Juhana Vartiainen

Perustulo, ilmastonmuutos ja pelastusopit

Minulla oli toissapäivänä 15.2 tilaisuus osallistua Demos-ajatuspajan järjestämään paneelikeskusteluun, jossa kommentoimme kolmen kansanedustajan voimin (Li Andersson, Pilvi Torsti ja minä) brittiläisen vasemmistoaktiivin Paul Masonin esitelmää ja uutta kirjaa. Mason maalaa tulevaisuudenkuvan, jossa kapitalismi on korvattu jollain muulla talousjärjestyksellä, ilmasto pelastuu, vapaa-aika kasvaa, tulonmuodostus on irrotettu työnteosta ja kaikki voivat paremmin.

Mason esiintyi hurmioituneen matkasaarnaajan lailla ja osasi ottaa idealistisen ja pääosin vasemmistolaisen yleisönsä. Mutta ajattelin häntä kuunnellessani, miten hänen ja monen muun vasemmistolaisen ajattelussa ilmaston pelastaminen nykyään kytketään muihin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin.  Sen sijaan, että ihmiskunnan suuri yhteinen tehtävä määriteltäisiin

1. Pelasta ilmasto

se määritelläänkin vasemmistossa:

1. Korvaa kapitalismi jollakin muulla

2. Pelasta ilmasto.”

Kun muistaa, että viime vuosisadalla uhrattiin suunnattomasti verta ja ihmishenkiä kohdan 1 toteuttamiseksi, eikä sosialidemokraattista hyvinvointikapitalismia parempaa löytynyt, jälkimmäinen tehtävänanto vaikuttaa järjenvastaiselta.

Ilmasto ja tulonjako

Ymmärrän hyvin, että ilmastosopimus ja tarvittavat ympäristörasituksen ohjauskeinot pitää valita tietoisena niiden tulonjakovaikutuksista. Pidän hyvänä lähtökohtana, että sovittaisiin sellaisesta pyrkimyksestä, että ilmastotoimet ovat pääosin tulonjakoneutraaleja. Jos nykyinen yhteiskunta on luonut jonkinlaisen poliittisen tulonjakotasapainon, intuitio sanoo, että yhteinen kollektiivinen ilmastohaaste voidaan parhaiten voittaa, jos siihen ei samalla sotketa nykyisen tasapainon järkyttämistä. Ylimääräiset tulonjakotavoitteet tuskin ainakaan helpottavat ilmastosopimusten solmimista ja toteuttamista.

Sitävastoin on mielestäni aivan perusteltua tutkia, miten erilaiset ilmaston pelastamisen keinot vaikuttavat maiden sisäiseen tulonjakoon. Emmanuel Macronin vastaiset mielenilmaukset Ranskassa lähtivät liikkeelle siitä, että polttonesteiden hintojen korotusten koettiin vaikuttavan epäsymmetrisesti maaseudun pienituloisiin, jotka käyttävät paljon autoa. Ilmaston pelastaminen rajoittaa jonkin verran bruttokansantuotteen ja tulojen kasvumahdollisuuksia, ja voidaan ajatella, että tätä rajoitetta painotettaisiin niin, ettei se heikennä kohtuuttomasti maailman köyhimpien ihmisten asemaa. Tällöin puhutaan kuitenkin jostain aivan muusta kuin Ranskan maaseudusta ja Suomen työttömistä. Silloin puhutaan ihmisistä, jotka raapivat Afrikan maaseudulla itselleen niukkaa toimeentuloa.

Perustulo pelastusoppina?

Myös perjantaina esiintynyt Paul Mason liitti ilmaston pelastamisen yleisiin vasemmistolaisiin utopioihin. Hän haluaa irrottaa tulonmuodostuksen työnteosta, mahdollistaa työnteon radikaalin vähentämisen ja vapaa-ajan lisäämisen. Kun hänen tarkoituksensa on, että valtiovalta maksaa kaikille riittävän toimeentulon perustulon muodossa, meidän tavallisten hyvinvointiliberaalien on täysin mahdotonta ymmärtää, miten tämä olisi rahoitettavissa. Jotta perustulo voidaan maksaa, tarvitaan arvonlisää, joka luo ne veropohjat, joista julkinen valta saa resurssinsa — ja arvonlisä luodaan tietenkin, mitenkäpä muuten, kuin tekemällä työtä.

Siksi tulonmuodostus ei voi olla erillään työnteosta, ellei sitten ajatella, että kaikki tekevät työtä suuressa kommunistisessa komentotaloudessa. Ja kun kaikki hyvinvointivaltiot ovat rahoitusvaikeuksissa ikääntymisen vuoksi, ei ole mahdollista rahoittaa hyvinvointimenoja muuten kuin lisäämällä, ei vähentämällä työtunteja. Eduskunta kun ei voi säätää aritmetiikan lakeja uusiksi, oli poliittinen tahto kuinka väkevä tahansa.

