Juhana Vartiainen

”Kolmikannan” hitaat hautajaiset

Suomessa on tapana sanoa, että ”kolmikanta” ja ”sopimusyhteiskunta” ovat tuottaneet hyviä tuloksia. Ulkopuolinen ei tulisi tätä ajatelleeksi, kun katsoo kestävyysvajettamme, liian alhaista työllisyysastetta ja korkeaa työttömyyttämme. Vaikka työttömyysaste on ilahduttavasti alentunut, se on edelleen pohjoismaiden korkein.  Eurostatin viimeisen vertailun mukaan Euroopan Unionista löytyy 20 maata, joissa on Suomea alhaisempi työttömyys ja vain 7 maata joissa työttömyysaste on Suomea korkeampi. Kaikki meitä korkeamman työttömyyden maat ovat, Latviaa lukuunottamatta, Välimeren maita.  Silti täällä toistellaan omahyväisesti, miten meillä on ”maailman paras työelämä”.

Työttömyys on Ruotsissa vain hieman alhaisempi kuin meillä, mutta Ruotsin työvoimassa on monin verroin meitä enemmän vaikeasti työllistyviä turvapaikanhakijoita. Ruotsissa syntyneiden työttömyysaste on 3-4 prosentin luokkaa.

Yksi  syy ongelmiimme on pitkään jatkunut korporatismi eli työmarkkinajärjestöjen valta. Se on perua kylmän sodan turvallisuuspolitiikasta ja se on myös heijastanut sisällissodan läpikäyneen kansakunnan sisäistä epäluottamusta.

Korporatismi on näkynyt myös hyvinvointipolitiikassa. Julkista hyvinvointijärjestelmää on kehitetty kahdella raiteella. Työmarkkinajärjestöt ovat hallinnoineet ansiosidonnaista työttömyysturvaa, työeläkkeitä ja työterveyshuoltoa, kun taas Kela-vetoinen universalismi on luonut lapsilisät, kansaneläkkeen ja kotihoidon tuen. Näitä hyvinvointijärjestelmiä ei ole riittävästi koordinoitu keskenään.

Valtiovallan ja järjestöjen järkevä työnjako

Kaikkien pohjoismaiden työmarkkinahistoriaa koko ikäni tutkineena voin toistaa yleisen johtopäätöksen: kun poliitikot alkavat puuttua työmarkkinajärjestöjen toimintaan, tulos on yleensä huono. Ruotsissa saatiin 1960- ja 1970-luvulla aikaan vakavia ongelmia, kun poliittiset päättäjät halusivat, että matalapalkka-aloilla korotettaisiin palkkoja systemaattisesti muita enemmän. Suomessa vuoden 2007 ns. Sari Sairaanhoitaja -aloite myötävaikutti  lopulta koko kansantalouden kustannuskilpailukyvyn heikkenemiseen. Vuoden 2016 kilpailukykysopimus aloitti hyödyllisen kustannuskilpailukyvyn korjausliikkeen, mutta loi perintönä monta muuta ongelmaa.

Paras lopputulos saadaan, kun poliittiset päättäjät säätävät sellaiset työelämän lait, joiden puitteissa kollektiiviset ja paikalliset osapuolet voivat sopia asioista keskenään. Valtiovallan ei pidä ikinä mennä määräilemään sitä, mitä työehtosopimuksissa tai työsopimuksissa tulisi lukea. Toisaalta lainsäädäntö on valtiovallan vastuulla eikä valtiovallan pidä ikinä taipua järjestöjen lainsäädäntöä koskevaan painostukseen.

