska sen perusajatus on jakaa valtaa ja taata, että vaaleissa hävinneillä on toinen mahdollisuus myöhemmin. Liberaali oikeusjärjestys pitää huolen siitä, että riippumaton lehdistö ja oikeuslaitos takaavat myös nationalismin vastaiselle oppositiolle toimintamahdollisuudet. Juuri sen mahdollisuuden nationalisti haluaa estää, koska hän haluaa oman kansakuntansa voittavan, ja voittavan lopullisesti.

Muuttoliike ja ulkoraja muovaavat Länsi-Euroopankin politiikkaa

Nationalismi ja universalismin vastaisuus on erityisen vahvaa Itä-Euroopassa, jossa kosmopoliittisuus liittyi kylmän sodan aikana ihmisten mielissä kommunismiin. Mutta myös Länsi-Euroopan populistien poliittinen käyttövoima tulee siitä, että monet kansalaiset pelkäävät rajojen madaltumista ja häviämistä ja kansakunnan luonteen katoamista. Kohtaan tämän liberaalina ekonomistina, kun esitän laskelmia siitä, miten paljon tarvitsemme maahanmuuttajia, jotta suoriudumme hoivalupauksistamme — minulle kerrotaan vastaukseksi, että “haluan vaihtaa Suomen kansan toiseen”. Ja kieltämättä, liberaali ekonomisti on taipuvainen ajattelemaan, että työvoima on työvoimaa ja maahanmuuttajien lapsista joka tapauksessa tehdään peruskoulussa riittävän suomalaisia. Krastev kirjoittaa siitä, miten murheellinen tunnelma on itäeurooppalaisessa kylässä, jossa kantaväestöä edustaa vain joukko vanhoja ihmisiä ja jossa kaikki nuoremmat ja työikäiset ovat puolestaan muualta ja toisenlaisista maista muuttaneita. Kaltaiseni taloustieteilijä voi hyvin perustein olla sitä mieltä, että tämä on rationaalista resurssien allokaatiota: maahanmuuttajat tulevat hoivaamaan kylän vanhukset — mutta tämä tuskin lohduttaa etnisen nationalistin surumielisyyttä.

Niinikään ehkä jotenkin naiivia mutta myös hyväsydämistä asennetta edustivat niin Angela Merkelin kuin Juha Sipilän lausunnot vuosien 2015-2016 pakolaiskriisin aikana. “Wir schaffen es” (Me suoriudumme tästä), totesi Merkel tunnetusti, päättäessään pitää rajan avoimena. Juha Sipilä puolestaan kertoi voivansa majoittaa pakolaisia oman talonsa yläkertaan. Kumpaakin on sittemmin säälimättä syytetty näistä lausunnoista, joita on pidetty äärimmäisen typeryyden osoituksina. Tunnen silti sympatiaa sekä Sipilää että Merkeliä kohtaan. Kumpikaan ei varmaan vielä kovin täydellisesti nähnyt muuttoliikkeen luonnetta ja syitä sekä sen pian aiheuttamia poliittisen mullistuksen pirullisuutta, mutta kummankin lausunto kertoi myös hyvästä kristitystä sydämestä. Minullekin nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Haaveilen John Lennonin Imaginen kaltaisesta maailmasta, jossa kaikki voisivat liikkua vapaasti — mutta ymmärrän kyllä, että tässä ja nyt EU:n sisäisen liikkumisvapauden edellytyksenä on, että ulkorajan valvonnassa ja muuttoliikkeiden hallinnassa päästään yhteiseurooppalaisiin ratkaisuihin, jotka eivät voi vastata Lennonin päiväunta.

Epäluulo maattomia eliittejä kohtaan

Teoksen yksi teema on myös populistinen kapina Euroopan ja Euroopan Unionin hyvin koulutettuja eliittejä kohtaan. Epäluuloa siivittää kaksi tekijää. Ensimmäinen, jota on myös korostanut sosiologi Michael Young, on se, että meritokraattinen yhteiskunta on oikeudenmukaisuudestaan huolimatta psykologisesti julma ja tyly. Vanhan luokkayhteiskunnan köyhä saattoi usein hyvin perustein ajatella, että oman heikon menestyksen syynä on koko yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus. Mutta, kun koulutuksellinen tasa-arvo on pääosin toteutunut ja on luotu meriitteihin perustuva yhteiskunta, siinä heikosti menestyvän on vaikeaa syyttää muita kuin itseään. Tästä on myös Osmo Soininvaara kirjoittanut oivaltavasti.

