Suomessa on tapana sanoa, että “kolmikanta” ja “sopimusyhteiskunta” ovat tuottaneet hyviä tuloksia. Ulkopuolinen ei tulisi tätä ajatelleeksi, kun katsoo kestävyysvajettamme, liian alhaista työllisyysastetta ja korkeaa työttömyyttämme. Vaikka työttömyysaste on ilahduttavasti alentunut, se on edelleen pohjoismaiden korkein.  Eurostatin viimeisen vertailun mukaan Euroopan Unionista löytyy 20 maata, joissa on Suomea alhaisempi työttömyys ja vain 7 maata joissa työttömyysaste on Suomea korkeampi. Kaikki meitä korkeamman työttömyyden maat ovat, Latviaa lukuunottamatta, Välimeren maita.  Silti täällä toistellaan omahyväisesti, miten meillä on “maailman paras työelämä”.

Työttömyys on Ruotsissa vain hieman alhaisempi kuin meillä, mutta Ruotsin työvoimassa on monin verroin meitä enemmän vaikeasti työllistyviä turvapaikanhakijoita. Ruotsissa syntyneiden työttömyysaste on 3-4 prosentin luokkaa.

Yksi  syy ongelmiimme on pitkään jatkunut korporatismi eli työmarkkinajärjestöjen valta. Se on perua kylmän sodan turvallisuuspolitiikasta ja se on myös heijastanut sisällissodan läpikäyneen kansakunnan sisäistä epäluottamusta.

Korporatismi on näkynyt myös hyvinvointipolitiikassa. Julkista hyvinvointijärjestelmää on kehitetty kahdella raiteella. Työmarkkinajärjestöt ovat hallinnoineet ansiosidonnaista työttömyysturvaa, työeläkkeitä ja työterveyshuoltoa, kun taas Kela-vetoinen universalismi on luonut lapsilisät, kansaneläkkeen ja kotihoidon tuen. Näitä hyvinvointijärjestelmiä ei ole riittävästi koordinoitu keskenään.

Valtiovallan ja järjestöjen järkevä työnjako

Kaikkien pohjoismaiden työmarkkinahistoriaa koko ikäni tutkineena voin toistaa yleisen johtopäätöksen: kun poliitikot alkavat puuttua työmarkkinajärjestöjen toimintaan, tulos on yleensä huono. Ruotsissa saatiin 1960- ja 1970-luvulla aikaan vakavia ongelmia, kun poliittiset päättäjät halusivat, että matalapalkka-aloilla korotettaisiin palkkoja systemaattisesti muita enemmän. Suomessa vuoden 2007 ns. Sari Sairaanhoitaja -aloite myötävaikutti  lopulta koko kansantalouden kustannuskilpailukyvyn heikkenemiseen. Vuoden 2016 kilpailukykysopimus aloitti hyödyllisen kustannuskilpailukyvyn korjausliikkeen, mutta loi perintönä monta muuta ongelmaa.

Paras lopputulos saadaan, kun poliittiset päättäjät säätävät sellaiset työelämän lait, joiden puitteissa kollektiiviset ja paikalliset osapuolet voivat sopia asioista keskenään. Valtiovallan ei pidä ikinä mennä määräilemään sitä, mitä työehtosopimuksissa tai työsopimuksissa tulisi lukea. Toisaalta lainsäädäntö on valtiovallan vastuulla eikä valtiovallan pidä ikinä taipua järjestöjen lainsäädäntöä koskevaan painostukseen.

