Rinteen hallituksen ohjelma on julkaistu. Tässä muutamia näkemyksiä sen talous- ja työllisyysosista. Suosittelen lämpimästi Heikki Pursiaisen Mustreadissa julkaisemaa terävää ja hyväntuulista esseetä hallitusohjelman kummallisuuksista. Ohjelmassa on ihmisoikeuksien ja varhaiskasvatuksen kannalta hyviä asioita, mutta julkisen talouden ja työllisyyden osalta siinä on kamala puute tai oikeastaan sisäinen ristiriita. Se on minusta kamala, koska se edustaa joko naiiviutta tai tietoista pyrkimystä kansalaisten hämäämiseen. Se ei lähde liikkeelle, niin kuin sen pitäisi, valtiovarainministeriön talousnäkemyksestä. En käytä näin kovia ilmaisuja mielelläni, varsinkin kun kaiketi opposition kansanedustajalta juuri sellaista odotetaan. Alempana käy ilmi, miksi minun on vaikea suhtautua hallitusohjelman talous- ja työllisyysstrategiaan muuten kuin ihmetyksellä. Mutta aluksi yleisempiä huomioita.

Kun alkoholisti repsahtaa ja seteli polttaa taskussa

Kuten tuoreessa kirjassani perinpohjaisemmin esitän, Suomen suurin talousongelma on hyvinvointimenojen rahoittaminen huoltosuhteen nyt muuttuessa rajusti. Tästä seuraava julkisen talouden niukkuus ja tarve nostaa työllisyysastetta eivät ole mitään ideologista austerityä vaan matemaattinen välttämättömyys. Ikäsidonnaiset menot kasvavat 2020-luvulla edelleen merkittävästi, samalla kun työikäinen väestö edelleen pienenee. Tämän vuoksi julkinen talous heikkenee joka vuosi tällä hetkellä noin 500 miljoonalla eurolla, ilman että edes tehtäisiin uusia, menoja ja vastuita lisääviä tahi veroja alentavia päätöksiä. Tästä syystä julkistalouden niukkuus ja työllisyyden nykiminen ylöspäin uudistuksilla ovat tästedes ja varsinkin 2020-luvulla pysyvä osa talouspolitiikan maisemaa.

Sipilän hallitus toimi tämän mukaisesti. Vaikka säästöjen kohdentamista ja työllisyysreformien niukkuutta voi kritisoida, Sipilän hallitus oli selvästi toiminnassaan tietoinen julkistalouden suuresta haasteesta.

Vuonna 2015, Sipilän aloittaessa, olimme taantumassa eli bruttokansantuote ja työllisyys alittivat normaalin tasonsa.

Nyt olemme päässeet suunnilleen suhdannetasapainoon. Vaikka eri ennustelaitosten näkemykset vaihtelevat, niistä hahmottuu näkemys, jonka mukaan talouden resurssien käyttöaste on tällä hetkellä suunnilleen normaali. Ekonomistien slangilla ilmaisten, tuotantokuilu eli toteutuneen ja potentiaalisen tuotannon erotus on suunnilleen nolla. Työmarkkinoilta käsin sama asia ilmaistaan niin, että työttömyys on suunnilleen sellaisella rakenteellisella tasollaan (nyt 6,5%), jonka alapuolelle sen on vaikea pysyvästi laskea, ainakaan ilman kustannusten nousukierteen käynnistymistä. Valtiovarainministeriön ennusteessa olemme suhdannetasapainossa (tai itse asiassa pikkuisen sen yläpuolella) koko hallituskauden 2019-23.

Julkistalous on nyt, talouden palauduttua, työllisyyden kohennuttua ja Sipilän säästöjen jälkeen nyt lähellä tasapainoa.  Oikeasti emme silti ole julkistalouden suhteen yhtään “rikkaampia” kuin vuonna 2015, jolloin alijäämä oli suurempi. Silloinkin oli selvää, että julkistalous kyllä vahvistuu, kun taantuma jää taakse — mutta tulevaisuuden ikämuutoksesta johtuva kestävyysvaje ei sen vuoksi muutu.

Kevään 2019 vaalikeskustelussa poliittinen järjestelmä ja äänestäjät selvästikin kuitenkin tulkitsivat lähelle tasapainoa kivunneen julkistalouden niin, että nyt kaikenlainen niukkuus ja kestävyysvajeesta niuhottaminen jää taakse. Poliittinen järjestelmä toimii tässä kuin kuluttaja, joka ottaa pankkiautomaatista seteleitä ja kokee olevansa setelit taskussaan vauraampi kuin hetkeä aiemmin, vaikka varallisuus ja elinkaarivarallisuus ei tietenkään ole Otto-automaatilla muuttunut minnekään. Tai, toista vertausta käyttääkseni, alkoholismista raittiuteen ponnistava henkilö voi raitistuttuaan kokeilla ottaa ryyppyä, sitä yhtä vain, ja hyvältähän se aluksi tuntuu. Aivan samalla tavalla kuin nyt, “hyvän olon hallitusohjelman” valmistuttua, on laajasti ihasteltu miten Suomi nyt muuttuu inhimillisemmäksi ja paremmaksi kun talouskuriniuhotus on saatu loppumaan. Oikeasti Rinteen hallitus kuitenkin jättää ikääntymisestä johtuvat ongelmat tulevaisuuden murheeksi, kuten HS:n Paavo Teittinen ansiokkaassa artikkelissaan kirjoittaa.