Näitä hyviä periaatteita on viime vuosina rikottu. Poliittiset interventiot sotkevat työmarkkinajärjestöjen toiminnan mutta antavat myös järjestöille mahdollisuuden kiristää poliitikoilta vastapalveluksia. Tämä oli ilmeistä vuosien 2015 ja 2016 neuvotteluissa, jotka koskivat pääministeri Juha Sipilän lanseeraamaa yhteiskuntasopimusta ja jotka päättyivät lopulta keväällä 2016 kilpailukykysopimuksen solmimiseen. Sopimus käynnisti kustannuskilpailukyvyn korjausliikkeen ja hyödytti Suomea. Sen hintana oli kuitenkin hallitusohjelman vesittyminen paikallisen sopimisen uudistusten osalta. Tämä oli mielestäni hallitukselta kyseenalainen ratkaisu. Kiky-sopimus oli lopultakin vain tulosopimus, joka ei muuttanut ainuttakaan rakennetta. Siksi sillä ei ole pysyviä (pitkäaikaisia) taloudellisia vaikutuksia. Sopimus kuitenkin esti työttömyyttä pysyvämmin alentavat uudistukset.

Työmarkkinoita on uudistettava, jotta työttömyyttä saataisiin alas. Tepsivät reformit ovat kovin usein sellaisia, joita ammattiyhdistysliike vastustaa. Se edustaa työllisiä sisäpiiriläisiä, kun taas työllisyyden kasvu edellyttää, että työllistäminen tulee yrityksille aiempaa kannattavammaksi ja markkinoille tulee lisää ihmisiä työtilaisuuksista kilpailemaan. Siksi ammattiyhdistysliike lähes poikkeuksetta vastustaa työllisyyttä lisääviä reformeja, vaikka sen on vaikea sanoa sitä ääneen. Siinä ei ole mitään paheksuttavaa. Liitot ajavat työllisten jäsentensä etuja kuten muutkin etujärjestöt. Ongelma syntyy silloin, kun valtiovalta ei uskalla toimia itsenäisesti. Tästä oli esimerkki vuosien 2011-2015 hallituspolitiikka, joka lähti siitä, että viedään läpi vain työmarkkinajärjestöjen (käytännössä EK:n ja SAK:n) hyväksymiä uudistuksia. Lopputulos oli, että mitään ei uudistettu ja työllisyys laski surkealla tavalla.

Reformien torjunnan perusmekanismi

Tähänastinen ”kolmikanta” on estänyt työmarkkinareformeja, koska ammattiyhdistysliike on kytkenyt reformit kulloiseenkin työehtosopimusneuvotteluun. Ammattiliitot ovat voineet torjua reformit uhkaamalla palkkaneuvottelujen kariuttamisella. Jonkinlainen kirjoittamaton sääntö on ollut, että juuri puheena olleisiin reformeihin ei puolestaan palata ennen kuin työehtosopimukset ovat voimassa. Kun reformi-ikkuna taas on avautunut, työehtosopimusneuvottelut ovatkin määritelmän mukaan taas käynnissä, jolloin painostus toimii uudelleen. Elinkeinoelämän Keskusliitto yhtyy julkisuudelta piilossa herkästi ammattiliittojen pyrkimyksiin, koska sen jäsenyritykset kärsivät työtaisteluista. Tämä ei ole kestävä toimintatapa.

Toimintatapa on myös syvään juurtunut päättäjien ja median ajattelutapoihin. Työmarkkinoiden ajatellaan ”kuuluvan” Etelärannan ja Hakaniemen päättäjille, ja poliitikot eivät ole uskaltaneet ottaa vastuuta työmarkkinoiden ongelmista. Eduskunnan työelämävaliokunnassa on vanhastaan ollut lähtökohtana, että työmarkkinajärjestöt ovat tärkein ja ohittamaton kuultava asiassa kuin asiassa.

Kiky-sopimusneuvottelujen juonittelu

Vuoden 2016 kilpailukykysopimuksesta neuvoteltaessa nämä vallankäytön muodot tulivat näkyviin. Järjestöt ujuttivat kilpailukykysopimukseen ehdon, joka vesitti hallitusohjelmassa sovitun paikallisen sopimisen tuomisen myös järjestäytymättömille yrityksille ja niiden järjestäytymättömälle henkilökunnalle. Tässä SAK ja EK ilmeisesti toimivat yhdessä hallitusta vastaan, tavalla, joka jätti pysyvän särön EK:n ja hallituspuolueiden suhteisiin ja myrkytti myös Suomen Yrittäjien ja EK:n välit. Aion joskus paremmalla ajalla selostaa näitä prosesseja tarkemmin, sen perusteella, mitä niistä on minulle asti tietoa tihkunut. Joka tapauksessa kilpailukykysopimus ilmeisesti ja toivottavasti jää lajissaan viimeiseksi tupo-prosessiksi, jossa työmarkkinajärjestöt kiristävät maan hallitusta.

