Juhana Vartiainen

Ivan Krastev, muuttoliikkeet ja eurooppalainen populismi

Kirjoitin viime syksynä tälle blogipalstalle esseen Francis Fukuyaman teoksesta Identity Politics. Toinen aikamme superkiinnostava yhteiskunnallinen ajattelija ja kirjoittaja on bulgarialaissyntyinen politologi Ivan Krastev (äännetään Krastjov), jonka teos After Europe (University of Pennsylvania Press 2017) on ainakin minulle ollut käänteentekevän oivaltava Euroopan poliittisten muutosten ja vastakkainasettelujen ymmärtämisessä. Krastev toimii useissa eri maiden ajatuspajoissa ja on pitänyt ystävällisellä ja uteliaan joviaalilla tyylillään ansiokkaita esitelmiä, jotka ovat saatavilla Youtubesta. Itäeurooppalaiseen ajatteluperinteeseen kuuluu myös loistava kaskujen ja sutkausten ja ironian taitava käyttö.

After Europe on oikeastaan pitkä essee, vain runsaan 100 sivun pituinen, mutta lähes sen jokainen sivu tarjoaa lukijalle ahaa-elämyksiä ja oivalluksia, varsinkin kun Krastev on Euroopan historian ja kulttuurin äärimmäisen oppinut tuntija. Krastev analysoi väestön muuttoliikkeiden destruktiivista voimaa ja Euroopan Unionin politiikan ongelmia. Erityisesti Itä-Euroopassa demografian muutokset selittävät niitä meidän silmissämme ällistyttäviäkin kehityskulkuja, joita saamme katsella Puolassa ja Unkarissa. En ehkä osaa tehdä oikeutta Krastevin lennokkaalle esseistiikalle, mutta koetan tähän blogitekstiin koota joitakin hänen ajatuksiaan, sellaisina kuin ne tulkitsen.

Nationalismi ja muuttoliikkeet ovat Krastevin mukaan jonkinlainen sokea piste niin aatehistoriassa, taloustieteessä kuin Euroopan Unionin politiikassa. Aatehistoria on rikkaassa lännessä nähty aatteiden ja ideoiden kamppailuna ja sosioekonomisten ryhmien luokkataisteluna. Nämä suuret ideologiset konfliktit ovat kuitenkin siirtymässä historiaan, kapitalismi on voittanut kommunismin ja Euroopan maat konvergoivat kohti jonkinlaista sosiaalista markkinataloutta. Mutta perinteiset aatehistorian vastakkaisuudet ovat kuitenkin pitäneet sisällään universalismin idean: vaikka on oltu eri mieltä siitä, halutaanko kommunismia, hyvinvointikapitalismia tai täysin vapaata kapitalismia, on kuitenkin lähdetty siitä, että tämä hyvä yhteiskunta, millaiseen sitten päädytäänkin, on kaikkia ihmisiä varten — periaatteessa universalistinen.

Vaikka perinteiset ideologiset vastakkainasettelut ja vasemmiston ja oikeiston välinen yhden akselin politiikka ovat häipymässä, politiikan vastakkainasettelut yltyvät. Meidän aikamme konfliktit ja aatteelliset rajankäynnit muotoutuvat kuitenkin muuttoliikkeiden ja kansallisten rajojen nojalla ja etnisyyden perusteella. Nationalisti voi loppujen lopuksi olla aika välinpitämätönkin sen suhteen, millainen veroaste tai työlainsäädäntö tai julkispalvelu meillä on, mutta hänelle on tärkeää, että se koskee vain ”meitä”, kansakuntaa, joka ei hänen mielestään saa menettää etnistä omaleimaisuuttaan. Nationalistille on tärkeää, että kansakunta ja alue säilyvät ja kansakunnassa säilyy sellaisia etnisiä ja kulttuurisia piirteitä, joita hän pitää kansallisesti arvokkaina. Kansakunta ei menetä merkitystään, ja päinvastoin, globaalin taloudellisen integroitumisen aikana sen merkitys korostuu. Vaikka globaali talous integroituu anonyymeiksi markkinasuhteiksi ja arvoketjuiksi, kansakunnan merkitys ei voi hävitä, koska se tarjoaa Krastevin mukaan uskonnottomana nykyaikanakin maallistuneelle ihmiselle yhden suojapanssarin kuoleman ahdistusta kohtaan: minä häviän jossain vaiheessa maailmasta, mutta kansakuntani jää. Krastevin tapa luonnehtia etnistä nationalismia tuo mieleeni sen, miten urheilujoukkueita kannatetaan. Kaikki jääkiekkojoukkueet pelaavat suunnilleen samalla tavalla, mutta suomalaiset kannattavat Suomen jääkiekkojoukkuetta, ei siksi, että se edustaisi jotain erityisen hienosti ajateltua ja muista maista eroavaa jääkiekkofilosofiaa, vaan siksi, että se on suomalainen.