Kun kaikki muuttui paremmaksi ja nukkuvat virkamiehet herätettiin

Yleisesti ohjelma tuo mieleen Jyrki Kataisen hallitusohjelman (2011) epäkonkreettisen vuolassanaisuuden. Kun ei päästä yksimielisyyteen keinoista jonkin asiantilan parantamiseksi, kirjoitetaan kernaasti, että luodaan asiaa koskeva laaja ohjelma tai poikkihallinnollinen ohjelma. Tällaisia ”ohjelmia” aloitetaan hallitusohjelmassa liki toistasataa kappaletta. Ohjelmahakuisuutta voisi pitää harmittomana byrokratiakielenä, mutta se kätkee todellista neuvottomuutta ja kyvyttömyyttä oikeisiin tepsiviin reformeihin. Siksi hallitusohjelman ”keinotkin” ovat luonteeltaan tavoitteellisia vetoomuksia, eivät todellisia keinoja.

Ohjelma on myös aivan täynnä mainintoja siitä, että kaikkea julkista toimintaa parannetaan. Mutta jos halutaan parantaa esimerkiksi työvoimapalvelujen tehoa, ei riitä sanoa, että “parannetaan palveluiden saatavuutta, laatua, vaikuttavuutta ja monipuolisuutta”. Hyvä hallinto todennäköisesti koettaa jo nyt jatkuvasti kohentaa toimintojaan. Hallitusohjelma henkii ajatusta, jonka mukaan Suomen julkishallinto on tähän asti ollut jonkinlaisessa horroksessa — ja kaikki muuttuu paremmaksi nyt kun uusi hallitus astuu valtaan. Niinpä hallitusohjelma lausuu esimerkiksi “Työvoimapalveluja uudistetaan tukemaan nopeaa työllistymistä.” (s. 129). Mutta työvoimapalveluja on jo monen vuosikymmenen ajan koko ajan tietysti koetettu uudistaa tukemaan nopeaa työllistymistä. Mitään viisasten kiveä uudella hallituksella ei ole.

Samaten luvataan: “Kotouttamispalveluiden laatua, velvoittavuutta ja vaikuttavuutta parannetaan molemmilla kansalliskielillä” (s. 137). Tottapa tosiaan,  kotouttamispalveluiden tuottajat ovat varmaan kiitollisia kun heille vihjataan palveluiden laadun parantamisesta. Eivät onnettomat varmaankaan ole tulleet sitä aiemmin ajatelleeksi. Hallitusohjelma kertoo myös, että Laaditaan laaja-alainen tasa-arvo-ohjelma. Tällaisia ilmauksia ohjelma pursuaa.

Huomio avainlauseisiin

Yleisen näennäiskilvoittelun keskellä ohjelmaan on kuitenkin piilotettu teräviä avainlauseita, joista harjaantunut tarkkailija voi lukea hallituksen todellista tahtoa ja poliittisia sopimuksia. Kaksi tärkeää avainlausetta ovat:

Itsehallinnollisia maakuntia on 18” (s. 152). Vaikka hallitusohjelma muuten koettaa antaa vaikutelmaa, jonka mukaan suuria uudistuksia valmistellaan huolellisessa ja älyperäisessä komiteatyössä, tämä sote-uudistuksen keskeinen parametri on kiinnitetty tasolle, jota tietääkseni mikään asiantuntijatyö ei ole tukenut.

Paikallista sopimista edistetään työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmän kautta …” (s. 134). Tämä on tärkeä avainlause, joka tosiasiassa sulkee pois paikallisen sopimisen lisäämisen, joka vielä ohjelman alkujaksoissa on yksi avaintekijöistä, joihin hallitusohjelma perustuu. Tästä lisää alempana.

Talous- ja työllisyyspolitiikan elefantti huoneessa

Hallitusohjelman suurin puute on kuitenkin sen ristiriita todellisuuden kanssa talous- ja työllisyyskasvun suhteen. Ohjelma lupaa tasapainoista julkistaloutta vuonna 2023. Hallitusohjelma sanoo lisäävänsä pysyviä juoksevia menoja 1,23 miljardilla eurolla. Tästä rahoitetaan veronkorotuksilla 700 miljoonaa euroa. Jäljelle jää noin 500 miljoonan euron rahoitustarve, joka yhdessä tällä hetkellä vuodelle 2023 ennustetun alijäämän kanssa merkitsee noin 2 miljardin euron sopeutumistarvetta — jos siis mielitään, että julkistalous on tasapainossa vuonna 2023.

Tämä 2 miljardia vahvempi julkistalous voisi toteutua, jos työllisyys kasvaisi 60 000 henkilöllä kuluvasta vuodesta vuoteen 2023. Tämä onkin hallitusohjelmassa oletettu. Työllisyyskasvun toteutumiseksi ei kuitenkaan löydy hallitusohjelmasta minkäänlaisia keinoja. Kuten edellä todettiin, talousennusteet ja erityisesti valtiovarainministeriön ennuste arvioivat kansantalouden olevan tällä hetkellä suunnilleen tasapainossa. Mitään suhdanne-vetoapua ei siis ole tulossa. Työllisyysaste on samasta syystä tällä hetkellä suunnilleen sellaisella tasapainotasollaan, joka vastaa nykyisiä, sosiaaliturvasta ja verotuksesta riippuvia työnteon kannustimia. Työikäinen väestö ei myöskään enää kasva, vaan jopa pienenee hieman seuraavan 4 vuoden aikana. Valtiovarainministeriön ennusteessa työllisten määrä on siksi vuonna 2023 samalla tasolla kuin mitä se on tällä hetkellä (se kasvaa hieman lähivuosina, samoin kuin työllisyysastekin, lähinnä ikärakenteen muutosten vuoksi, mutta laskee taas vuodesta 2022 alkaen).