Näitä hyviä periaatteita on viime vuosina rikottu. Poliittiset interventiot sotkevat työmarkkinajärjestöjen toiminnan mutta antavat myös järjestöille mahdollisuuden kiristää poliitikoilta vastapalveluksia. Tämä oli ilmeistä vuosien 2015 ja 2016 neuvotteluissa, jotka koskivat pääministeri Juha Sipilän lanseeraamaa yhteiskuntasopimusta ja jotka päättyivät lopulta keväällä 2016 kilpailukykysopimuksen solmimiseen. Sopimus käynnisti kustannuskilpailukyvyn korjausliikkeen ja hyödytti Suomea. Sen hintana oli kuitenkin hallitusohjelman vesittyminen paikallisen sopimisen uudistusten osalta. Tämä oli mielestäni hallitukselta kyseenalainen ratkaisu. Kiky-sopimus oli lopultakin vain tulosopimus, joka ei muuttanut ainuttakaan rakennetta. Siksi sillä ei ole pysyviä (pitkäaikaisia) taloudellisia vaikutuksia. Sopimus kuitenkin esti työttömyyttä pysyvämmin alentavat uudistukset.

Työmarkkinoita on uudistettava, jotta työttömyyttä saataisiin alas. Tepsivät reformit ovat kovin usein sellaisia, joita ammattiyhdistysliike vastustaa. Se edustaa työllisiä sisäpiiriläisiä, kun taas työllisyyden kasvu edellyttää, että työllistäminen tulee yrityksille aiempaa kannattavammaksi ja markkinoille tulee lisää ihmisiä työtilaisuuksista kilpailemaan. Siksi ammattiyhdistysliike lähes poikkeuksetta vastustaa työllisyyttä lisääviä reformeja, vaikka sen on vaikea sanoa sitä ääneen. Siinä ei ole mitään paheksuttavaa. Liitot ajavat työllisten jäsentensä etuja kuten muutkin etujärjestöt. Ongelma syntyy silloin, kun valtiovalta ei uskalla toimia itsenäisesti. Tästä oli esimerkki vuosien 2011-2015 hallituspolitiikka, joka lähti siitä, että viedään läpi vain työmarkkinajärjestöjen (käytännössä EK:n ja SAK:n) hyväksymiä uudistuksia. Lopputulos oli, että mitään ei uudistettu ja työllisyys laski surkealla tavalla.

Reformien torjunnan perusmekanismi

Tähänastinen “kolmikanta” on estänyt työmarkkinareformeja, koska ammattiyhdistysliike on kytkenyt reformit kulloiseenkin työehtosopimusneuvotteluun. Ammattiliitot ovat voineet torjua reformit uhkaamalla palkkaneuvottelujen kariuttamisella. Jonkinlainen kirjoittamaton sääntö on ollut, että juuri puheena olleisiin reformeihin ei puolestaan palata ennen kuin työehtosopimukset ovat voimassa. Kun reformi-ikkuna taas on avautunut, työehtosopimusneuvottelut ovatkin määritelmän mukaan taas käynnissä, jolloin painostus toimii uudelleen. Elinkeinoelämän Keskusliitto yhtyy julkisuudelta piilossa herkästi ammattiliittojen pyrkimyksiin, koska sen jäsenyritykset kärsivät työtaisteluista. Tämä ei ole kestävä toimintatapa.

Toimintatapa on myös syvään juurtunut päättäjien ja median ajattelutapoihin. Työmarkkinoiden ajatellaan “kuuluvan” Etelärannan ja Hakaniemen päättäjille, ja poliitikot eivät ole uskaltaneet ottaa vastuuta työmarkkinoiden ongelmista. Eduskunnan työelämävaliokunnassa on vanhastaan ollut lähtökohtana, että työmarkkinajärjestöt ovat tärkein ja ohittamaton kuultava asiassa kuin asiassa.