Kansakunta ja kansalliset rajat siis korostuvat politiikassa, samalla kun kansainväliset muuttoliikkeet yltyvät ja lisääntyvät. Muuttoliikkeiden taloudelliset kannustimet ovat vahvat. Ihmisiä on enemmän kuin ennen, ja konfliktit luovat muuttopaineita. Lisäksi digitaalisen kommunikaation maailma tekee muuttamisesta houkuttelevaa, koska kaikki voivat tarkastella elämää muualla, tilastoja ja Googlen karttoja katselemalla ja muiden maiden instituutioihin internetissä perehtymällä.

Demografinen paniikki

Siinä missä yhteiskunnallinen tyytymättömyys aiemmin purkautui reformiliikkeinä, joilla muutetaan omaa maata, nyt se purkautuukin siksi usein muuttohalukkuutena. Itä-Euroopasta tai jopa Lähi-idästakin voi olla helpompaa muuttaa Saksaan kuin koettaa tehdä omasta maasta Saksa. Itä-Euroopassa tämä on ollut tietysti erityisen vahva pyrkimys. Krastev toistaa  bulgarialaisen vitsin:

Kansakunnallamme on kaksi keinoa vastata maamme taloudelliseen ja sosiaaliseen ahdinkoon. – Mitkä ne ovat? Vastaus: Terminaali 1 ja Terminaali 2 (Sofian lentokentällä).

Bulgarian, monien muiden Itä-Euroopan ja Baltian maiden väestö onkin vähentynyt merkittävästi ja muuttoliike jatkuu edelleen. Bulgaria on menettänyt viimeisen 25 vuoden aikana 10 prosenttia väestöstään, ja sen ennustetaan menettävän edelleen peräti 27 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Krastev kysyy, synnyttääkö näin merkittävä väestökato jonkinlaisen selkäytimestä tulevan oman kansakunnan katoamisen pelon, demografiapaniikin, joka ilmenee ulkomaalaisvastaisuutena ja valitettavasti myös perinteisenä antisemitisminä. Kaltaiseni ekonomisti voi toki todeta, että työperäinen maahanmuutto periaatteessa paikkaa näitä ongelmia, mutta se ei auta demografiseen paniikkiin, jossa on mukana huolta oman ”etnisen” kansakunnan häviämisestä.  Tämä selittää sitä ällistyttävää havaintoa, että pakolaisvastaisuus on saanut Itä-Euroopassa valtava poliittisen voiman — vaikkei Itä-Euroopassa edes ole pakolaisia. Viktor Orbanin kaltaiset populistijohtajat imevät poliittista voimaa ulkomaalaisvastaisuudesta ja kiihottavat mieliä Euroopan Unionin kuviteltuja väestön pakkosiirtoja vastaan, vaikka hän on omilla toimillaan kovakouraisesti estänyt turvapaikanhakijoiden saapumisen Unkariin.

Krastev huomauttaa eräässä luennossaan myös oivaltavasti, että maastamuutto vaikuttaa Itä-Euroopan lähtömaiden poliittiseen tasapainoon. Kun moni  yritteliäs ihminen on muuttanut Länsi-Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin, jäljelle jääneet ovat keskimäärin kansallismielisempiä ja suhtautuvat vähemmän avoimesti kansainvälisyyteen ja muihin maihin. Tätäkin kautta väestön liikkeet voivat selittää Itä-Euroopan yllättävää poliittisen ilmaston muutosta.  Kansakunnan katoamisesta huolestunut ja sen suuruudesta haaveileva nationalisti ei kaipaa asiantuntijoiden suosittamaa rationaalista ja sääntöperäistä politiikkaa. Hän haluaa politiikkaa, jossa ”me”, meidän kansakuntamme, voitamme, ja voitamme lopullisesti, toisin kuin parlamentarismin pelikentillä. Siksi Orbanin Fidesz-liike haluaa nujertaa poliittista tasapainoa ylläpitävän vallan kolmijaon. Euroopan Unioni on isännätön, abstrakti, ei riittävän ”me”.  Eikä liberaali demokratia anna koskaan mahdollisuutta lopulliseen voittoon, koska sen perusajatus on jakaa valtaa ja taata, että vaaleissa hävinneillä on toinen mahdollisuus myöhemmin. Liberaali oikeusjärjestys pitää huolen siitä, että riippumaton lehdistö ja oikeuslaitos takaavat myös nationalismin vastaiselle oppositiolle toimintamahdollisuudet. Juuri sen mahdollisuuden nationalisti haluaa estää, koska hän haluaa oman kansakuntansa voittavan, ja voittavan lopullisesti.

