Minulla oli toissapäivänä 15.2 tilaisuus osallistua Demos-ajatuspajan järjestämään paneelikeskusteluun, jossa kommentoimme kolmen kansanedustajan voimin (Li Andersson, Pilvi Torsti ja minä) brittiläisen vasemmistoaktiivin Paul Masonin esitelmää ja uutta kirjaa. Mason maalaa tulevaisuudenkuvan, jossa kapitalismi on korvattu jollain muulla talousjärjestyksellä, ilmasto pelastuu, vapaa-aika kasvaa, tulonmuodostus on irrotettu työnteosta ja kaikki voivat paremmin.

Mason esiintyi hurmioituneen matkasaarnaajan lailla ja osasi ottaa idealistisen ja pääosin vasemmistolaisen yleisönsä. Mutta ajattelin häntä kuunnellessani, miten hänen ja monen muun vasemmistolaisen ajattelussa ilmaston pelastaminen nykyään kytketään muihin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin.  Sen sijaan, että ihmiskunnan suuri yhteinen tehtävä määriteltäisiin

”1. Pelasta ilmasto”

se määritelläänkin vasemmistossa:

”1. Korvaa kapitalismi jollakin muulla

2. Pelasta ilmasto.”

Kun muistaa, että viime vuosisadalla uhrattiin suunnattomasti verta ja ihmishenkiä kohdan 1 toteuttamiseksi, eikä sosialidemokraattista hyvinvointikapitalismia parempaa löytynyt, jälkimmäinen tehtävänanto vaikuttaa järjenvastaiselta.

Ilmasto ja tulonjako

Ymmärrän hyvin, että ilmastosopimus ja tarvittavat ympäristörasituksen ohjauskeinot pitää valita tietoisena niiden tulonjakovaikutuksista. Pidän hyvänä lähtökohtana, että sovittaisiin sellaisesta pyrkimyksestä, että ilmastotoimet ovat pääosin tulonjakoneutraaleja. Jos nykyinen yhteiskunta on luonut jonkinlaisen poliittisen tulonjakotasapainon, intuitio sanoo, että yhteinen kollektiivinen ilmastohaaste voidaan parhaiten voittaa, jos siihen ei samalla sotketa nykyisen tasapainon järkyttämistä. Ylimääräiset tulonjakotavoitteet tuskin ainakaan helpottavat ilmastosopimusten solmimista ja toteuttamista.

Sitävastoin on mielestäni aivan perusteltua tutkia, miten erilaiset ilmaston pelastamisen keinot vaikuttavat maiden sisäiseen tulonjakoon. Emmanuel Macronin vastaiset mielenilmaukset Ranskassa lähtivät liikkeelle siitä, että polttonesteiden hintojen korotusten koettiin vaikuttavan epäsymmetrisesti maaseudun pienituloisiin, jotka käyttävät paljon autoa. Ilmaston pelastaminen rajoittaa jonkin verran bruttokansantuotteen ja tulojen kasvumahdollisuuksia, ja voidaan ajatella, että tätä rajoitetta painotettaisiin niin, ettei se heikennä kohtuuttomasti maailman köyhimpien ihmisten asemaa. Tällöin puhutaan kuitenkin jostain aivan muusta kuin Ranskan maaseudusta ja Suomen työttömistä. Silloin puhutaan ihmisistä, jotka raapivat Afrikan maaseudulla itselleen niukkaa toimeentuloa.

Perustulo pelastusoppina?

Myös perjantaina esiintynyt Paul Mason liitti ilmaston pelastamisen yleisiin vasemmistolaisiin utopioihin. Hän haluaa irrottaa tulonmuodostuksen työnteosta, mahdollistaa työnteon radikaalin vähentämisen ja vapaa-ajan lisäämisen. Kun hänen tarkoituksensa on, että valtiovalta maksaa kaikille riittävän toimeentulon perustulon muodossa, meidän tavallisten hyvinvointiliberaalien on täysin mahdotonta ymmärtää, miten tämä olisi rahoitettavissa. Jotta perustulo voidaan maksaa, tarvitaan arvonlisää, joka luo ne veropohjat, joista julkinen valta saa resurssinsa — ja arvonlisä luodaan tietenkin, mitenkäpä muuten, kuin tekemällä työtä.

Siksi tulonmuodostus ei voi olla erillään työnteosta, ellei sitten ajatella, että kaikki tekevät työtä suuressa kommunistisessa komentotaloudessa. Ja kun kaikki hyvinvointivaltiot ovat rahoitusvaikeuksissa ikääntymisen vuoksi, ei ole mahdollista rahoittaa hyvinvointimenoja muuten kuin lisäämällä, ei vähentämällä työtunteja. Eduskunta kun ei voi säätää aritmetiikan lakeja uusiksi, oli poliittinen tahto kuinka väkevä tahansa.

Kun keskustelen nuorten vasemmistolaisten ja vasemmistovihreiden kanssa, he eivät peräänkuuluta kommunistista komentotaloutta. Sen sijaan he ovat luoneet uskomusjärjestelmän, jossa toimeentulohuolen poistuminen vapauttaa ihmisten luovat voimavarat. Ajatus kulkee käsittääkseni niin, että tietoisuus raskaasta elon huolesta lamauttaa, mutta kun tarjolla on riittävä perustulo, jokainen aktivoituu ja kukoistaa ja ahkeroi.