Mitä tästä voidaan päätellä? Se, että mikäli työllisyyden eli työllisten määrän todella halutaan kasvavan 60 000 hengellä, koko tämä kasvu on saatava aikaan rakennereformein. Millään suhdanneautomatiikalla ei tule mitään apua. 60 tuhannen päätösperäinen kasvu on valtava urakka. Kannattaa muistaa, että paljon parjattu Sipilän hallituskin sai päätöksillään aikaan ehkäpä noin 40 000 hengen työllisyyskasvun, loput 100 000 tulivat suhdanneautomatiikalla, ainakin jos Etlan analyysiä on uskominen. Rinteen hallituksen pitäisi siis tehdä vielä paljon kovempia reformeja.

Tämän ylioptimistisen haavekuvan kanssa yhteensopivasti ohjelma olettaa, että työttömyysaste on vuonna 2023 laskenut 4,8 prosenttiin! Tällaisia työttömyysasteita nähdään Saksan ja Tanskan kaltaisissa maissa, joiden työmarkkinat ovat huomattavasti meitä vapaammat. Ehkä meilläkin voitaisiin päästä tällaisiin lukemiin –yleissitovuus poistamalla, työttömyysturvaa heikentämällä ja tekemällä muita rajunpuoleisia reformeja. Mutta eihän vasemmistohallitus sellaisia tee.

Työllisyyttä kasvattavat rakennereformit puuttuvat — paitsi vääränsuuntaiset!

Ohjelmassa on toki mainittu muutamia työmarkkinoihin ja työllisyyteen vaikuttavia uudistuksia. Ne, jotka mainitaan, ovat kuitenkin sellaisia, jotka vähentävät työllisyyttä eivätkä lisää sitä.  Eritoten aktiivimallin purkaminen alentaa suurella todennäköisyydellä työllisyyttä, kuten tässä blogissa on aiemmin perusteltu. Muita työllisyyttä vähentäviä toimenpiteitä ovat perhevapaaetuuksien kasvattaminen ilman että mitään karsitaan sekä työttömyyteen liittyvien tulonsiirtojen ja eläkkeiden nostaminen. Kaikki nämä vähentävät työllisyyttä, eivät lisää sitä.

Ainoa oikeansuuntainen mahdollinen keino, jota toistellaan painokkaasti (mutta täsmentämättä), on palkkatuen käytön lisääminen. Sen avulla voidaankin lisätä työllisyyttä. Se ei kuitenkaan vahvista julkistaloutta samalla tavalla kuin normaalit työsuhteet.

Ohjelma sälyttää aika vätysmäisellä tavalla vastuuta oikeiden työllisyystoimien löytymisestä työmarkkinajärjestöille, joiden pitäisi kuulemma jo alkavan kesän aikana keksiä keinot työllisten määrän lisäämiseen 30 tuhannella. Tähän on jokseenkin mahdotonta uskoa. Miksi järjestöt ajaisivat kovia reformeja, kun ne ovat niitä aina vastustaneet ja kun ne tietävät, ettei tämä hallitus uhkaa niitä millään ikävyyksillä vaikkei reformiehdotuksia tulisi? Ammattiyhdistysliike nosti Antti Rinteen valtaan nimenomaan estämään sellaisia reformeja, joilla työllisyys voisi lisääntyä.

Ei valtiovalta tällä tavalla voi ulkoistaa vastuutaan. Se on itse vastuussa.

Koulutus on tietysti hyvä satsaus, ja hallitusohjelma henkii koulutusinvestointien lisäämistä. Ne vaikuttavat kuitenkin työllisyysasteeseen hyvin hitaasti eivätkä ne ratkaise heikosti toimivien jäykkien työmarkkinoidemme ongelmaa, vaikka vasemmisto niin tuntuu ajattelevan.

Ilmeisesti Keskustan vaatimuksesta ohjelman alkupuolella toistellaan “paikallista sopimista”, joka ohjelman alkuosioiden mielestä on suorastaan yksi avaintekijä työllisyyden lisäämisessä. Yllä siteerattu sivun 134 avainlause sulkee kuitenkin pois kaikki paikallista sopimista lisäävät lakimuutokset. Juuri samanlaista muotoilua SAK on käyttänyt kiky-neuvotteluissa, ja tarkoittaa sillä sitä mitä se sanoo: lakimuutokset ovat kiellettyjä. Silloin ei neuvottelujärjestelmä tietenkään voi muuttua mitenkään, koska hallitus ei kirjoita työehtosopimuksia ja nykyiset tes-osapuolet tekevät jo nyt kannaltaan mieluisimmat sopimukset. Ei SAK:n edustaja (Saana Siekkinen) turhaan istunut hallitusneuvotteluissa SDP:n mandaatilla. Paikallinen sopiminen ei tällä hallituskaudella etene.

Hallitusohjelma lupaa pidättäytyä menolisäyksistä, jos työllisyys ei kasvakaan. Minun on vaikea uskoa tällaisia lupauksia, kun menolisäykset on joka tapauksessa torvin ja trumpetein luvattu kansalaisille.