Muuttoliike ja ulkoraja muovaavat Länsi-Euroopankin politiikkaa

Nationalismi ja universalismin vastaisuus on erityisen vahvaa Itä-Euroopassa, jossa kosmopoliittisuus liittyi kylmän sodan aikana ihmisten mielissä kommunismiin. Mutta myös Länsi-Euroopan populistien poliittinen käyttövoima tulee siitä, että monet kansalaiset pelkäävät rajojen madaltumista ja häviämistä ja kansakunnan luonteen katoamista. Kohtaan tämän liberaalina ekonomistina, kun esitän laskelmia siitä, miten paljon tarvitsemme maahanmuuttajia, jotta suoriudumme hoivalupauksistamme — minulle kerrotaan vastaukseksi, että ”haluan vaihtaa Suomen kansan toiseen”. Ja kieltämättä, liberaali ekonomisti on taipuvainen ajattelemaan, että työvoima on työvoimaa ja maahanmuuttajien lapsista joka tapauksessa tehdään peruskoulussa riittävän suomalaisia. Krastev kirjoittaa siitä, miten murheellinen tunnelma on itäeurooppalaisessa kylässä, jossa kantaväestöä edustaa vain joukko vanhoja ihmisiä ja jossa kaikki nuoremmat ja työikäiset ovat puolestaan muualta ja toisenlaisista maista muuttaneita. Kaltaiseni taloustieteilijä voi hyvin perustein olla sitä mieltä, että tämä on rationaalista resurssien allokaatiota: maahanmuuttajat tulevat hoivaamaan kylän vanhukset — mutta tämä tuskin lohduttaa etnisen nationalistin surumielisyyttä.

Niinikään ehkä jotenkin naiivia mutta myös hyväsydämistä asennetta edustivat niin Angela Merkelin kuin Juha Sipilän lausunnot vuosien 2015-2016 pakolaiskriisin aikana. ”Wir schaffen es” (Me suoriudumme tästä), totesi Merkel tunnetusti, päättäessään pitää rajan avoimena. Juha Sipilä puolestaan kertoi voivansa majoittaa pakolaisia oman talonsa yläkertaan. Kumpaakin on sittemmin säälimättä syytetty näistä lausunnoista, joita on pidetty äärimmäisen typeryyden osoituksina. Tunnen silti sympatiaa sekä Sipilää että Merkeliä kohtaan. Kumpikaan ei varmaan vielä kovin täydellisesti nähnyt muuttoliikkeen luonnetta ja syitä sekä sen pian aiheuttamia poliittisen mullistuksen pirullisuutta, mutta kummankin lausunto kertoi myös hyvästä kristitystä sydämestä. Minullekin nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Haaveilen John Lennonin Imaginen kaltaisesta maailmasta, jossa kaikki voisivat liikkua vapaasti — mutta ymmärrän kyllä, että tässä ja nyt EU:n sisäisen liikkumisvapauden edellytyksenä on, että ulkorajan valvonnassa ja muuttoliikkeiden hallinnassa päästään yhteiseurooppalaisiin ratkaisuihin, jotka eivät voi vastata Lennonin päiväunta.