Kiky-sopimusneuvottelujen juonittelu

Vuoden 2016 kilpailukykysopimuksesta neuvoteltaessa nämä vallankäytön muodot tulivat näkyviin. Järjestöt ujuttivat kilpailukykysopimukseen ehdon, joka vesitti hallitusohjelmassa sovitun paikallisen sopimisen tuomisen myös järjestäytymättömille yrityksille ja niiden järjestäytymättömälle henkilökunnalle. Tässä SAK ja EK ilmeisesti toimivat yhdessä hallitusta vastaan, tavalla, joka jätti pysyvän särön EK:n ja hallituspuolueiden suhteisiin ja myrkytti myös Suomen Yrittäjien ja EK:n välit. Aion joskus paremmalla ajalla selostaa näitä prosesseja tarkemmin, sen perusteella, mitä niistä on minulle asti tietoa tihkunut. Joka tapauksessa kilpailukykysopimus ilmeisesti ja toivottavasti jää lajissaan viimeiseksi tupo-prosessiksi, jossa työmarkkinajärjestöt kiristävät maan hallitusta.

Julkisen alan työntekijät järjestöjen valtapyrkimyksen maksajina

Työmarkkinajärjestöjen solmimaan kilpailukykysopimukseen liitettiin myös työmarkkinajärjestöjen päätös julkisen sektorin lomarahojen tilapäisestä leikkauksesta. Se on aiheuttanut paljon mielipahaa. Julkisen sektorin lomarahoja leikattiin vuosiksi 2017-2019. Valtiovallan lomarahaleikkauksesta  saama säästö on vähäpätöinen, koska se on tilapäinen. Vuotuinen hyöty on julkistaloudelle noin 300 miljoonaa euroa, ja kolmelle vuodelle siis noin 900 miljonaa euroa. Se vastaa noin 30 miljoonan euron pysyvän säästön nykyarvoa. Siksi lomarahojen leikkaus on julkisen talouden ja kestävyysvajeen kokonaiskuvassa merkityksetön.

Miksi työmarkkinajärjestöt halusivat päätöksen, josta ei ole julkistaloudellista hyötyä ja joka aiheuttaa paljon mielipahaa (ja iloa poliittiselle oppositiolle)? Ja miksi juuri vuosiksi 2017-2019? Käydyn poliittisen keskustelun nojalla syy vaikuttaa ilmeiseltä. Kilpailukykysopimuksen pääsisältö olivat nollakorotuksen sisältävät työehtosopimukset. Ne kuitenkin umpeutuivat alkuvuonna 2018. Tällöin olisi ilman lomarahapäätöstä voitu sanoa, että kilpailukykysopimus ei enää ole voimassa vuonna 2018. Se taas olisi tähänastisen poliittisen kulttuurin mukaan mahdollistanut sen, että hallitus olisi uudelleen palannut paikallisen sopimisen uudistuksiin. Vuoden 2018 alussa kävi pian ilmi, että ammattiliitot ja kiky-sopimuksen avainhenkilöt vetosivat nimenomaan lomarahapäätökseen, joka oli ajoitettu vuosiksi 2017-2019. Koska lomarahaleikkaus on voimassa vielä vuoden 2019 syksyyn, järjestöt voivat siis ainakin omasta mielestään vedota siihen, että kiky on voimassa ja Sipilän hallitus ei saa muuttaa sopimustoimintaa koskevaa lainsäädäntöä tai mitään muutakana työlainsäädäntöä järjestöiltä lupaa kysymättä. Tätä tulkintaa tukee se, että jotkin johtavat poliitikot ovat kovasti vastustaneet paikallisen sopimisen lainsäädäntöön palaamista.

Irtisanomislain komedia ja työaikalain heikkoudet

Äskettäin voimaan säädetyn irtisanomislain yhteydessä nämä vallankäytön mekanismit olivat hyvin esillä. Kuten olen aiemmassa blogikirjoituksessani selostanut, ammattiliitot vaativat irtisanomislain loppuvaiheessa sen vielä kolmikantaiseen valmisteluun. “Kolmikantavalmistelu” oli kuitenkin enää vain tyhjä kuori, eikä mikään oleellinen muuttunut lain pykälissä tai perusteluissa.

Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä uusi työaikalaki. Sen ongelmissa näkyy kolmikannan hitaiden hautajaisten aiheuttama epäselvä tilanne. Uutta työaikalakia valmisteltiin aluksi kolmikantaisessa työryhmässä, joka oli kovin riitaisa. Kun syksyllä 2017 käytiin taas työehtosopimusneuvotteluja, muutamat järjestöt alkoivat hiljaisesti uhkailla sillä, että sopimuksia ei tehdä, ennen kuin tiedetään työaikalain sisältö. Se taas pakotti hallituksen ottamaan lain valmistelun kokonaan omaan huomaansa. Laki valmisteltiinkin, mutta siihen jäi heikkouksia, joista osa johtui juuri siitä, että järjestöjen järkeviäkään näkemyksiä ei ollut voitu — yllä esitetyistä syistä —  kuulla. Näitä heikkouksia joudutaan nyt valiokuntakäsittelyssä korjailemaan.

Korostan siis sitä, että työmarkkinajärjestöillä on paljon tiedollista annettava työelämän lakien valmisteluun. Niiden olisi vain opittava elämään ihmisiksi ja hyväksyttävä se, etteivät ne voi sanella lakien sisältöä. Uskallan väittää, että Sipilän hallitus on tässä suhteessa aloittanut jonkinmoisen muutoksen.

Elinkeinoelämän Keskusliiton kaksoisrooli

Myös Elinkeinoelämän Keskusliiton olisi syytä pohtia rooliaan. EK on toiminut osana kolmikantaista päätöksentekoa ja selvästi mieltynyt siellä saamiinsa valta-asemiin. EK:n tuki tai vastustus jollekin asialle ei kuitenkaan tuo kovin paljon poliittista voimaa kenellekään. EK ylläpitää kuitenkin SAK:n valtaa, koska se ylläpitää omalla toiminnallaan koko kolmikantaa. Siksi ei mielestäni ole väärin sanoa, että tällä hetkellä EK on myös SAK:n valtaresurssi. Niin kauan kuin EK:lla on mandaatti “sopia” SAK:n kanssa sosiaali- ja eläkepolitiikan asioista, niin kauan SAK voi myös uskottavasti vaatia asiaa kuin asiaa “kolmikantavalmisteluun”. Jos EK:ta ja SAK:ta pidettäisiin tavallisina etujärjestöinä, kumpikin voisi tietysti vaikuttaa lainsäädäntöön samalla tavalla kuin kaikki muutkin järjestöt mutta niillä ei olisi sellaista erityisasemaa, josta SAK yrittää kynsin hampain pitää kiinni.

EK:n hallitusta on kuitenkin kiittäminen hallituskauden merkittävimmästä työmarkkinauudistuksesta. Elinkeinoelämän Keskusliiton hallitus linjasi keväällä 2016, ettei järjestö enää ole mukana valtakunnallisissa tulopoliittisissa sopimuksissa. Tämä päätös käynnistää todennäköisesti Suomessakin tervetulleen kehityksen kohti normaalimpaa yhteiskunnallista työnjakoa. Ainakin näin on käynyt Ruotsissa, jossa sama kehityskulku alkoi jo 1990-luvulla. Kun Svenskt Näringsliv vetäytyi tulopolitiikasta, keskusjärjestöjen  merkitys alkoi heikentyä, ja hyvä niin.

Katse tulevaisuuteen!

Olen selostanut suomalaisen tulopolitiikan menneisyyttä, johon liittyy ikävää juonittelua. Tulopoliittisen sisäpiirin päätöksenteko ei paljonkaan piittaa päätösten perustelujen julkisuuden vaatimuksista. Kiky-sopimuksessa syntyi joidenkuiden mielestä valtiovallalle toiminnan rajoitteita, joita ei missään vaiheessa tuotu eduskunnan hyväksyttäviksi. Työmarkkinajärjestöt ovat sitä mieltä, että hallitus lupasi kiky-sopimuksella olla enää puuttumatta esimerkiksi työttömyysturvaan niiltä lupaa kysymättä. On kuitenkin aivan epäselvää, mitä on sovittu ja luvattu. Jos valtiovalta jotain sopii, haluan kansanedustajana tietää, mistä on sovittu.