Kansalaisia ei saisi johtaa harhaan

Kaltaiseni Ruotsissa oppeja saaneen virkamiehen näkökulmasta hallitusohjelman menettely on rumaa ja valheellista. Mikä tahansa vastuullinen talouspäättäjä on päämiehilleen velkaa sen, että rakenteelliset muutokset ja tarpeelliset toimenpiteet mietitään ja perustellaan. Jos Antti Rinne on taloyhtiönsä hallituksessa ja talon perustukset vajoavat liejuun, osakkaat olettavat, että hallitus laatii suunnitelman talon perustuksen korjaamiseksi. Se voi edellyttää remonttisopimusta rakennusliikkeiden kanssa ja suunnitelmaa siitä, miten osakkaat korjaukset rahoittavat. Yhtiökokous ei tyydy siihen, että hallituksen puheenjohtaja Rinne kertoo yhtiövastikkeen olevan ennallaan ja kertoo lisäksi että tällaisilla vahingoilla on taipumus korjautua itsestään kunhan vain riittävästi rukoillaan. Yhtiökokous haluaa kuulla totuuden, oli se kaunis tai ruma.

Minulle on epäselvää, uskovatko hallitusohjelman laatijat itse ruusuisiin tulevaisuudenkuviinsa. Kun kysyn asiaa tutuilta Keskustan kansanedustajilta, he menevät kovin vaivautuneen näköisiksi. En kerta kaikkiaan tiedä, uskooko Rinne itse taloudelliseen rinnakkaistodellisuuteensa, vai onko se vain härskiä hämäystä.

“Investoinnit” ovat oikeasti juoksevia menoja

Toinen paheksunnan aihe kaltaiselleni vakavamieliselle ekonomistille on, että yllä kuvatun työllisyysunelmoinnin lisäksi hallitusohjelma sortuu selvästi rahoittamaan pysyviä menoja omaisuuden myynnistä saatavilla tuloilla, juoksevia menoja investoinneiksi naamioiden. Tästä keskustellaan varmaan lähiviikkoina enemmän. Koska hallitusohjelman rahoitusraami ei riitä imaisemaan sisäänsä kaikkien hallituspuolueiden toiveiden tynnyriä, hallitus aikoo myydä valtion omaisuutta. Näin saatuja varoja on periaatteessa tarkoitus käyttää kertaluonteisiin tulevaisuusinvestointeihin. On kuitenkin ilmeistä, että monet näistä “investoinneista” ovat oikeasti juoksevia menoja, joita ei ole tarkoituskaan lopettaa kun hallitus lopettaa. Niitä käytetään mm. kehitysapuun, opettajien palkkaamiseen ja suurlähetystöjen kalustohankintoihin. Ohjelman tekstiosissa venytetäänkin “tulevaisuusinvestointien” teltan alle lähes kaikkea, mitä hallituspuolueet ovat neuvotteluissaan tohtineet toivoa.

Minusta valtion omaisuuden myymistä ei kannata vastustaa periaatteellisista syistä. Suomen valtiovallalla on poikkeuksellisen paljon yritysvarallisuutta, eikä valtiovalta ole tutkimuksen valossa yhtä hyvä tällaisen varallisuuden säilyttäjä ja lisääjä kuin yksityinen omistaja. Siksi omaisuuden myynti voi olla ihan järkevääkin. Myyntituloja pitäisi kuitenkin käyttää esimerkiksi yliopistojen pääomittamiseen tai muihin todellisiin tulevaisuusinvestointeihin, ei juokseviin menoihin.

Ristiriidan on huomannut myös Helsingin Sanomat.

Finanssipolitiikka löysenee nousukaudella?

Kaikista näistä syistä ohjelma ilmeisesti merkitsee toteutuessaan finanssipolitiikan muuttumista ekspansiiviseen suuntaan, tilanteessa, jossa taantuma on jo takana ja resurssit vähintää normaalikäytössä. Tässä mielessä ohjelmaa voi verrata Donald Trumpin populistiseen finanssipolitiikkaan, ja hieman samanlainen todellisuuspakoinen populismi huokuu tästäkin ohjelmasta.

Valtiovarainministeriön ja Talouspolitiikan arviointineuvoston analyysit tulevat valaisemaan tätä puolta lähemmin.

Seuraavien 4 vuoden aikana nähdään, miten todellisuus iskee takaisin.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 11 kommenttia

11
  1. Jos hallitusohjelmaa “voi verrata Donald Trumpin populistiseen finanssipolitiikkaan” niin sittenhän asiat olisivat hyvin. Trumpin ohjelma on parissa vuodessa luonut yli seitsemän miljoonaa uutta työpaikkaa. Rinteelle riittää siitä sadasosakin.

  2. Surullista luettavaa Suomen seuraavaa 4 vuotta ajatellen. Hallitusohjelma on oikea toiveiden tynnyri. kaksi vuotta tuo ralli pysyy voimissaa/ toreissaan ja sitten uudet vaalit.

  3. Kiitos Juhana erimomaisesta analyysistäsi hallitusohjelman talous- ja työllisyyspolitiikan sisältämistä epärealisitista tavoitteista.

  4. Työttömyystuella eläessä voi polttaa tupakkaa, omistaa auton, omistaa lemmikkejä, ajaa julkisilla, käydä baareissa, syödä eineksiä, jne…
    Mitä jos elää järkevästi ja ei tee noista mitään? Pyöräilee matkat, tekee ruuat ja leivät itse, käy kalassa ja vastaavaa. Siten rahat tietenkin riittä ja voi ostella vaikka mitä. Elintason saa paremmaksi, kuin monella työllisellä.