Toinen populistien epäluottamuksen kohde on siinä, että meritokraattinen yläluokka näyttää niin sulavasti liikkuvan maasta toiseen. Eliitin ei nähdä olevan lojaalia omaa kansakuntaa kohtaan. Hyvin koulutetut ihmiset voivat olla töissä Euroopan Unionin toimielimissä tai yliopistoissa tai liike-elämässä missä päin Eurooppaa tahansa. Omaan taantuvaan kyläänsä jäänyt ja vähemmän kouluja käynyt ei arvosta tätä liikkuvaista eliittiä, johon myös poliittiset päättäjät enenevästi kuuluvat. Hän kaipaa poliittisia johtajia, jotka pysyvät omassa maassa ja ovat valmiita kärsimään taloudellisten vastoinkäymisten tuomia iskuja muun kansakunnan kanssa — hieman kuin vanha maata omistava aristokratia, joka saattoi olla yläluokkaista ja rikasta, mutta joka ainakin pysyi paikallaan eikä heti muuttanut pois jos taantuma tai sota oli uhkaamassa. Kuten Krastev kirjoittaa, Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa toimiva huippuekonomisti saattaa olla läheinen tuttava Ruotsin huippuekonomistien kanssa, mutta tuskin tuntee niitä maanmiehiään, jotka eivät pärjänneet tenteissä yhtä hyvin — eikä ehkä ajattele, että hänellä olisi näiltä edes paljon opittavaakaan.

Kaikesta huolimatta politiikka eurooppalaistuu

Krastev analysoi säälimättä Euroopan Unionin poliittista kriisiä, mutta lopettaa esseensä myös hieman paradoksaalisesti optimisemmassa hengessä. Onkin ironista, että juuri näiden Euroopan sisäisten jännitteiden poliittinen läpikäynti myös hitsaa Unionia yhteen ja luo sitä yhteiseurooppalaista politiikkaa, jonka nationalistit oikeastaan haluaisivat tuhota. Juuri tämä vastakkainasettelu on kuitenkin tehnyt nyt käytävistä EU-vaaleista yhteiseurooppalaisemmat kuin koskaan aikaisemmin. Koskaan aikaisemmin emme ole yhtä suurella jännityksellä seuranneet muiden EU-maiden politiikkaa. Ja siksi yhteiseurooppalainen politiikka voi kuin voikin syntyä — nimenomaan ratkaisemaan sitä suurta haastetta, että jotkut haluavat kokonaan estää sen syntymisen.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 7 kommenttia

7
  1. On hieman nurinkurista pohtia muuttoliikettä vastaanottavasta päästä, koska se käynnistyy kuitenkin lähtevästä maasta. Kehitysmaissa tapahtuva väestöräjähdys on ajanut nämä maat yli kestävyytensä rajojen. Nigerian väestö kasvaa yhden Suomen verran vuodessa ja Somaliassa syntyy yli 6 lasta naista kohden. Vaikka Suomessa somalinaisia koulutetaan, ja heillä on hyvä sosiaaliturva, silti syntyvyys on täällä yhä korkea, joten argumentti naisten kouluttamisesta ei oikein toimi.

    Jos haluamme kestävän maailman on kehitysmaiden kannettava vastuunsa niin väestöräjähdyksen hillitsemisestä kuin myös ympäristön tuhoamisesta. Esimerkiksi Afrikassa tapahtuva merten roskaaminen on kauheaa katsottavaa. Arabi- ja afrikkalaisväestön asutuksen leviäminen Eurooppaan ei ole ratkaisu, vaan tekee Euroopastakin osan ongelmaa. EU:n on otettava päättäväisemmät otteet käyttöön kehitysmaita kohtaan ja vapaaehtoisjärjestöillä on myös roolinsa ihmisten kouluttamisessa.