Nykyään lähdetään aivan oikein siitä, että poliittisten päätösten asiakirjat ja perustelut ovat kirkkaita ja julkisia. Tupo-suhmurointi rikkoo näitä hyvän politiikan periaatteita.

Korporatismimme on perua suurteollisuuden ajalta ja viime vuosisadalta. Nyt valtaosa uusista työpaikoista syntyy pienyrityksiin, jotka ovat yleensä järjestäytymättömiä. Kolmikantapäätöksenteko on syrjinyt pienyrityksiä ja välillä suhtautunut suorastaan ivallisesti Suomen Yrittäjien pyrkimyksiin. Yrittäjät ovat kuitenkin kasvava kansanliike, joka voi hyvällä syyllä kysyä, miksi sen olisi enää alistuttava Etelärannan ja Hakaniemen saneluun.

Siksi toivon ja uskonkin, että tilanne pikku hiljaa muuttuu. Suomi tarvitsee työllisyyttä lisääviä uudistuksia, jotka perustellaan tutkijavoimin, ja joita ei “sovita” julkisuudelta piilossa olevissa kabineteissa. Ja Suomi tarvitsee hallituksen, joka ajaa määrätietoisesti työllisyyttä lisääviä uudistuksia.

Tulevaisuus on avoimen, näyttöpohjaisen politiikan, jolla alennetaan työttömyyttä. Ja sellaisen valtiovallan, joka uskaltaa ajaa jokaisen suomalaisen etua ja yleistä etua, järjestöjä kumartelematta. Näin toivon ja uskon. Ja aion ainakin itse toimia sen puolesta. Ja kun järjestöt tämän hyväksyvät, aion edelleen uteliaasti kuunnella niiden perusteltuja näkemyksiä.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 12 kommenttia

12
  1. Erittäin mielenkiintoinen, tasapainoinen ja analyyttinen kirjoitus, Juhana. Kiitos tästä. Tulen jakamaan verkostossani.

  2. Selkeästi esitetty tosiasiaa. Jos kansan enemmistö on seuraavissa vaaleissa yksimiemielinen siitä, että työllisyysasteen 80% saavuttaminen varmistaa kaikkien hyvinvoinnin toteutumisen, se voi myös toteutua.

  3. Juhana Vartiaisen analyysi ja kommentit ovat erittäin hyviä. Olen työskennellyt henkilöstöalalla noin 40 vuotta ja yhdyn hänen sekä menneiden aikojen että nykyisen työmarkkinatilanteen kuvaukseen. Niin mikä näissä työmarkkina-asioissa on muuttunut. Vain henkilöt muuttuvat, mutta tiukat asenteet ja suhteet ympäröivään maailmaan eivät ole juuri muuttuneet. Työelämä on muuttunut sieltä 1980-luvulta. Työsuhteet muodostetaan yhä enemmän yksilöllisesti kunkin yhtiön tilanteen ja henkilön ammatin mukaan. Työehtosopimukset nykyisessä tiukassa muodossa ovat jo mennyttä aikaa. Työmarkkinajärjestöillä pitäisi nykyisin olla aivan erilainen rooli ja vastuu Suomen menestystekijöistä.

  4. Hyvä kirjoitus. EK taustastani huolimatta olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Olen 1990 luvulta saakka suhtautunut kriittisesti korporatismiin.

  5. Juhana ilmeisesti oikeasti kuvittelee että “paikallinen sopiminen” olisi sopimista, eikä sanelupolitiikkaa, jossa sopimuksen toisella osapuolella (työntekijä) olisi mitään oikeuksia tai mahdollisuuksia sopia yhtään mistään.

    Faktaan on että näin ei käy, koska työnantajalla ei ole yhtäkään motiivia toimia näin, kun työntekijä on aina korvattavissa. Sellaista työntekijää ei ole, jota ei voisi korvata.