    Työttömistä näitä järkeviä on suurin osa. Niistä ei vaan puhuta, koskaan mitään. Aihe on täysin tabu ja poliitikolle uran itsemurha. Se ideologisesti työtön Ossikin oli kirjailijan julkisuustemppu kirjajulkaisua varten. Kaikilla on siis aiheesta vain vasemmistolainen kuva, jossa tuet olisi muka kaikille pieniä.

    Työllisyyttä ei saada käännettyä niin kauan kuin tuet on näin suuria järkevästi eläville, eli heille josta olisi työelämäänkin. Tuet pitää olla niin pieniä, että muuttaminen toiselle paikkakunnalle työn perässä yleistyy.

    Suuret sosiaalituet viisasti eläville on suurin syy nuorten miesten massatyöttömyyteen.

  5. Nyt oppositiossa, heti alusta alkaen, pitää systemaattisesti ja säännöllisesti tuoda julkisuuteen tämän hiekalle harhoilla rakennetun hallituksen illuusion ja todellisten faktojen välinen kasvava kuilu, jotta kansalasisille paljastuu kari totuus.

  6. Juhana, kritiikissäsi on kolme toisiinsa liittyvää juonnetta: hallitusohjelma ei pane riittävästi painoa kestävyysvajeen korjaamiseen, kertaluonteisiksi ”tulevaisuusinvestoinneiksi” kutsutut menot vuosina 2020-22 ovat pääosin pysyviä ja työllisyystavoitteen saavuttaminen on epätodennäköistä, koska ohjelma ei sisällä konkreettisia rakenteellisia toimia työllisyyden parantamiseksi tilanteessa, jossa talous on jo likimain potentiaalillaan. Lisäksi finanssipolitiikasta tulee mielestäsi liian elvyttävää, mikäli kansainvälinen talous pysyy normaalissa kasvuvauhdissa.

    Huolesi ovat perusteltuja. Ilman työllisyysasteen nousua 75 prosenttiin julkisentalouden tasapainon saavuttaminen 2023 on mahdotonta. Ohjelma ei todellakaan sisällä konkreettisia työn tarjontaa lisääviä ja työvoiman kohtaantoa parantavia toimia, jotka voisivat vaikuttaa 2023 mennessä. Kertaluonteisiksi luonnehdituista menoista iso osa on sellaisia, joista luopuminen vuonna 2023 olisi joko hölmöä tai ainakin poliittisesti vaikeaa. Jo näiden menojen jääminen voimaan riittää tasapainotavoitteen romuttumiseen, vaikka työllisyysastetavoite saavutettaisiinkin.

    Olet kuitenkin liian ankara tai ainakin hätäinen kritiikissäsi. Ohjelmassa on nimittäin tarkastuspisteitä ja turvalausekkeita, joiden tarkoitus on yhtäältä varmistaa, että työllisyyttä tukeviin politiikkatoimiin ryhdytään ja jos tavoitteen saavuttaminen ei ole näköpiirissä, arvioidaan aiemmin tehtyjä menopäätöksiä uudelleen.

    Työllisyysasteeseen sitoutumista koskee yleislauseke, jonka mukaan tavoitteen saavuttamista seurataan jatkuvasti mm. budjetti- ja jts-riihissä ja ”jos näyttää siltä, ettei tavoitetta saavuteta, hallitus ryhtyy määrätietoisiin toimenpiteisiin tavoitteen saavuttamisen varmistamiseksi”. Mitään työllisyyttä parantavaa keinoa ei suljeta tarkastelun ulkopuolelle.

    Erityisesti todetaan, että puolet toimenpiteistä 60 000 työpaikan saamiseksi pitää olla valmiina elokuun 2020 budjettiriihessä. Ellei näin ole, budjettiriihessä arvioidaan aiemmin päätettyjä menolisäyksiä. Tämä arviointi tuskin voi tarkoittaa muuta kuin menolisäyksien perumista tai supistamista. Lisäksi todetaan, ettei hallitus tee työvoimapolitiikassa toimia, joilla on negatiivinen työllisyysvaikutus ilman, että se tekee samalla työllisyyttä parantavia tehokkaampia toimia. Tämä lause soveltuu ilmeisellä tavalla esim. ns. aktiivimalliin.

    Työllisyystavoite ja sen myötä myös tasapainotavoite on rakenteellinen, ts. sanoen se koskee ”normaalia” kansainvälisen talouden tilannetta ja sitä heijastavaa kotimaista kehitystä. Vain kansainvälisen talouden heikkous tai aivan poikkeuksellinen kotimaisen kysynnän hallituksesta riippumaton heikkous voivat olla peruste jäädä tavoitteesta.

    Tästä seuraa, että politiikan onnistumista ei voi arvioida vain havaittavien työllisyysasteen ja alijäämän perusteella, vaikka niiden seuranta ja ennustaminen tietysti on olennaista. Täytyy pyrkiä arvioimaan kv-talouden vaikutus ja/tai suoraan eri politiikkatoimien vaikutus työllisyysteen ja tasapainoon. Kuten tiedämme, tämä on vaativaa ja epävarmaa puuhaa.
    Tämä on se kohta, jossa hallituksen lupaus ”tietopohjaisesta politiikasta” astuu kuvaan talouspolitiikkaa koskevana rajoitteena. Hallituksen tulee kyetä perustelemaan politiikkatoimien vaikutukset työllisyyteen ja julkisen talouden tasapainoon tutkimustietoon nojautuen. Ulkopuolisten arvioijien, ml. erityisesti talouspolitiikan arviointineuvoston, mutta myös tutkimuslaitosten ja yliopistotutkijoiden tehtävä on esittää keinoja tällaista analyysiä varten ja arvioida kriittisesti hallituksen väittämiä.