    Vanhustenhoito on hieman kulunut argumentti muuton perusteena. Hoito on nykyisellään hyvin tehotonta, ja tekniikka tulee muuttamaan hoitotapoja merkittävästi. Tarvittavien ihmisten määrä vähenee, kun nykyinen somesukupolvi vanhenee ja osaa ottaa hoitoa vastaan etänä ja tekoälypohjaisilta palveluilta. Samoin ihmisten kyky päättää oman hoidon tarpeesta ja hyödyllisyydestä paranee kun ihmistä voidaan mitata ja hoidon tulokset voidaan arvioida etukäteen entistä paremmin. Toiveena on, että meillä on tulevaisuudessa aktiivisia, omillaan eläviä vanhuksia, ja ihmisen elämä saa myös arvoisansa lopun, kun yhä harvemman kohtalo on olla vuosia sängyn pohjalla makaava, hoitoa vaativa vihannes.

  2. Erinomainen kirjoitus. Samaa aihepiiriä olen itsekin miettinyt lukiessa mm. Ekren noususta Viron maaseudulla (HS 2.3.2019), kun maaseudun konservatiivit hermostuvat nuorten kadottua kaupunkeihin ja ulkomaille. Miten pian alkavat populistijohtajat rakentaa muureja, estämään poismuuttoa, kuten DDR aikanaan?

  3. Nationalismista:
    Iso sivistyssanakirja (2008) ja Kielitoimiston sanakirja antavat hakusanalle nationalismi kolme merkitystä: 1. kansallismielisyys, oman kansan, kielen ja kulttuurin arvostaminen ja suosiminen; 2. kansallisuusaate, vaatimus oman kansan vapaudesta, oman kielen käyttämisestä ja oman kulttuurin kehittämisestä; 3. kansalliskiihko, katsomus oman kansan paremmuudesta. Siis näistä kolmesta määritelmästä kaksi on selvästi positiivisia.

    Suomessa:
    1830-luvulla julkisuuteen nousi nuori sivistyneistösukupolvi, johon kuuluivat Elias Lönnrot, J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Heidän näkemyksensä mukaan kansallishengellä viitattiin etupäässä kansan tapojen ja kielen säilyttämiseen, kansanvalistukseen ja kansallisen korkeakulttuurin kehittämiseen. Nämä neljä miestä rakensivat seuraavina vuosikymmeninä määrätietoisesti suomalaista kansakuntaa ja valtiota luomalla kansallista filosofiaa, historiankirjoitusta, romaanitaidetta ja runoutta. Lönnrot kokosi suomalaisten kansalliseepoksen Kalevalan. Snellman paneutui kirjoituksissaan Suomen suuriruhtinaskunnan valtiollisen aseman vahvistamiseen.[25] Snellman-instituutti kutsuu J. V. Snellmania muun muassa kansakunnan ”rakentajaksi” ja ”käsikirjoittajaksi”.[26]

    Nationalismin negatiivista tulkintaa korostamalla unohdetaan kansallismielisyyden positiiviset saavutukset ja tulevaisuuden mahdollisuudet. Etenkin Suomessa 150 vuoden kuluessa kansallismielisyydellä on saavutettu erinomaisia tuloksia niin sodan kuin rauhan töissä.

  4. Elias, kaikki kansainväliset tutkimukset osoittavat että maahanmuuttajien lapsiluku putoaa kantaväestön tasolle yhdessä sukupolvessa. (Tosin epäilen että ko. muuttajaryhmän osuuden väestöstä kasvaessa tämä muutos hidastuisi). Mutta en usko että Suomessa syntyneet somalinaiset laittavat tulemaan kuutta lasta per nainen.

    Mutta oikeastaan piti mainita tästä tutkimuksesta, joka kvantifioi muuttamatta jättämisestä syntyviä globaaleja hyvinvointitappioita: http://bit.ly/2EAW83u

    Eli jos USA:an muuttaisi 1,5 miljardia ihmistä heidän tulonsa nousisivat huomattavasti josta syntyisi merkittävä globaali hyvinvoinnin lisäys. Laskelma on hieno, ja vahvistaa kuvaa ekonomisteista ihmisinä jotka “osaavat laskea kaiken hinnan mutta eivät minkään arvoa”. Tuo tutkimus varmaan kääntyy Fox Newsillä aika mielenkiintoiseksi uutiseksi Trump 2020-kampanjaan.