Epäluulo maattomia eliittejä kohtaan

Teoksen yksi teema on myös populistinen kapina Euroopan ja Euroopan Unionin hyvin koulutettuja eliittejä kohtaan. Epäluuloa siivittää kaksi tekijää. Ensimmäinen, jota on myös korostanut sosiologi Michael Young, on se, että meritokraattinen yhteiskunta on oikeudenmukaisuudestaan huolimatta psykologisesti julma ja tyly. Vanhan luokkayhteiskunnan köyhä saattoi usein hyvin perustein ajatella, että oman heikon menestyksen syynä on koko yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus. Mutta, kun koulutuksellinen tasa-arvo on pääosin toteutunut ja on luotu meriitteihin perustuva yhteiskunta, siinä heikosti menestyvän on vaikeaa syyttää muita kuin itseään. Tästä on myös Osmo Soininvaara kirjoittanut oivaltavasti.

Toinen populistien epäluottamuksen kohde on siinä, että meritokraattinen yläluokka näyttää niin sulavasti liikkuvan maasta toiseen. Eliitin ei nähdä olevan lojaalia omaa kansakuntaa kohtaan. Hyvin koulutetut ihmiset voivat olla töissä Euroopan Unionin toimielimissä tai yliopistoissa tai liike-elämässä missä päin Eurooppaa tahansa. Omaan taantuvaan kyläänsä jäänyt ja vähemmän kouluja käynyt ei arvosta tätä liikkuvaista eliittiä, johon myös poliittiset päättäjät enenevästi kuuluvat. Hän kaipaa poliittisia johtajia, jotka pysyvät omassa maassa ja ovat valmiita kärsimään taloudellisten vastoinkäymisten tuomia iskuja muun kansakunnan kanssa — hieman kuin vanha maata omistava aristokratia, joka saattoi olla yläluokkaista ja rikasta, mutta joka ainakin pysyi paikallaan eikä heti muuttanut pois jos taantuma tai sota oli uhkaamassa. Kuten Krastev kirjoittaa, Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa toimiva huippuekonomisti saattaa olla läheinen tuttava Ruotsin huippuekonomistien kanssa, mutta tuskin tuntee niitä maanmiehiään, jotka eivät pärjänneet tenteissä yhtä hyvin — eikä ehkä ajattele, että hänellä olisi näiltä edes paljon opittavaakaan.

Kaikesta huolimatta politiikka eurooppalaistuu

Krastev analysoi säälimättä Euroopan Unionin poliittista kriisiä, mutta lopettaa esseensä myös hieman paradoksaalisesti optimisemmassa hengessä. Onkin ironista, että juuri näiden Euroopan sisäisten jännitteiden poliittinen läpikäynti myös hitsaa Unionia yhteen ja luo sitä yhteiseurooppalaista politiikkaa, jonka nationalistit oikeastaan haluaisivat tuhota. Juuri tämä vastakkainasettelu on kuitenkin tehnyt nyt käytävistä EU-vaaleista yhteiseurooppalaisemmat kuin koskaan aikaisemmin. Koskaan aikaisemmin emme ole yhtä suurella jännityksellä seuranneet muiden EU-maiden politiikkaa. Ja siksi yhteiseurooppalainen politiikka voi kuin voikin syntyä — nimenomaan ratkaisemaan sitä suurta haastetta, että jotkut haluavat kokonaan estää sen syntymisen.

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.

Mitä mieltä sinä olet?

9 kommenttia artikkeliin Ivan Krastev, muuttoliikkeet ja eurooppalainen populismi

  1. Elias Heikkinen sanoo:

    On hieman nurinkurista pohtia muuttoliikettä vastaanottavasta päästä, koska se käynnistyy kuitenkin lähtevästä maasta. Kehitysmaissa tapahtuva väestöräjähdys on ajanut nämä maat yli kestävyytensä rajojen. Nigerian väestö kasvaa yhden Suomen verran vuodessa ja Somaliassa syntyy yli 6 lasta naista kohden. Vaikka Suomessa somalinaisia koulutetaan, ja heillä on hyvä sosiaaliturva, silti syntyvyys on täällä yhä korkea, joten argumentti naisten kouluttamisesta ei oikein toimi.

    Jos haluamme kestävän maailman on kehitysmaiden kannettava vastuunsa niin väestöräjähdyksen hillitsemisestä kuin myös ympäristön tuhoamisesta. Esimerkiksi Afrikassa tapahtuva merten roskaaminen on kauheaa katsottavaa. Arabi- ja afrikkalaisväestön asutuksen leviäminen Eurooppaan ei ole ratkaisu, vaan tekee Euroopastakin osan ongelmaa. EU:n on otettava päättäväisemmät otteet käyttöön kehitysmaita kohtaan ja vapaaehtoisjärjestöillä on myös roolinsa ihmisten kouluttamisessa.