    Ymmärrän hyvin skeptisyyttäsi sitä kohtaan, että työmarkkinajärjestöt kykenisivät tekemään työllisyystavoitteen kannalta riittäviä rakenneuudistusehdotuksia koskien työmarkkinoiden toimintatapoja ja työn tarjontaan vaikuttavaa sosiaaliturvaa. Uudistushistoria ei ole kovin vakuuttava. Toisaalta viimeisin eläkeuudistus oli positiivinen esimerkki. Siinä hallitus asetti työmarkkinaosapuolille selvän tavoitteen tuottaa ehdotus eläkejärjestelmän uudistukseksi, joka pienentäisi kestävyysvajetta yhdellä prosenttiyksiköllä. Tässä kolmikanta toimi hyvin, tavoitteiden mukainen esitys syntyi.

    En menisi ennakolta sulkemaan pois sitä vaihtoehtoa, että järjestöt kykenisivät johonkin vastaavaan tälläkin kertaa, esim. työttömyysturvan lisäpäivien poistamisen ja työttömyysturvan porrastuksen osalta. Positiivisen tuloksen puolesta voisi puhua se, että ay-liike, jolle monet työn tarjontaa lisäävät toimet ovat vaikeita, tuskin voi toivoa näkemyksiään paremmin ymmärtävää hallituskoalitiota kuin Rinteen hallitus. Jos nyt syntyy käsitys, että ay-liikkeen vastarinta estää työllisyystavoitteen saavuttamisen, paine ay-liikkeen näkemysten sivuuttamiseen kasvaa olennaisesti. Olennaista toki on, että hallituksen viesti järjestöille tarvittavien uudistusten kunnianhimon tasosta on selvä ja että, jos tällaisia esityksiä ei tule, hallitus päättää niistä oman valmistelunsa pohjalta.

    Finanssipolitiikan viritys voi todellakin muodostua ongelmallisen elvyttäväksi 2020-22, mikäli tarjontarajoituksia väljentävät uudistukset eivät etene ja kv-talous pysyy normaalikasvussa. Tämän varalta ohjelmassa on yleinen lause (s.16), jonka mukaan hallitus toteuttaa aktiivista ja vastuullista finanssipolitiikkaa, joka mitoitetaan suhdannetilanteen edellyttämällä tavalla. Kun elvytysruiske tulee pääosin kertaluonteisiksi kutsutuista menoista ja näille on asetettu katto (”enintään”) 3 mrd. euroa eikä lisämenojen ajoituksesta ole ohjelmassa täsmällistä kuvausta, hallituksen voisi olettaa rajoittavan menojen kasvua, jos ylikuumeneminen käy ilmeiseksi. Kuten työllisyyspolitiikkatoimien kohdalla, tässäkin tutkijayhteisö voi kriittisellä analyysillä auttaa hallitusta pysymään kaidalla tiellä.

    Erikseen olet myös käynyt Patrizio Lainàn twiittauksiin liittyen keskustelua siitä, mitä hallitus tekee, jos tasapainotavoitetta ei olla saavuttamassa. Asiasta on ohjelmassa kaksi kirjausta. Sivulla 18 todetaan, että ”hallitus sitoutuu tarkastelemaan HO:n toimenpiteitä uudelleen, mikäli niiden toteuttaminen vaarantaisi julkiselle taloudelle asetettujen tavoitteiden saavuttamisen. Toisaalta on jo edellä mainittu viittaus, että vuoden 2020 budjettiriihessä arvioidaan aiemmin päätettyjä menolisäyksiä, ellei työllisyystavoitteen mukaisista toimista puolet ole valmiina. Mistään en sen sijaan löydä suoraa viittausta veronkorotuksiin sopeutumistapana. Luen lauseita niin, että uudelleenarviointi koskee nimenomaan menoja, ei veroja.

    Verrattuna Sipilän hallitukseen uuden hallituksen tilanne on haastavampi sen takia, että ohjelma on nyt kompromissi monista asioista varsin eri tavoin ajattelevien puolueiden kesken. Sen vuoksi ohjelman kirjauksista voi syntyä toistuvia kiistoja, jotka rapauttavat hallituksen toimintakykyä. Jo syntynyt keskustelu aktiivimallin kumoamisesta ja korvaamisesta jollakin muulla on tästä esimerkki.

    Summa summarum, ohjelmassa on monia riskejä, joihin perustellusti viittaat. Minusta on kuitenkin ennen aikaista tuomita hallituksen politiikka näiden riskien takia kamalaksi. Muistettakoon, että yksi ja toinen meistä arvioi Sipilän hallituksen työllisyystavoitteen saavuttamisen epätodennäköiseksi hallituskauden alussa ja vielä puolivälissäkin. Odottaisin ainakin ensi kevään jts-riiheen, ja siihen mennessä toivottavasti syntyviin politiikan vaikutusarvioihin ennen lopullisen tuomion julistamista.

    1. Faktat on tärkeitä:

      1) jos ikäsidonnaiset nousisivat vuodessa vain 250 milj.€, niin vaalikauden lopussa lisäys on 1 mrd. €. On kuitenkin mahdollista, että ikäsidonnaisten menojen lisäys on 500-700 milj.€/vuosi.

      Normaalissa tapauksessa siis menolisäys budjettiin on 2 mrd. €. Voi syystä kysyä: Eikö näitä menoja pidä kattaa joko työllisyyden merkittävällä lisäämisellä tai veroja korottamalla?