Julkisen alan työntekijät järjestöjen valtapyrkimyksen maksajina

Työmarkkinajärjestöjen solmimaan kilpailukykysopimukseen liitettiin myös työmarkkinajärjestöjen päätös julkisen sektorin lomarahojen tilapäisestä leikkauksesta. Se on aiheuttanut paljon mielipahaa. Julkisen sektorin lomarahoja leikattiin vuosiksi 2017-2019. Valtiovallan lomarahaleikkauksesta  saama säästö on vähäpätöinen, koska se on tilapäinen. Vuotuinen hyöty on julkistaloudelle noin 300 miljoonaa euroa, ja kolmelle vuodelle siis noin 900 miljonaa euroa. Se vastaa noin 30 miljoonan euron pysyvän säästön nykyarvoa. Siksi lomarahojen leikkaus on julkisen talouden ja kestävyysvajeen kokonaiskuvassa merkityksetön.

Miksi työmarkkinajärjestöt halusivat päätöksen, josta ei ole julkistaloudellista hyötyä ja joka aiheuttaa paljon mielipahaa (ja iloa poliittiselle oppositiolle)? Ja miksi juuri vuosiksi 2017-2019? Käydyn poliittisen keskustelun nojalla syy vaikuttaa ilmeiseltä. Kilpailukykysopimuksen pääsisältö olivat nollakorotuksen sisältävät työehtosopimukset. Ne kuitenkin umpeutuivat alkuvuonna 2018. Tällöin olisi ilman lomarahapäätöstä voitu sanoa, että kilpailukykysopimus ei enää ole voimassa vuonna 2018. Se taas olisi tähänastisen poliittisen kulttuurin mukaan mahdollistanut sen, että hallitus olisi uudelleen palannut paikallisen sopimisen uudistuksiin. Vuoden 2018 alussa kävi pian ilmi, että ammattiliitot ja kiky-sopimuksen avainhenkilöt vetosivat nimenomaan lomarahapäätökseen, joka oli ajoitettu vuosiksi 2017-2019. Koska lomarahaleikkaus on voimassa vielä vuoden 2019 syksyyn, järjestöt voivat siis ainakin omasta mielestään vedota siihen, että kiky on voimassa ja Sipilän hallitus ei saa muuttaa sopimustoimintaa koskevaa lainsäädäntöä tai mitään muutakana työlainsäädäntöä järjestöiltä lupaa kysymättä. Tätä tulkintaa tukee se, että jotkin johtavat poliitikot ovat kovasti vastustaneet paikallisen sopimisen lainsäädäntöön palaamista.

Irtisanomislain komedia ja työaikalain heikkoudet

Äskettäin voimaan säädetyn irtisanomislain yhteydessä nämä vallankäytön mekanismit olivat hyvin esillä. Kuten olen aiemmassa blogikirjoituksessani selostanut, ammattiliitot vaativat irtisanomislain loppuvaiheessa sen vielä kolmikantaiseen valmisteluun. ”Kolmikantavalmistelu” oli kuitenkin enää vain tyhjä kuori, eikä mikään oleellinen muuttunut lain pykälissä tai perusteluissa.

Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä uusi työaikalaki. Sen ongelmissa näkyy kolmikannan hitaiden hautajaisten aiheuttama epäselvä tilanne. Uutta työaikalakia valmisteltiin aluksi kolmikantaisessa työryhmässä, joka oli kovin riitaisa. Kun syksyllä 2017 käytiin taas työehtosopimusneuvotteluja, muutamat järjestöt alkoivat hiljaisesti uhkailla sillä, että sopimuksia ei tehdä, ennen kuin tiedetään työaikalain sisältö. Se taas pakotti hallituksen ottamaan lain valmistelun kokonaan omaan huomaansa. Laki valmisteltiinkin, mutta siihen jäi heikkouksia, joista osa johtui juuri siitä, että järjestöjen järkeviäkään näkemyksiä ei ollut voitu — yllä esitetyistä syistä —  kuulla. Näitä heikkouksia joudutaan nyt valiokuntakäsittelyssä korjailemaan.

Korostan siis sitä, että työmarkkinajärjestöillä on paljon tiedollista annettava työelämän lakien valmisteluun. Niiden olisi vain opittava elämään ihmisiksi ja hyväksyttävä se, etteivät ne voi sanella lakien sisältöä. Uskallan väittää, että Sipilän hallitus on tässä suhteessa aloittanut jonkinmoisen muutoksen.

Elinkeinoelämän Keskusliiton kaksoisrooli

Myös Elinkeinoelämän Keskusliiton olisi syytä pohtia rooliaan. EK on toiminut osana kolmikantaista päätöksentekoa ja selvästi mieltynyt siellä saamiinsa valta-asemiin. EK:n tuki tai vastustus jollekin asialle ei kuitenkaan tuo kovin paljon poliittista voimaa kenellekään. EK ylläpitää kuitenkin SAK:n valtaa, koska se ylläpitää omalla toiminnallaan koko kolmikantaa. Siksi ei mielestäni ole väärin sanoa, että tällä hetkellä EK on myös SAK:n valtaresurssi. Niin kauan kuin EK:lla on mandaatti ”sopia” SAK:n kanssa sosiaali- ja eläkepolitiikan asioista, niin kauan SAK voi myös uskottavasti vaatia asiaa kuin asiaa ”kolmikantavalmisteluun”. Jos EK:ta ja SAK:ta pidettäisiin tavallisina etujärjestöinä, kumpikin voisi tietysti vaikuttaa lainsäädäntöön samalla tavalla kuin kaikki muutkin järjestöt mutta niillä ei olisi sellaista erityisasemaa, josta SAK yrittää kynsin hampain pitää kiinni.

EK:n hallitusta on kuitenkin kiittäminen hallituskauden merkittävimmästä työmarkkinauudistuksesta. Elinkeinoelämän Keskusliiton hallitus linjasi keväällä 2016, ettei järjestö enää ole mukana valtakunnallisissa tulopoliittisissa sopimuksissa. Tämä päätös käynnistää todennäköisesti Suomessakin tervetulleen kehityksen kohti normaalimpaa yhteiskunnallista työnjakoa. Ainakin näin on käynyt Ruotsissa, jossa sama kehityskulku alkoi jo 1990-luvulla. Kun Svenskt Näringsliv vetäytyi tulopolitiikasta, keskusjärjestöjen  merkitys alkoi heikentyä, ja hyvä niin.

Katse tulevaisuuteen!

Olen selostanut suomalaisen tulopolitiikan menneisyyttä, johon liittyy ikävää juonittelua. Tulopoliittisen sisäpiirin päätöksenteko ei paljonkaan piittaa päätösten perustelujen julkisuuden vaatimuksista. Kiky-sopimuksessa syntyi joidenkuiden mielestä valtiovallalle toiminnan rajoitteita, joita ei missään vaiheessa tuotu eduskunnan hyväksyttäviksi. Työmarkkinajärjestöt ovat sitä mieltä, että hallitus lupasi kiky-sopimuksella olla enää puuttumatta esimerkiksi työttömyysturvaan niiltä lupaa kysymättä. On kuitenkin aivan epäselvää, mitä on sovittu ja luvattu. Jos valtiovalta jotain sopii, haluan kansanedustajana tietää, mistä on sovittu.

Nykyään lähdetään aivan oikein siitä, että poliittisten päätösten asiakirjat ja perustelut ovat kirkkaita ja julkisia. Tupo-suhmurointi rikkoo näitä hyvän politiikan periaatteita.

