Lämmin kiitos vielä kerran kaikille teille, joilta sain 14.4 vaaleissa luottamuksen. Vaalien jälkeisinä viikkoina on mukava kävellä Helsingissä, kun niin moni tulee puristamaan kättä ja kertomaan äänestäneensä minua!

Vaalien tulos yllätti monella tapaa, mutta oli samalla kansainvälisten trendien mukainen. Se toteutti omalla suomalaisella tavallaan Euroopan poliittista polarisaatiota.

Perussuomalaisten hyvä menestys osoittaa nationalismin elinvoimaa. Sitä siivittivät ilmeisesti Oulun seksuaalirikostapaukset ja niitä seurannut keskustelu. Vaalikeskusteluissa kaupungilla ja myös sähköpostissa kohtasin toistuvasti sellaisia väitteitä kuin “Orpo päästi maahan 35 000 ihmistä, kun olisi pitänyt sulkea raja” (Todettakoon nyt selvästi, että ”rajan sulkeminen” on tässä mielessä mahdotonta, ja turvapaikkaa saisi Suomesta hakea, vaikka sisäministerin nimi olisi Jussi Halla-Aho). Minäkin sain sähköpostia äänestäjiltä, jotka miettivät äänestysvaihtoehtoinaan Halla-Ahoa ja minua. Perussuomalaisten uskomattoman vahvaa nousua kampanjan viime viikkojen aikana valaistaan varmaan vielä tutkimuksellisesti.

Mutta politiikan vasemmalla laidalla näkyy myös omanlaisensa polarisaatio. Vanha ja ”tylsä” valtionhoitajapuolue SDP voitti, mutta niukasti ja nukkavierulla tuloksella, joka vaikutti kelvolliselta vain siksi, että vuoden 2015 tulos oli katastrofaalisen heikko. Oppositiossa juhlittiin vahvemmin Vihreissä ja Vasemmistoliitossa. Kummankin talousajattelussa on aimo annos utopismia – pyrkimystä talouden tosiasioista piittaamatta kohti yleistä kansalaistuloa, joka ei ole yhteensovitettavissa korkean työllisyyden ja laajan hyvinvointivaltion kestävän rahoituksen kanssa. Vasemmistoliiton puheenjohtaja on jopa suosittanut yleistä työajan lyhentämistä 6 tuntiin, ansiotasoa alentamatta. Karl Marx kirjoitti aikoinaan Euroopassa kummittelevasta kommunismin aaveesta. Ajatus elon huolet poistavasta perustulosta on kommunistisen utopian nykyaikainen muoto, joka on vasemmistoromanttisessa Suomessa vahvempi kuin muissa pohjoismaissa. Sosiaaliturvan uudistamisen tarve on meillä varmasti huutava, mutta muut pohjoismaat ovat viime vuosina ymmärrettävästi liikkuneet aivan toiseen suuntaan.

Vaikka minulla ei ole kovin valmista analyysiä aiheesta, koin, että perussuomalaiset yhtäällä ja punavihreä vasemmisto toisaalla jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla tekivät toistensa puolesta vaalityötä, toisiaan kulttuurisina vihollisina vahvistaen. Kummassakin poliittisessa leirissä on aimo annos sosiaalipopulismia. Kummassakin muhii uskoa siihen, että yhteiskunnan ja talouden ongelmat olisivat ”helposti” ratkaistavissa — kunhan vain paljastetaan EU:n ja internationalistien juonet ja etsitään maailmalta veroparatiiseihin piilotetut rahasäkit. Kun pohattojen ja kansainvälisen suurpääoman juonittelijat on saatu kuriin, tavalliselle ihmiselle koittaa parempi aika. Samankaltainen haave elähdytti maailmansotien välisenä aikana niin kommunisteja kuin radikaaleja nationalisteja, lopulta ikävin seurauksin.

Oikeasti kansakunnat vaurastuvat hitaasti, työtä tekemällä ja yritystoiminnalla, julkista palvelutoimintaa, sosiaaliturvaa ja oikeusvaltiota vahvistaen. Kulakkien kätkemiä viljasäkkejä esiin kaivamalla ei nykyistä julkistaloutta rahoiteta. Ja toisin kuin vasemmisto ajattelee, kansainvälistä yhteistyötä veronkannon tehostamiseksi tehdään intensiivisesti koko ajan, niin OECD:n ja EU:n puitteissa kuin meidänkin valtiovarainministeriössämme ja verohallinnossa. ”Rosvot kiinni” -ohjelma ei paikkaa julkistaloutemme kestävyysvajetta.