      2) Oppivelvollisuuden jatkaminen toiseen asteeseen tarkoittaa hallituksen mukaan 180-200 milj.€, kun jostain löytyy 1000-1500 opettajaa lisää. Tämä lisää menoja vaalikauden loppuun mennessä vähintään 250 milj.€. Koska hallitus on laskuissaan kovin myönteinen, voidaan arvioida, että oppivelvollisuuden jatkamisesta johtuvat menot ovat vaalikauden lopussa 300 milj. €

      Samanlaisia menolisäyksiä aiheuttavat 1000 lääkäriä terveyskeskuksiin. Ja 0,7 mitoitukseen perustuva 4000 hoitajan lisäys. Miten nämä kaikki rahoitetaan, kun vaalikausi loppuu?

      En lähde tuomitsemaan hallituksen hyviä pyrkimyksiä. Kenties iso kansainvälinen suhdannekäänne tuo talouskasvun, jolla osa menolisäyksistä rahoitetaan.

      On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että jokaisella menolisäyksellä budjettiin on kauaskantoiset seuraukset. Etenkin näin, kun kuntien talous on edelleen kuralla.

      Sitten valtion omaisuuden myynnistä. On vastuutonta myydä valtion omaisuutta juoksevien menojen rahoitukseen. Valtion omaisuutta kannattaa myydä, kun myyntitulot sijoitetaan ja niistä saa paremman tuoton kuin osingoista. Tätä tuottoa voi käyttää ”hyviin tarkoituksiin”.

  7. Vartiaisen ja Vihriänän kannanotot tulisi sisällyttää peruskoulun päästö- ja päättökokeeseen: “Näin Suomea hallitaan”.

    Kaksi asiaa kuitenkin kiinnittää huomiota.
    Vihriälän asiallisuus ja Vartiaisen kirjava (“kuin tikka”) kielenkäyttö.

    Ne kohtaavat onnistuneesti Vihriälän viime riveillä sanassa “KAMALA”.
    Onneksi termi “austerity” ei esiinny Vihriälän vastineessa.

    Elefantti olohuoneessa on aika lailla mahdottomampi metafora kuin virtahepo tai sarvikuono, tässä vain toinen keskustelijoista joutuu vähän tinkimään.

    Mutaan vajoavan talouhditön kiinteistön asiassa Vartiainen kirjoittaa takuulla vastoin parempaa tietoaan (kts esim Kokoomuksen tilanne oppositio-taipaleen kissanpoikein pesijäisten lähtötilanteessa):
    Yhtiökokous ei TODELLAKAAN halua kuulla totuutta.

  8. Huoltosuhteen heikkeneminen ei ole ongelma. Työn tuottavuus on kasvanut yli viisinkertaiseksi 60 vuodessa. Vaikka tuota tuottavuuden nousua on tuhlattu heikkolaatuiseen tuotantoon, turhaan työhön ja haitalliseen työhön, ei meillä ole mitään syytä olettaa ettei vanhuksista, lapsista ja sairaista voitaisi pitää huolta paremmin vielä tulevaisuudessakin.

    Kestävyysvajetta ja siihen liittyvää huoltosuhteen heikkenemistä on laskettu ennakkoehtoilla, joita ei ole julkaistu.

    “…Muutamia pointteja “kestävyysvajeen” laskennan mahdottomuudesta:

    Laskennassa on julkilausumattomana ennakkoehtona yhteisvaluutta Euron säilyminen ja meidän kuuluminen siihen. Euron toimimattomuus on niin fakta kuin mikään taloustieteessä voi olla. Yhteisvaluuttaprojektin ongelmat ovat olleet tiedossa jo vuodesta 1971 (Kaldor). Kestävyysvajeen korkolaskenta menettää merkityksensä jos siirtyisimme omaan kelluvaan valuuttaan ja funktionaaliseen julkisentalouden rahoitukseen. Tuolloin valtio on suvereeni, eli velkaantuu itselleen. Kelluvat valuutat ovat valuuttapolitiikan sääntö ja yhteisvaluutat poikkeus. Euro vielä erityisen negatiivinen poikkeus. Laskennan taustalla on EMU-säännöt kaikkien ongelmineen. Säilyykö Euro, on se kysymys. Kansantalouden toiminnan ja yhteisöjen vakauden näkökulmasta Euron hajoaminen on todennäköisempää kuin sen säilyminen, hajoaminen ehdottomasti toivottavaa.

    Tuottavuuden kehitys on yli viisinkertaistunut sitten 1950-luvun. Vaikka tuota tuottavuuden kasvua on hävitetty turhaan ja haitalliseen työhön, on meillä yltäkyllin työvoimaa pitämään huolta ikääntyvästä väestöstä tulevaisuudessakin. Jos todellista kestävyysvajetta olisi tulossa, tarkoittaisi se sitä ettei “käsipareja” riittäisi tuottamaan kaikkia yhteisön tarvitsemia tuotteita ja palveluja. Kuten tuottavuus kehityskin kertoo, on vaikea kuvitella sellaista tilannetta, jossa kasvava vanhusväestö jäisi hoitamatta pahimmassakaan skenaariossa. Tästäkin näkökulmasta “kestävyysvajelaskelmat” pyrkivät harhauttamaan lukijaansa. Tässä kohdassa laskelmien julkilausumattomana ennakkoehtona on tulojaon pitäminen samalla tavalla pääomien kertymistä suosivana kuin nykyään. Noissa laskelmissa verotuksella ei pyritä tasaamaa järjestelmän tuottamaa pääomien keskittymistä. Tuollaisella ennakkoehdolla julkisen ja muunkin velkaantumisen tuottamat pääomat holvaantuvat kuten nykyään. Holvaajia ovat nykyään talouseliitti, suurkorporaatiot ja instituutiot kuten eläkejärjestelmä. Eli virallisen “kestävyyslaskelman” ennakkoehtona on nykyinen tulonjakojärjestelmä, ikään kuin mitään paineita sen muuttamiseen ei olisi.