Korporatismimme on perua suurteollisuuden ajalta ja viime vuosisadalta. Nyt valtaosa uusista työpaikoista syntyy pienyrityksiin, jotka ovat yleensä järjestäytymättömiä. Kolmikantapäätöksenteko on syrjinyt pienyrityksiä ja välillä suhtautunut suorastaan ivallisesti Suomen Yrittäjien pyrkimyksiin. Yrittäjät ovat kuitenkin kasvava kansanliike, joka voi hyvällä syyllä kysyä, miksi sen olisi enää alistuttava Etelärannan ja Hakaniemen saneluun.

Siksi toivon ja uskonkin, että tilanne pikku hiljaa muuttuu. Suomi tarvitsee työllisyyttä lisääviä uudistuksia, jotka perustellaan tutkijavoimin, ja joita ei ”sovita” julkisuudelta piilossa olevissa kabineteissa. Ja Suomi tarvitsee hallituksen, joka ajaa määrätietoisesti työllisyyttä lisääviä uudistuksia.

Tulevaisuus on avoimen, näyttöpohjaisen politiikan, jolla alennetaan työttömyyttä. Ja sellaisen valtiovallan, joka uskaltaa ajaa jokaisen suomalaisen etua ja yleistä etua, järjestöjä kumartelematta. Näin toivon ja uskon. Ja aion ainakin itse toimia sen puolesta. Ja kun järjestöt tämän hyväksyvät, aion edelleen uteliaasti kuunnella niiden perusteltuja näkemyksiä.

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!

Mitä mieltä sinä olet?

12 kommenttia artikkeliin ”Kolmikannan” hitaat hautajaiset

  1. Pekka Silvennoinen sanoo:

    Erittäin mielenkiintoinen, tasapainoinen ja analyyttinen kirjoitus, Juhana. Kiitos tästä. Tulen jakamaan verkostossani.

  2. Aleksi Jaakkola sanoo:

    kiintoisaa

  3. Mikko Aunio sanoo:

    Selkeästi esitetty tosiasiaa. Jos kansan enemmistö on seuraavissa vaaleissa yksimiemielinen siitä, että työllisyysasteen 80% saavuttaminen varmistaa kaikkien hyvinvoinnin toteutumisen, se voi myös toteutua.

  4. Veikko Sipola sanoo:

    Juhana Vartiaisen analyysi ja kommentit ovat erittäin hyviä. Olen työskennellyt henkilöstöalalla noin 40 vuotta ja yhdyn hänen sekä menneiden aikojen että nykyisen työmarkkinatilanteen kuvaukseen. Niin mikä näissä työmarkkina-asioissa on muuttunut. Vain henkilöt muuttuvat, mutta tiukat asenteet ja suhteet ympäröivään maailmaan eivät ole juuri muuttuneet. Työelämä on muuttunut sieltä 1980-luvulta. Työsuhteet muodostetaan yhä enemmän yksilöllisesti kunkin yhtiön tilanteen ja henkilön ammatin mukaan. Työehtosopimukset nykyisessä tiukassa muodossa ovat jo mennyttä aikaa. Työmarkkinajärjestöillä pitäisi nykyisin olla aivan erilainen rooli ja vastuu Suomen menestystekijöistä.

  5. Ralf Ramm-Schmidt sanoo:

    Hyvä kirjoitus. EK taustastani huolimatta olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Olen 1990 luvulta saakka suhtautunut kriittisesti korporatismiin.

  6. Lauri sanoo:

    Juhana ilmeisesti oikeasti kuvittelee että ”paikallinen sopiminen” olisi sopimista, eikä sanelupolitiikkaa, jossa sopimuksen toisella osapuolella (työntekijä) olisi mitään oikeuksia tai mahdollisuuksia sopia yhtään mistään.

    Faktaan on että näin ei käy, koska työnantajalla ei ole yhtäkään motiivia toimia näin, kun työntekijä on aina korvattavissa. Sellaista työntekijää ei ole, jota ei voisi korvata.