Kun keskustelen nuorten vasemmistolaisten ja vasemmistovihreiden kanssa, he eivät peräänkuuluta kommunistista komentotaloutta. Sen sijaan he ovat luoneet uskomusjärjestelmän, jossa toimeentulohuolen poistuminen vapauttaa ihmisten luovat voimavarat. Ajatus kulkee käsittääkseni niin, että tietoisuus raskaasta elon huolesta lamauttaa, mutta kun tarjolla on riittävä perustulo, jokainen aktivoituu ja kukoistaa ja ahkeroi.

Tämä voi pitää paikkansa kaikkein köyhimpien parissa, koska nälkärajalla eläminen voi todella lamauttaa. Mutta suuremmassa mitassa ajatus on utopistinen eikä vastaa sitä, mitä ihmisen käyttäytymisestä tiedämme. Marginaali- ja työllistymisveroasteiden alentaminen pienentää kannustinloukkuja. Mutta vastikkeettomalla tulonsiirrolla on ns. tulovaikutuksen vuoksi vapaa-ajan kysyntää lisäävä vaikutus. Vapaa-aika on normaalihyödyke, jota halutaan sitä enemmän, mitä korkeampi on tulotaso. Aivan standardioletuksin ja sen nojalla, mitä empiirisesti ihmisen käyttäytymisestä tiedämme, ei voi olettaa, että ihminen on sitä ahkerampi, mitä suuremman työpanoksesta riippumattoman tulonsiirron hän saa. Eikä ole yllätys, että perustulomallien simulointi johtaa lopputuloksiin, joissa työnteko vähenee. Vihreän Liiton perustulopoliitikot eivät toistaiseksi ole osanneet vastata siihen kritiikkiin, että heidän kaavailemastaan perustulosta tulee peräkammarin pojan ikuinen peliraha ja kotiäidin ikuinen kotihoidontuki.

Ihmisen työnhaun intensiteetti riippuu siitä, mikä on työllisenä olemisen ja tulonsiirroilla  elämisen keskinäinen houkuttelevuus. Siksi tulonsiirroilla elämisen houkuttelevuuden parantaminen — mitä perustulon kannattajat poikkeuksetta haluavat — ei mitenkään voi merkitä sitä, että tästä vaihtoehdosta pyrittäisiin hanakammin pois kohti työllistymisvaihtoehtoa.

Toinen näkökulma samaan kysymykseen on ajatella työttömyysturvaa vakuutuksena, joka koskee työttömyys-tapahtumaa. Työttömyys on havaittava olotila, joten on mahdollista kohdistaa vakuutuskorvaus työttömyyteen. On myös mahdollista tiettyyn mittaan asti valvoa sitä, että vakuutettu ei pyri omin toimin edistämään työttömyystapahtumaa. Siksi työttömyysturvassa on karenssit ja omavastuut, aivan samoin kuin palovakuutuksessa on omavastuut ja vakuutusyhtiö edellyttää, että palovaroittimet ovat kunnossa ja tutkii että paloa ei ole itse sytytetty petroolilla.

Mitä parempi on vakuutusyhtiön harjoittama valvonta, sitä paremman hyötysuhteen palovakuutuksen ottaja saa. Aivan samoin, mitä tehokkaammin työtön voidaan saada hakemaan työtä, sitä parempi voi olla työttömyyskorvauksen taso. Tämän vuoksi valtavirtainen sosiaalipolitiikka on pohjoismaissa suuntautunut pikemminkin Tanskan mallia kohti kuin perustulomalleihin. Tanskan sosiaaliturva ja työttömyysturva ovat korkealla tasolla, mutta niitä ei saa ”nauttia” kovin kauan eikä varsinkaan rauhassa siltä, että työvoimahallinto ystävällisesti mutta määrätietoisesti ohjaa takaisin työmarkkinoille.

Tämän standardianalyysin perustulon kannattajat hylkäävät. ”Perustuloon siirtymisen” odotuksessa alkaa mielestäni olla pelastusopin piirteitä ja se tuo mieleen sen, mitä tiedämme viime vuosisadan hurmoksellisista liikkeistä, jotka lupasivat vapautusta ihmisen suurista toimeentulon huolista.