    Kolmantena heikkoutena “kestävyyslaskelmissa” on reaalinen todellisuus. Laskelmissa käsitellään tulevaisuutta ikään kuin reaalimaailmasta irrallisena “toimijana”. Siinä ei huomioida eikä voidakaan huomioida ilmastonmuutoksen, ekosysteemin romahtamisen, fossiilisten resurssien niukkenemisen, teknologian kehityksen tai minkään yllättävän ilmiön vaikutusta tulevaisuuteen. Vuosikymmenien päähän tehtävät kestävyys laskelmat ilman monipuolista skenaario-tarkastelua eivät ole vain hyödyttömiä vaan lähinnä propagandista vaikuttamista.

    “Kestävyyslaskelmien” takaa paistaa poliittinen väri…”

    Huoltosuhteen heikkeneminen ei ole ongelma kansantaloustieteellisessä mielessä. Se on ongelma poliittisessa mielessä. Huoltosuhteen heikkeneminen vaatii muutoksia tulonjakoon sekä panostuksia koulutukseen, teknologiaan ja infraan. Talousliberaalille valtavirralle tuo tulonjakoon puuttuminen on myrkkyä, koska se tarkoittaisi palkkatulojen ja tulonsiirtojen osuuden nousua suhteessa pääomakorvauksiin….ja tästähän tässä nimenomaan on kysymys.

    Talousliberaalin ideologian ja pääomakorvauksien osuuden nousu 90-luvulta alkaen on johtanut kansantalouden likviditeetin laskuun. Tuota ongelmaa ollaan nyt selittämässä millä milloinkin rakenteellisella, kestävyys-, velka- ym. ongelmalla.

    Kyse on puhtaasti tulonjakotaistelusta, jossa puolustetaan saavutettuja etuja “vihollista” vastaan. Sinänsä todellinen huoltosuhteen heikkeneminen on valjastettu pelottelemaan kansaa ja peittämään jo pitkään harjoitetun talouspolitiikan heikkous.

    Mutta ei hätää, te talousliberaalit :-) Nykyisen hallituksen toimet ovat vallitsevan talouden paradigman puitteissa, joten mitään todellista muutosta tulonjakoon ei ole näköpiirissä. Tulevissakaan vaaleissa ei tarvitse teidän pelätä, että talouden paradigman murtumisen takia voimasuhteet politiikassa olisivat muuttuneet.

    1. Pasi, luepa uuden kirjani ”Suomalaisen talousajattelun kritiikki” (Otava 2019) luvut 5 ja 6. Eritoten luvussa 5 käyn todella perin pohjin läpi sen, miksi tuottavuuskasvu ei auta huoltosuhteen muutokseen!

  9. “Jos Antti Rinne on taloyhtiönsä hallituksessa”. Sitä on jo kokeiltu. Kävisi näin: “Vuosina 1995-96 Rinne joutui maksamaan entiselle taloyhtiölleen 25 000 markan vahingonkorvaukset. Isännöidessään taloyhtiötä Rinne maksoi taloyhtiön rahoilla omat puhelinlaskunsa, ei toimittanut lainkaan vuoden 1991 tositteita, piti taloyhtiön rahaliikenteestä kirjaa puutteellisesti ja aiheutti yhtiölle taloudellisia vahinkoja. [16]”

    [16] “Ay-johtajalla lisää rahasotkuja”, Matti Simula, Suomen Kuvalehti 16/2005, s. 14-15
    https://suomenkuvalehti.fi/digilehti/16-2005-pdf/ay-johtajalla-lisaa-rahasotkuja-erton-antti-rinne-maksoi-tal

    Muitakin hommia Rinne on kokeillut:
    “Rinne joutui lähtemään AKT:n lakimiehen paikalta vuonna 1996 tehtyään samoja matkalaskuja kahteen kertaan.[16][11] Takana saattoi olla muitakin syitä.[11] Asia hoidettiin hiljaisuudessa ja Rinteen ay-ura keskeytyi vuoksiksi.[16]”

    Moitteet tuli myös pörssiyhtiön sisäpiiritietojen väärinkäytöstä.

    Vihriälän vastauksen ongelmia on sekin, että se on ristiriidassa Patrizio Lainàn vastausten kanssa. Kun yksi puhuu yhtä ja toinen toista, hallitus voi tehdä mitä vain ja vedota siihen, että kyllähän joku sanoi jo etukäteen, että näin voidaan tehdä. On melko varmaa, ettei hallitus tee toimia, joilla nuo 70 000 työpaikkaa syntyisivät. On epätodennäköistä, että suhdanteetkaan niitä synnyttäisivät.

    Vihriälä jo myönsi, että “tilapäiset” menot on luultavasti tarkoitettu pysyviksi, vaikka hallitus muuta väittää. Se oli vain keino kiertää raameja ja esittää kansalle, että hallitus sekä syö että säästää kakun, käyttää kaikkeen paljon toisten ihmisten rahoja ja samalla säästää ne. Oikeasti se syö toisten kakkuja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!