Tämä voi pitää paikkansa kaikkein köyhimpien parissa, koska nälkärajalla eläminen voi todella lamauttaa. Mutta suuremmassa mitassa ajatus on utopistinen eikä vastaa sitä, mitä ihmisen käyttäytymisestä tiedämme. Marginaali- ja työllistymisveroasteiden alentaminen pienentää kannustinloukkuja. Mutta vastikkeettomalla tulonsiirrolla on ns. tulovaikutuksen vuoksi vapaa-ajan kysyntää lisäävä vaikutus. Vapaa-aika on normaalihyödyke, jota halutaan sitä enemmän, mitä korkeampi on tulotaso. Aivan standardioletuksin ja sen nojalla, mitä empiirisesti ihmisen käyttäytymisestä tiedämme, ei voi olettaa, että ihminen on sitä ahkerampi, mitä suuremman työpanoksesta riippumattoman tulonsiirron hän saa. Eikä ole yllätys, että perustulomallien simulointi johtaa lopputuloksiin, joissa työnteko vähenee. Vihreän Liiton perustulopoliitikot eivät toistaiseksi ole osanneet vastata siihen kritiikkiin, että heidän kaavailemastaan perustulosta tulee peräkammarin pojan ikuinen peliraha ja kotiäidin ikuinen kotihoidontuki.

Ihmisen työnhaun intensiteetti riippuu siitä, mikä on työllisenä olemisen ja tulonsiirroilla  elämisen keskinäinen houkuttelevuus. Siksi tulonsiirroilla elämisen houkuttelevuuden parantaminen — mitä perustulon kannattajat poikkeuksetta haluavat — ei mitenkään voi merkitä sitä, että tästä vaihtoehdosta pyrittäisiin hanakammin pois kohti työllistymisvaihtoehtoa.

Toinen näkökulma samaan kysymykseen on ajatella työttömyysturvaa vakuutuksena, joka koskee työttömyys-tapahtumaa. Työttömyys on havaittava olotila, joten on mahdollista kohdistaa vakuutuskorvaus työttömyyteen. On myös mahdollista tiettyyn mittaan asti valvoa sitä, että vakuutettu ei pyri omin toimin edistämään työttömyystapahtumaa. Siksi työttömyysturvassa on karenssit ja omavastuut, aivan samoin kuin palovakuutuksessa on omavastuut ja vakuutusyhtiö edellyttää, että palovaroittimet ovat kunnossa ja tutkii että paloa ei ole itse sytytetty petroolilla.

Mitä parempi on vakuutusyhtiön harjoittama valvonta, sitä paremman hyötysuhteen palovakuutuksen ottaja saa. Aivan samoin, mitä tehokkaammin työtön voidaan saada hakemaan työtä, sitä parempi voi olla työttömyyskorvauksen taso. Tämän vuoksi valtavirtainen sosiaalipolitiikka on pohjoismaissa suuntautunut pikemminkin Tanskan mallia kohti kuin perustulomalleihin. Tanskan sosiaaliturva ja työttömyysturva ovat korkealla tasolla, mutta niitä ei saa ”nauttia” kovin kauan eikä varsinkaan rauhassa siltä, että työvoimahallinto ystävällisesti mutta määrätietoisesti ohjaa takaisin työmarkkinoille.

Tämän standardianalyysin perustulon kannattajat hylkäävät. ”Perustuloon siirtymisen” odotuksessa alkaa mielestäni olla pelastusopin piirteitä ja se tuo mieleen sen, mitä tiedämme viime vuosisadan hurmoksellisista liikkeistä, jotka lupasivat vapautusta ihmisen suurista toimeentulon huolista.

Ilmiö on kuitenkin aivan todellinen ja kertoo monien nuorten vasemmistolaisten vilpittömistä ajatuksista ja tunnoista. Maailma koetaan epäoikeudenmukaiseksi, ja eritoten ”elon huoli” (Eino Leinon sanoin) koetaan ahdistavaksi. Suomessa on viime vuosikymmeninä luotu mahtava sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen järjestelmä, joka jakaa tuloja uudelleen, tietääkseni voimakkaammin kuin missään muussa maassa. Hyvä niin, mutta minusta näyttää siltä, että turvallisuuden poliittinen kysyntä ja riskien sietokyky alenee samalla kun yhteiskunta todella on muuttunut verrattomasti turvallisemmaksi kuin aiemmin.

Vastikkeettoman ja veolvoituksettoman perustulon mahdottomuus ilmenee siinä vaiheessa, kun aletaan laskea, mihin sosiaaliturvassa riittävät rahat ja milläkin työllisyysasteella. Mutta kysymys on myös ihmiskuvasta. Kannatan hyvää sosiaaliturvaa, mutta en usko sellaiseen utopiaan, jossa ihmisen ”elon huoli” on kokonaan poistettu. Ihminen kasvaa ja kehittyy sitä myötä, että hän näkee voivansa omilla toimillaan vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Vastoinkäymisten kestäminen, resilienssi, syntyy siitä, että ottaa vastuun itsestään. Jokaisesta ihmisestä jää voimavaroja löytämättä ja käyttämättä, jos ihanteena on se — kuten perustulofilosofiassa ajatellaan — että huolia ei ole ja jokainen voi mahdollisimman itsestään selvästi ja huoletta siirtyä päivästä toiseen. Se, että voin itse tehdä jotakin selvitäkseni ongelmatilanteessa, on äärettömän kasvattavaa ja lopulta vapauttavaa.

Mika Maliranta on tutkimukseen vedoten todennut, että yritykset ovat parhaimmillaan ja innovatiivisimmillaan, kun ne ovat ”pienessä pinteessä”. Emme toivo ihmisille lamauttavia huolia ja suuria pinteitä, mutta jokainen ihminen kasvaa, kun hän joutuu vastatusten oman suuren kysymyksensä kanssa: miten huolehdin itsestäni ja omasta toimeentulostani — miten otan vastuun itsestäni?

Sosiaalivaltio voi tulla vastaan, kun ihminen epäonnistuu, mutta tätä pohjimmaista elon huolta se ei voi poistaa.