    1. Juhana Vartiainen sanoo:

      Lauri, väitteesi voisi pitää paikkansa yksinkertaisissa työtehtävissä kauan sitten. Ja sitä varten meillä on vähimmäispalkat. Mutta nykyaikaisessa työelämässä vaihtaminen on kallista, ja on ilman muuta työnantajan etu pitää kiinni tuottavista työntekijöistään. Sitäpaitsi tällä hetkellä on pulaa henkilöstöstä kaikkialla Suomessa.

      1. markleht sanoo:

        Tehkää jotain järjettömille asumiskustannuksille. Tilanne on nyt se, että missä on töitä niin ei ole varaa asumiseen, ja missä on varaa asumiseen, ei ole töitä.
        Mutta asialle ei ilmeisesti voida tai haluta tehdä mitään, koska mikään ei muutu ainakaan pääkaupunkiseudulla. Tähän työllistymistä vaikeuttavaan ongelmaan ei taida kolmikannan hautaaminen auttaa, mutta prioriteetit kullakin.

        1. Juhana Vartiainen sanoo:

          Ihan oikea pointti. Vaan ei taida olla halusta kiinni – kaikki ymmärtävät, että työllisyyden kasvua rajoittaa asuntorakentamisen hitaus kasvukeskuksissa. Rakentaminen on kiihtynyt, mutta helppoja keinoja ei ole. Kysyntä pitää hinnat korkealla.

          1. Antero Suokas sanoo:

            Eikä pidä vaan tarjonnan puute ja ennen kaikkea verotus. Asuntojen hinnoissa puolet on veroa. Nyt vähän ryhtiliikettä, Kokoomus.

      2. Lauri sanoo:

        Väite työvoimapulasta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Suomessa on enemmän. Työttömiä työnhakijoita kuin avoimia työpaikkoja, ja käytännössä kaikkiin. Töihin. (paitsi ehkä hitsaajiksi ja sairaanhoitajia) on useita kymmeniä ellei satoja työnhakijoita.

        Tämän voi jokainen Internetin omaava töitä etsivä suomalainen ihan itse todeta.

  7. Kumitonttu sanoo:

    Eikö olisi jo korkea aika tunnustaa, että hyvinvointivaltio eli pohjoismainen sosialismi ei toimi. Miksi toimisi, kun ei mikään muukaan sosialismin haara ole ikinä toiminut.

    Antaa ihmisten päättää omista elämistään ja valtion tehtävä on tukea sitä pitämällä veroaste matalana ja varmistamalla, että markkinoilla vapaa kilpailu toteutuu.

    Kun seuraa sosiaalista mediaa, tulee ilmiselväksi, että Kokoomus – entinen oikeistopuolue – mielletään nykyisin yleisesti äsdeepeeksi. Tasa-arvo on sosialismin ydintä. Ranskan suuren vallankumouksen tunnus oli tasa-arvo. Ja kuten kaikki historiaa lukeneet muistavat, vallankumouksen moottorina toimivat jakobiinit, joita nykytermein siis kutsutaan sosialisteiksi.

    Hauska anekdootti muuten liittyen tuohon vapaus, veljeys, tasa-arvo -iskulauseeseen on, että siinä oli mukana myös neljäs kohta: ”tai kuolema”. Vaikka miten päin pyörittelee, niin viimeisen sadan vuoden aikana kaikki merkittävät sodat ovat syntyneet sosialismia toteuttavien valtioiden toimesta. Ainoa poikkeus on Tyynenmeren sota (USA vs Japani).

    Kirjoitan tämän nimimerkillä, koska työpaikkani puolesta en voi sanoa näitä totuuksia ääneen. Voisi tulla vilu ja nälkä alta aikayksikön. Että sellainen sananvapaus Suomessa 🙂

    Se mitä olen poliitikkojen kanssa netissä toiminut, on opettanut että aika herkästi kommenttini jäävät bittiavaruuteen tai – kuten Soininvaaran tapauksessa – niihin ei vastakommentteja satele. Tässäkin blogissa olen pari kertaa kommentoinut ja aina ovat jääneet julkaisematta.