    Krastevin ja Juhanan pointti eliitin liikkuvuudesta on kiinnostava. Mikä yhdistää seuraavia: Venäjän vallankumous, Irlannin kysymys 1700- ja 1800-luvulla ja Ranskan suuri vallankumous? Vastaus: Iso osa maatalousmaasta oli harvalukuisen suuraateliston käsissä, ja nämä aateliset hallitsevat alustalaisiaan Pietarista, Lontoosta tai Versaillesista käsin koska vain näissä kaupungeissa he voivat elää luokalleen sopivalla tyylillä.

    1. Taneli, tuo havainto muuttujien elintason noususta heidän siirtyessään “menestyvämpään” yhteiskuntaan on erittäin kiinnostava. Että elintason nousu toteutuisi, on muuttajan luonnollisesti hyväksyttävä kohdeyhteisön pelisäännöt (jotka oletettavasti ovat paremman menestyksen selitys). Eikös tämä siis puoltaisi sitä, että tulijoilta edellytettäisiin sitoutumista kohdeyhteisön “yhteiskuntasopimukseen”? Eli oikeuksien lisäksi olisi vaatimuksia. En ole maahanmuuttoon liittyvässä keskustelussa juurikaan tunnistanut tällaisia elementtejä.

  5. Mielenkiintoinen ja katsantokantaa avartava blogi. Tarjosi parikin uutta näkökulmaa nationalismiin.

  6. En väitä vastaan kuvattua, nykyistä nationalismin menestystä. Teen lisäyksen ikivanhan Maslowin tarvehierarkian mukaan. Siinä yksi perustarpeista on tarve kuulua johonkin. Moni sen tarpeen perinteisistä tyydyttäjistä on hävinnyt kokonaan tai menettänyt arvonsa. Perhe, suku, kylä, koululuokka, ammattikunta, sääty, sukupuoli jne. Alastalon salissa Langholma on erinomainen esimerkki kuulumisesta arvokkaisiin henkilöihin!
    Moni ylpeyden aihe ja samalla kohonkin ryhmään kuuluminen on menetetty. Kerron tositarinan sahateollisuudesta, missä toimin työterveyslääkärinä 11 vuotta. Tapasin vastaanotolla sahamiehen ja sanoin: ” Niin, sinähän olet kanttari, eikö niin?” Mies leimahti ja ärjäisi: “Minä olen särmääjä!” Olin loukannut häntä.
    Särmääjien eliittijoukkoon kuuluminen ei onnistunut keneltä vain. Ennen vanhaan särmääjä arvioi nopeasti tukin ja päätti, miten se sahataan maksimaalisen tuottavasti.
    Monia yksilön identiteettiä perinteisesti rakentavia seikkoja ei enää ole. Ja perusteita kuulua johonkin on menetetty. Mitä jää jäljelle? Tatuointi, tietenkin. Ja yhteinen tapa leikata uudet housut polvista rikki. Elo ja olo nenä kiinni kännykässä. Hiusten värjääminen. Fanittaminen. Ja simppeli nationalismi, joka nousee suurimpaan kukoistukseensa, kun euron hintainen kumilätkä menee kolmesti metallikehikosta läpi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Karl Marx, Suomi, sisällissota ja epäluottamus

Hallitus suunnittelee työsopimuslain muutosta, joka hieman muuttaa henkilöperusteisen irtisanomisen edellytyksiä alle 10 hengen yrityksissä. Virherekrytointi tai muuttuneen tilanteen vuoksi toimimattomaksi ajautunut työsuhde on pienyrityksissä suurempi riski ja vaiva kuin suurissa. Siksi tällainen uudistus on perusteltu. Kansainvälisessä vertailussa uudistus on pieni. Saksassa ei alle 10 hengen yrityksissä ole irtisanomissuojaa lainkaan. Toisin sanoen, työnantaja voi lopettaa työsuhteen yksipuolisella tahdonilmauksella, kunhan se ei ole syrjivä. Tanskan henkilöperusteisen irtisanomisen oikeuskäytäntö on meitä sallivampi.