    Vanhustenhoito on hieman kulunut argumentti muuton perusteena. Hoito on nykyisellään hyvin tehotonta, ja tekniikka tulee muuttamaan hoitotapoja merkittävästi. Tarvittavien ihmisten määrä vähenee, kun nykyinen somesukupolvi vanhenee ja osaa ottaa hoitoa vastaan etänä ja tekoälypohjaisilta palveluilta. Samoin ihmisten kyky päättää oman hoidon tarpeesta ja hyödyllisyydestä paranee kun ihmistä voidaan mitata ja hoidon tulokset voidaan arvioida etukäteen entistä paremmin. Toiveena on, että meillä on tulevaisuudessa aktiivisia, omillaan eläviä vanhuksia, ja ihmisen elämä saa myös arvoisansa lopun, kun yhä harvemman kohtalo on olla vuosia sängyn pohjalla makaava, hoitoa vaativa vihannes.

  2. ij sanoo:

    Erinomainen kirjoitus. Samaa aihepiiriä olen itsekin miettinyt lukiessa mm. Ekren noususta Viron maaseudulla (HS 2.3.2019), kun maaseudun konservatiivit hermostuvat nuorten kadottua kaupunkeihin ja ulkomaille. Miten pian alkavat populistijohtajat rakentaa muureja, estämään poismuuttoa, kuten DDR aikanaan?

  3. Jussi koskinen sanoo:

    Nationalismista:
    Iso sivistyssanakirja (2008) ja Kielitoimiston sanakirja antavat hakusanalle nationalismi kolme merkitystä: 1. kansallismielisyys, oman kansan, kielen ja kulttuurin arvostaminen ja suosiminen; 2. kansallisuusaate, vaatimus oman kansan vapaudesta, oman kielen käyttämisestä ja oman kulttuurin kehittämisestä; 3. kansalliskiihko, katsomus oman kansan paremmuudesta. Siis näistä kolmesta määritelmästä kaksi on selvästi positiivisia.

    Suomessa:
    1830-luvulla julkisuuteen nousi nuori sivistyneistösukupolvi, johon kuuluivat Elias Lönnrot, J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Heidän näkemyksensä mukaan kansallishengellä viitattiin etupäässä kansan tapojen ja kielen säilyttämiseen, kansanvalistukseen ja kansallisen korkeakulttuurin kehittämiseen. Nämä neljä miestä rakensivat seuraavina vuosikymmeninä määrätietoisesti suomalaista kansakuntaa ja valtiota luomalla kansallista filosofiaa, historiankirjoitusta, romaanitaidetta ja runoutta. Lönnrot kokosi suomalaisten kansalliseepoksen Kalevalan. Snellman paneutui kirjoituksissaan Suomen suuriruhtinaskunnan valtiollisen aseman vahvistamiseen.[25] Snellman-instituutti kutsuu J. V. Snellmania muun muassa kansakunnan ”rakentajaksi” ja ”käsikirjoittajaksi”.[26]

    Nationalismin negatiivista tulkintaa korostamalla unohdetaan kansallismielisyyden positiiviset saavutukset ja tulevaisuuden mahdollisuudet. Etenkin Suomessa 150 vuoden kuluessa kansallismielisyydellä on saavutettu erinomaisia tuloksia niin sodan kuin rauhan töissä.

  4. Taneli Nevalla sanoo:

    Elias, kaikki kansainväliset tutkimukset osoittavat että maahanmuuttajien lapsiluku putoaa kantaväestön tasolle yhdessä sukupolvessa. (Tosin epäilen että ko. muuttajaryhmän osuuden väestöstä kasvaessa tämä muutos hidastuisi). Mutta en usko että Suomessa syntyneet somalinaiset laittavat tulemaan kuutta lasta per nainen.

    Mutta oikeastaan piti mainita tästä tutkimuksesta, joka kvantifioi muuttamatta jättämisestä syntyviä globaaleja hyvinvointitappioita: http://bit.ly/2EAW83u

    Eli jos USA:an muuttaisi 1,5 miljardia ihmistä heidän tulonsa nousisivat huomattavasti josta syntyisi merkittävä globaali hyvinvoinnin lisäys. Laskelma on hieno, ja vahvistaa kuvaa ekonomisteista ihmisinä jotka ”osaavat laskea kaiken hinnan mutta eivät minkään arvoa”. Tuo tutkimus varmaan kääntyy Fox Newsillä aika mielenkiintoiseksi uutiseksi Trump 2020-kampanjaan.