Ja muistakaamme, että suomalaisten tulotaso on nyt parempi kuin koskaan. Talous on kasvanut viimeisten 4 vuoden aikana, ilman että tuloerot olisivat laajentuneet. Suomi kuuluu globalisaation voittajiin.

Hallitustunnustelut

Vaalitulos oli tietysti pienestä kiinni ja olen pettynyt siihen, että emme ole pääministeripuolue. Nyt käydään Antti Rinteen johdolla hallitusneuvotteluja. Kommentoin niiden lopputulosta lähemmin seuraavissa kirjoituksissa – sikäli kuin ne päätyvät lopputulokseen.

Mediassa on luotu kuvaa puheenjohtaja Orpon ja Kokoomuksen kuvitellun ”oikeistosiiven” välisestä ristiriidasta tunnusteluvaiheessa. Tämä ei lainkaan vastaa sisältäpäin saamaani kuvaa. Kokoomuksen eduskuntaryhmän toiminta oli tunnusteluvaiheessa yksimielistä ja kollegiaalista. Laadimme eduskuntaryhmän sisällä yhdessä vastauksia hallitustunnustelijan kysymyksiin, enkä havainnut erimielisyyksiä.

Meidän talouspoliittiset ennakkoehtomme eivät lopultakaan olleet kovin vaativia:

• Halusimme, että julkista taloutta on oikeasti ja rakenteellisesti vahvistettava alkavalla hallituskaudella. Tuleva hallituskausi on valtiovarainministeriön ennusteen mukaan korkeasuhdannetta, eli julkistalous ei vahvistu enää itsestään. Meidän on varauduttava 2020-luvulla alkavaan nopeaan ikäsidonnaisten menojen kasvuun. Halusimme, että hallitus sitoutuu johonkn julkistalouden tällaiseen uraan ja vuoden 2023 alijäämätavoitteeseen.
• Halusimme, että julkistaloutta vahvistetaan eritoten työllisyysastetta nostamalla. Tiedämme, että 75 prosentin työllisyysaste ei toteudu itsestään, ja halusimme että hallitus sitoutuu reformeihin, joilla se saavutetaan.
• Emme halunneet kiristää työnteon verotusta, mutta emme sulkeneet pois muiden verojen korotuksia.

Jos tällaisia vaatimuksia pidetään kovana oikeistolaisuutena, minä taidan olla tosi kova oikeistolainen. Mutta niin pitäisi olla jokaisen järkevän kansalaisen.

Olen innostanut tällä blogisivustolla ihmisiä miettimään Suomen menestystarinan kirjoittamista uudelleen. Aion jatkaa näitä kirjoituksia, miettien Suomelle ratkaisuja ja seuraten kansainvälisen talouden ja politiikan tapahtumia ja keskusteluja sekä uusia kirjoja.

Julkaisen joka toinen lauantai punnitumman ja pidemmän blogikirjoituksen jostain talouden ja yhteiskunnan aiheesta. Laadin lisäksi satunnaisesti lyhyempiä kirjoituksia. Pysy sivustolla mukana ja keskustele kernaasti! Blogin tilaajana saat myös uutiskirjeen, jossa kommentoin ajankohtaisia asioita.

PS. Eduskunnassa äänestettiin ensi töiksi istumajärjestyksestä. Kiistaa on pidetty lapsellisena, mutta istumajärjestykseen sisältyy ehkäpä tiedostamattomiakin poliittisia merkityksiä. Kuten tässäkin kirjoituksessa olen esittänyt, minun on vaikea nähdä, että perussuomalaiset edustaisivat mitään sellaista ”oikeistolaisuutta”, jota itse allekirjoitan. Talousliberalismi on heistä kaukana, ja heidän sosiaalipopulistinen ajattelunsa yhdistää heitä pikemminkin vasemmistoon. Siksi olisin pitänyt mieluummin aiemman istumajärjestyksen. Mutta tuskinpa tämä maailman merkityksellisin asia on. Minut löytää tästedes istuntosalista hienojen edustajiemme Elina Lepomäen ja Kai Mykkäsen välistä.