    1. Lauri, väitteesi voisi pitää paikkansa yksinkertaisissa työtehtävissä kauan sitten. Ja sitä varten meillä on vähimmäispalkat. Mutta nykyaikaisessa työelämässä vaihtaminen on kallista, ja on ilman muuta työnantajan etu pitää kiinni tuottavista työntekijöistään. Sitäpaitsi tällä hetkellä on pulaa henkilöstöstä kaikkialla Suomessa.

      1. Tehkää jotain järjettömille asumiskustannuksille. Tilanne on nyt se, että missä on töitä niin ei ole varaa asumiseen, ja missä on varaa asumiseen, ei ole töitä.
        Mutta asialle ei ilmeisesti voida tai haluta tehdä mitään, koska mikään ei muutu ainakaan pääkaupunkiseudulla. Tähän työllistymistä vaikeuttavaan ongelmaan ei taida kolmikannan hautaaminen auttaa, mutta prioriteetit kullakin.

        1. Ihan oikea pointti. Vaan ei taida olla halusta kiinni – kaikki ymmärtävät, että työllisyyden kasvua rajoittaa asuntorakentamisen hitaus kasvukeskuksissa. Rakentaminen on kiihtynyt, mutta helppoja keinoja ei ole. Kysyntä pitää hinnat korkealla.

          1. Eikä pidä vaan tarjonnan puute ja ennen kaikkea verotus. Asuntojen hinnoissa puolet on veroa. Nyt vähän ryhtiliikettä, Kokoomus.

      2. Väite työvoimapulasta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Suomessa on enemmän. Työttömiä työnhakijoita kuin avoimia työpaikkoja, ja käytännössä kaikkiin. Töihin. (paitsi ehkä hitsaajiksi ja sairaanhoitajia) on useita kymmeniä ellei satoja työnhakijoita.

        Tämän voi jokainen Internetin omaava töitä etsivä suomalainen ihan itse todeta.

  6. Eikö olisi jo korkea aika tunnustaa, että hyvinvointivaltio eli pohjoismainen sosialismi ei toimi. Miksi toimisi, kun ei mikään muukaan sosialismin haara ole ikinä toiminut.

    Antaa ihmisten päättää omista elämistään ja valtion tehtävä on tukea sitä pitämällä veroaste matalana ja varmistamalla, että markkinoilla vapaa kilpailu toteutuu.

    Kun seuraa sosiaalista mediaa, tulee ilmiselväksi, että Kokoomus – entinen oikeistopuolue – mielletään nykyisin yleisesti äsdeepeeksi. Tasa-arvo on sosialismin ydintä. Ranskan suuren vallankumouksen tunnus oli tasa-arvo. Ja kuten kaikki historiaa lukeneet muistavat, vallankumouksen moottorina toimivat jakobiinit, joita nykytermein siis kutsutaan sosialisteiksi.

    Hauska anekdootti muuten liittyen tuohon vapaus, veljeys, tasa-arvo -iskulauseeseen on, että siinä oli mukana myös neljäs kohta: “tai kuolema”. Vaikka miten päin pyörittelee, niin viimeisen sadan vuoden aikana kaikki merkittävät sodat ovat syntyneet sosialismia toteuttavien valtioiden toimesta. Ainoa poikkeus on Tyynenmeren sota (USA vs Japani).

    Kirjoitan tämän nimimerkillä, koska työpaikkani puolesta en voi sanoa näitä totuuksia ääneen. Voisi tulla vilu ja nälkä alta aikayksikön. Että sellainen sananvapaus Suomessa :)

    Se mitä olen poliitikkojen kanssa netissä toiminut, on opettanut että aika herkästi kommenttini jäävät bittiavaruuteen tai – kuten Soininvaaran tapauksessa – niihin ei vastakommentteja satele. Tässäkin blogissa olen pari kertaa kommentoinut ja aina ovat jääneet julkaisematta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!