Ilmiö on kuitenkin aivan todellinen ja kertoo monien nuorten vasemmistolaisten vilpittömistä ajatuksista ja tunnoista. Maailma koetaan epäoikeudenmukaiseksi, ja eritoten ”elon huoli” (Eino Leinon sanoin) koetaan ahdistavaksi. Suomessa on viime vuosikymmeninä luotu mahtava sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen järjestelmä, joka jakaa tuloja uudelleen, tietääkseni voimakkaammin kuin missään muussa maassa. Hyvä niin, mutta minusta näyttää siltä, että turvallisuuden poliittinen kysyntä ja riskien sietokyky alenee samalla kun yhteiskunta todella on muuttunut verrattomasti turvallisemmaksi kuin aiemmin.

Vastikkeettoman ja veolvoituksettoman perustulon mahdottomuus ilmenee siinä vaiheessa, kun aletaan laskea, mihin sosiaaliturvassa riittävät rahat ja milläkin työllisyysasteella. Mutta kysymys on myös ihmiskuvasta. Kannatan hyvää sosiaaliturvaa, mutta en usko sellaiseen utopiaan, jossa ihmisen ”elon huoli” on kokonaan poistettu. Ihminen kasvaa ja kehittyy sitä myötä, että hän näkee voivansa omilla toimillaan vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Vastoinkäymisten kestäminen, resilienssi, syntyy siitä, että ottaa vastuun itsestään. Jokaisesta ihmisestä jää voimavaroja löytämättä ja käyttämättä, jos ihanteena on se — kuten perustulofilosofiassa ajatellaan — että huolia ei ole ja jokainen voi mahdollisimman itsestään selvästi ja huoletta siirtyä päivästä toiseen. Se, että voin itse tehdä jotakin selvitäkseni ongelmatilanteessa, on äärettömän kasvattavaa ja lopulta vapauttavaa.

Mika Maliranta on tutkimukseen vedoten todennut, että yritykset ovat parhaimmillaan ja innovatiivisimmillaan, kun ne ovat ”pienessä pinteessä”. Emme toivo ihmisille lamauttavia huolia ja suuria pinteitä, mutta jokainen ihminen kasvaa, kun hän joutuu vastatusten oman suuren kysymyksensä kanssa: miten huolehdin itsestäni ja omasta toimeentulostani — miten otan vastuun itsestäni?

Sosiaalivaltio voi tulla vastaan, kun ihminen epäonnistuu, mutta tätä pohjimmaista elon huolta se ei voi poistaa.

 

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.

Mitä mieltä sinä olet?

8 kommenttia artikkeliin Perustulo, ilmastonmuutos ja pelastusopit

  1. rauno juntumaa sanoo:

    ”…työvoimahallinto ystävällisesti mutta määrätietoisesti ohjaa takaisin työmarkkinoille.”
    Kun/jos tämä toimisi, ongelmia ei paljon olisi.
    Mutta täystyöllisyys on paitsi utopia, työnantajille varmaan myös kauhistus. Ei olisi mitään työmarkkinaa. (Lieneekö taloustieteessä laskettu, mikä olisi optimaalinen työttömyystaso?)
    Sikäli työttömyys on siis myös rakenteellinen ja toivottu ilmiö, jonka hinnan maksaa yksittäinen työtön. Ja onko luotettavaa tietoa, paljonko työttömistä on oikeasti työtä vältteleviä? Luultavasti aika pieni %-osuus. Heidän paimentamisestaan ja rankaisemisestaan kärsii sitten jokainen työtön. Tästä mielestäni kumpuaaa nyt esillä oleva polemiikki. Epäoikeudenmukaisuuden ongelmasta.

    ”Ihmisen työnhaun intensiteetti riippuu siitä, mikä on työllisenä olemisen ja tulonsiirroilla elämisen keskinäinen houkuttelevuus.” Tämä väite tuskin kestää empiiristä (psykologista) tarkastelua, vaikka se ilmeisesti tilastollisesti näyttää uskottavalta. Työ on niin suuri identiteettikysymys, että siitä ei helpolla luovuta, ehkä muutamia yksilöitä lukuunottamatta. Lopettavatko suurituloisetkaan työntekoa? Luultavasti aika harva. Ihminen haluaa, kuten Juhana mielestäni väitätkin, myös ponnistella. Työttömät eivät ole yksi homogeeninen joukko. Työttömiä ei tulisi pitää yhtenä ryhmittymänä, jolle oletetaan tiettyjä ominaisuuksia, ei tehdä siitä yleistyksiä ryhmänä eikä olettaa syy-seuraussuhteita, joista ei tosiasiassa ole tietoa. Mutta onko taloustieteen pakko tehdä niitä?