Irtisanomissuojan tason vaikutuksia työmarkkinoiden toimintaan on tutkittu laajasti. Heikompi irtisanomissuoja lisää sekä työsuhteiden päättymistä että alkamista eikä tutkimus yleensä ole löytänyt yhteyttä irtisanomissuojan tason ja kokonaistyöllisyyden välillä. Sen sijaan sillä voi olla myönteinen vaikutus heikon työmarkkina-aseman ihmisten työllisyyteen, koska he pääsevät suuremmalla todennäköisyydellä jossain vaiheessa näyttämään taitojaan. On myös uskottavaa näyttöä siitä, että irtisanomissuojan heikennys lisää tuottavuutta, ja tätä ilmiötä ymmärretään teoreettisesti kohtuullisen hyvin. Tuottavuus kohenee kun liikkuvuus voimistuu ja ihmiset hakeutuvat itselleen paremmin sopiviin tehtäviin. Heikompi irtisanomissuoja voi myös lisätä työntekijän ponnistelua. Näistä löytyy tutkimusta esimerkiksi täältä ja täältä.

Ammattiliittojen kova vastustus hallituksen esitystä kohtaan on nostanut pintaan ällistyttävän keskustelun hallituksen ja työmarkkinaosapuolten suhteesta. On sinänsä hämmästyttävää, että näin pienen lakimuutoksen takia ylipäänsä aletaan puuhata laajoja työtaisteluita. Niissä kunnostautuvat erityisesti ammattiliitot, joiden jäseniä uudistus ei koske lainkaan tai koskee vain minimaalisen vähän. Siksi tässä on selvästi kysymys jostain muusta:  hegemoniataistelusta, eli siitä, “saako” Suomessa enemmistöhallitus ylipäänsä viedä läpi työmarkkinauudistuksia, joita perinteiset keskusjärjestöosapuolet eivät ole siunanneet.

Vielä edellisen hallituksen työministeri Lauri Ihalainen lähti siitä, ettei tehdä mitään työmarkkinauudistuksia, joita työmarkkinoiden keskusjärjestöt eivät ole hyväksyneet. Tulos oli, ettei vuosien 2011-2015 aikana tehty oikeastaan mitään tepsiviä työmarkkinauudistuksia — vaikka työttömyys oli ennätyskorkealla ja työllisyys polki paikallaan.

Minusta hallituksen ja eduskunnan on korkea aika ottaa perustuslain ja parlamentarismin mukaisesti vastuu koko taloudesta ja myös työmarkkinoista. Etujärjestöt eivät “omista” työmarkkinoita ja varsinkaan ne eivät edusta muita kuin työllisiä eli “sisäpiiriläisiä” jäseniään. Rakenteellisen työttömyyden ongelmat eivät näytä niitä kiinnostavan.

Hallitus ja eduskunta ovat sitävastoin vastuussa koko kansantaloudesta, kaikkien työllisyydestä ja julkisen talouden rahoituksesta.

Pidän etujärjestöille annettua käsittämättömän suurta valtaa yhtenä korkean työttömyytemme ja alhaisen työllisysasteemme syynä. Kuten Osmo Soininvaara on kirjassaan Satakomitea kuvannut, etujärjestöt sabotoivat 10 vuotta sitten sosiaaliturvan uudistuksen. Sitten ne osana vuoden 2016 kilpailukykysopimusta estivät Suomen sopimusjärjestelmän kehittämisen. Meillä on olennaisilta osiltaan sama palkkasopimusjärjestelmä kuin viimeisten vajaan 50 vuoden aikana. Kuvaan täällä sen poikkeuksellista luonnetta ja esitän että siirtyisimme joustavampaan, Norjan malliseen yleissitovuuteen.