    Krastevin ja Juhanan pointti eliitin liikkuvuudesta on kiinnostava. Mikä yhdistää seuraavia: Venäjän vallankumous, Irlannin kysymys 1700- ja 1800-luvulla ja Ranskan suuri vallankumous? Vastaus: Iso osa maatalousmaasta oli harvalukuisen suuraateliston käsissä, ja nämä aateliset hallitsevat alustalaisiaan Pietarista, Lontoosta tai Versaillesista käsin koska vain näissä kaupungeissa he voivat elää luokalleen sopivalla tyylillä.

    1. Pekka Töytäri sanoo:

      Taneli, tuo havainto muuttujien elintason noususta heidän siirtyessään ”menestyvämpään” yhteiskuntaan on erittäin kiinnostava. Että elintason nousu toteutuisi, on muuttajan luonnollisesti hyväksyttävä kohdeyhteisön pelisäännöt (jotka oletettavasti ovat paremman menestyksen selitys). Eikös tämä siis puoltaisi sitä, että tulijoilta edellytettäisiin sitoutumista kohdeyhteisön ”yhteiskuntasopimukseen”? Eli oikeuksien lisäksi olisi vaatimuksia. En ole maahanmuuttoon liittyvässä keskustelussa juurikaan tunnistanut tällaisia elementtejä.

  5. Matti Marttila sanoo:

    Mielenkiintoinen ja katsantokantaa avartava blogi. Tarjosi parikin uutta näkökulmaa nationalismiin.

  6. Jyrki Joensuu sanoo:

    En väitä vastaan kuvattua, nykyistä nationalismin menestystä. Teen lisäyksen ikivanhan Maslowin tarvehierarkian mukaan. Siinä yksi perustarpeista on tarve kuulua johonkin. Moni sen tarpeen perinteisistä tyydyttäjistä on hävinnyt kokonaan tai menettänyt arvonsa. Perhe, suku, kylä, koululuokka, ammattikunta, sääty, sukupuoli jne. Alastalon salissa Langholma on erinomainen esimerkki kuulumisesta arvokkaisiin henkilöihin!
    Moni ylpeyden aihe ja samalla kohonkin ryhmään kuuluminen on menetetty. Kerron tositarinan sahateollisuudesta, missä toimin työterveyslääkärinä 11 vuotta. Tapasin vastaanotolla sahamiehen ja sanoin: ” Niin, sinähän olet kanttari, eikö niin?” Mies leimahti ja ärjäisi: ”Minä olen särmääjä!” Olin loukannut häntä.
    Särmääjien eliittijoukkoon kuuluminen ei onnistunut keneltä vain. Ennen vanhaan särmääjä arvioi nopeasti tukin ja päätti, miten se sahataan maksimaalisen tuottavasti.
    Monia yksilön identiteettiä perinteisesti rakentavia seikkoja ei enää ole. Ja perusteita kuulua johonkin on menetetty. Mitä jää jäljelle? Tatuointi, tietenkin. Ja yhteinen tapa leikata uudet housut polvista rikki. Elo ja olo nenä kiinni kännykässä. Hiusten värjääminen. Fanittaminen. Ja simppeli nationalismi, joka nousee suurimpaan kukoistukseensa, kun euron hintainen kumilätkä menee kolmesti metallikehikosta läpi.

  7. Aleksi Päiväläinen sanoo:

    Mainio kirjoitus, kiitos! Pienenä ”vastalahjana” lukuvinkki: Jonathan Haidt käsittelee politiikkaa ja erityisesti konservatismia moraalipsykologian ja sosiologian näkökulmista äärimmäisen kiinnostavasti. Hänen kirjansa Righteous Mind oli itselleni suorastaan järisyttävä lukukokemus. Toki kirja on amerikkalaisista lähtökohdista kirjoitettu, mutta on sovellettavissa myös Eurooppaan mielestäni.

    Kirja tarjoaa mainioita eväitä mm. Perussuomalaisten menestymisen ymmärtämiseen.

  8. Tuukka Tuomasjukka sanoo:

    Hyvä teksti! Mutta Krastevin nimeä ei äännetä ”Krastjov”, vaan ”Krstev”.