    1. Pekka Hietala sanoo:

      Yksittäisen ihmisen halua työntekoon on mahdotonta selvittää luotettavasti. Edes sellaisista yksilöistä, joiden puheista ja käytöksestä työpaikalla selviää heidän halunsa olla mieluummin tekemättä työtä tulojensa eteen, monet eivät kysyttäessä tunnusta työn vieroksuntaa. Ilmeinen syy on yhteiskunnan yleisten moraalikäsitysten luoma paine olla myöntämättä halua ryhtyä elämään toisten kustannuksella.

      Työhalussa on myös kaksi aivan erilaista tilannetta: a) työpaikassa jatkaminen tai b) työttömäksi joutumisen jälkeen uuteen työpaikkaan meneminen.

      Useimmat palkansaajat varmaan haluavat jatkaa firmassa, johon ovat jo tottuneet. Sitä vastoin työttömälle voi olla suuri henkinen kynnys jo siinä, että menee aloittelijaksi itselleen tuntemattomaan paikkaan. Jälkimmäisen tilanteen kynnystä olisi ehkä mahdollista alentaa jonkinlaisella ’kädestä pitäen’ -ohjauksella.

  2. Pertti Vesanto sanoo:

    UUSI MALLI:
    Työntekijää tarvitsevan tulee hakea työntekijää eikä päinvastoin. Jos työntekijä kieltäytyy tarjotusta työstä, olkoon ilman tuloja. Ellei työtä tarjota, työttömyystuki astuu kuvioon mukaan. Jos elää tuella ja työtä tarjotaan, tulee työ ottaa vastaan tai tuki lakkaa.

  3. Susi Lehtola sanoo:

    ”Sen sijaan, että ihmiskunnan suuri yhteinen tehtävä määriteltäisiin

    ”1. Pelasta ilmasto”

    se määritelläänkin vasemmistossa:

    ”1. Korvaa kapitalismi jollakin muulla

    2. Pelasta ilmasto.””

    Vihervasemmiston yleisin määritelmä on kuitenkin

    1/2 Aja alas kaikki ydinvoimalat
    2/1 Vaihda kapitalismi johonkin muuhun
    3. Pelasta ilmasto

  4. Mika Mustonen sanoo:

    Erinomainen kertaus ihmisluonnon ja talouden lainalaisuuksista, jotka erityisesti vasemmistopuolueet ovat vuosikymmenestä toiseen halunneet unohtaa.

  5. Arvi Aho sanoo:

    Suomen työvoimapalveluita ei voi laittaa samaan kontekstiin Tanskan työvoimapalveluiden kanssa.Tanskassa työvoima liikkuu paljon pienemällä työvoimaalueella jaonmonin paikoin mahdollista liikkua paikallisesti kevytliikenne periaatteella.Esim.sähköpyörilllä jatavallisella pyörällä.Myös joukkoliikenne on hyvin
    järjestetty, junayhteydet ovat nopeat.Työvoimapalveluissa on Suomeen nähden lähes kolminkertainen palvehenkilöstö ja Siellä ohjataan koulutukseen,jos taidot eivät riitä työn saantiin.Työnantajat tarjoavat kiitettävästi myös avoimia työpaikkoja työehtosopimien palkkatason mukaan.En halua kärjistää vaan mainita Tanskan malli.

  6. markleht sanoo:

    Jos jatketaan oikeistolinjalla, jossa kulutuksen kasvu on talouden peruspilari, ja elämän tarkoitus on saavuttaa mahdollisimman korkea sosiaalinen asema hankkimalla itselleen mahdollisimman paljon tavaraa, niin edessä on ympäristökatastrofi, josta seuraa tietysti sotia.
    Vihervasemmiston ansiota on se, että oikeiston uskomusjärjestemään on tullut vihervasemmistolaista ympäristöajattelua. Sitä ollaan kokoomuksessakin nykyään niin huolissaan ilmastonmuutoksesta, vaikka perheessä onkin useampi auto, mutta huom. vähäpäästöisiä autoja. Tuommoinen hölypölyajattelu kun saataisiin vielä oikeiston ajattelusta kitkettyä, niin terveen järjeen kiertotalous saattaa olla vielä joku päivä oll tätä päivää.

  7. Petteri Kivimäki sanoo:

    Sosialipolitiikan professori Heikki Hiilamo kiteytti mielestäni mainiosti sen ideologisen jakolinjan joka erottaa meidät perustuloon epäillen suhtautuvat perustulouskovaisista:

    Paras keino köyhyyden torjumiseen ei ole jakaa köyhille kaloja, vaan onkia.

    Miten tämä vastikkeeton kalojen jakaminen poistaa köyhyyden? Tekee toki köyhien elämästä helpompaa..