Minusta on ällistyttävää, miten laajasti Suomessa kyseenalaistetaan hallituksen ja valtiovallan oikeus toimia työmarkkinoiden lainsäätäjänä. Lainsäätövalta on ilmaistu suoraan perustuslaissa, jonka toisen pykälän 1. virke kuuluu: “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Monilla suomalaisilla näyttää kuitenkin olevan se käsitys, että valtiosääntö ei koske työmarkkinoita. Sen sijaan näyttävät monet ajattelevan, että työmarkkinoiden normit ovat jonkinlainen neuvottelukysymys valtiovallan ja järjestöjen välillä. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne jopa kutsuu valtion lainsäädäntötyötä “saneluksi”.

Ruotsissa työtä tehneen virkamiehen ja demokratian kannattajan näkökulmasta tämä on ällistyttävä ja käsittämätön ajattelutapa. Ei valtiovalta ole eikä sen tule olla lainsäädännössä “neuvotteluosapuoli”, ei työmarkkinoilla eikä pääsääntöisesti missään muuallakaan. Valtion tulee olla ylin vallankäyttäjä, joka säätää viisaat lait, jotka edistävät yleistä etua. Sitä varten pitää tietenkin kuulla kaikkia osapuolia, mutta hyvä lainsäädäntö on kuulemista ja optimointia — eikä neuvottelua. Emme esimerkiksi tietenkään “neuvottele” yritysverotusta yritysten kanssa vaan säädämme sen. Emmekä varsinkaan “neuvottele” rikoslakia rikollisten kanssa. Lainsäädäntö on aina “sanelua” siinä mielessä, että Eduskunnan säätämiä lakeja on kaikkien noudatettava. Eivät lait ole neuvottelukysymys eivätkä hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen erilaiset kannat ole “riita”. Ei valtiovallan tule riidellä vaan säätää lakeja, eikä valtiovallan tule antautua ulkoparlamentaarisen painostuksen edessä.

Minulle on ollut veret seisauttavaa havaita, että todella monet suomalaiset ajattelevat toisin.

Jos työlainsäädäntöä ei uudisteta tukemaan korkeampaa työllisyyttä, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia rahoittaa hyvinvointilupauksiamme. Siksi hallituksen on otettava vastuu ja muistutettava kohteliaasti järjestöjä siitä, kenelle valta ja vastuu valtiosäännön mukaan myös työmarkkina-asioissa kuuluvat.

Laaja lakkoliike mitättömän pienestä uudistuksesta vuonna 2018 tuo mieleen 100 vuoden historiallisen kaaren ja Karl Marxin profeetallisen lauseen: “Historia toistaa itseään — ensin tragediana ja sitten farssina”. Tämä taitaa kuvata Suomen satavuotista historiaa sattuvasti. Sata vuotta sitten itsenäisyytemme alkoi sisällissodalla. Työväenliike nousi kiihotettuna laillista hallitusvaltaa vastaan, osin ehkä syystäkin tai ainakin senaikuisessa historiassa ymmärrettävin motiivein. Tuloksena oli hirvittävä tragedia. Ensin verinen sota, ja sitten voittajien terrori hävinneitä kohtaan — terrori, josta ketään ei myöhemmin syytetty.

Suomen sisällissota oli tavattoman raaka, eikä sitä mielestäni ole käsitelty riittävästi. Ja ei ehkä ole aivan kaukaa haettu ajatus, että se valtiovallan riittämätön legitiimisyys ammattiliittojen silmissä josta tässä kirjoitan, itse asiassa jossain määrin juontaa juurensa 100 vuoden takaisista käsittelemättömistä traumoista. Minä pidän tätä uskottavana selityksenä suomalaisten oudolle pelolle käsitellä yhteiskunnallisia “tabuja” kuten työehtosopimusten yleissitovuutta. Sisällissodan kokenut kansakunta ei uskalla päästää valloilleen erimielisyyden demoneja.

Ja siksi, historian kierolla tavalla, pikkureformin vuoksi absurdin uhmakkaana nouseva lakkoliike sopii aika hyvin Marxin virkkeeseen. Nytkään osa työväenliikkeestä ei hyväksy laillisen hallituksen valtaa ja nousee sitä vastaan — vaikka itse asia on liikuttavan pieni. Silloin tragedia, nyt farssi.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!